Huomenta- näin viiveellä…

Joo-o, kuulkaas, olipa se sitten varsin mielenkiintoinen työmaalle siirtymä perjantaina. Työkaveri soitti piirun ennen kasia todeten, että joopa joo, ihan himppasen on karsea keli, ja ihan himppasen liukasta, että jos sillä kaaralla aiot työmaalle lähteä niin lienee parasta lähteä A-J-O-I-S-S-A.

Minä tein työtä käskettyä ja koikkelehdin liki samantien autoon. Jo aamutuimaan olin tehnyt mielessäni tarkat suunnitelmat reittivalinnan suhteen. Vakireitti kun oli ehdottomasti out, johtuen ihan jo siitäkin että se sisältää yhden jyrkän alamäen jossa joutuu liki aina pysähtymään tai ainakin hiljentämään reippaanlaisesti ajovauhtia johtuen tienvarteen puikkelehtivista kulkuneuvoista joilla pirteät vanhemmat kiikuttaa lapsiaan päivähoitoon.

Olin myös tehnyt tarkat mittaukset siinä aamun aikana; jos kynnen kärki osuu (surkeakuntoisen) kesäkiekon uran pohjaan niin ei hyvä alkuunkaan. Jos se ei osu, niin piirun parempi mutta hyvä nyt ei edelleenkään. Mittaustulokset oli jokseenkin hämmentävät sillä totesin siinä renkaan uraa tökkiessäni että jaa…

Eipä ihme, että se lähtee niin mielellään vesisateella omille poluilleen. Eihän sitä uraa ole edes puolta kynnenmittaa, ja huom, ei nämä kynnet mitkään tankotanssijan kynnet ole, ihan sellaiset pari-kolme milliä sormenpään kärjestä ulkonevat. No voi nyt sanonko mikä… No, koska rengastilanne oli tiedossa niin tiedossa oli myös se, että nyt jos koskaan perämettävuosina suoritettu umpihankiautoilumoodi on tarpeen.

Jännittihän se, toki, että miten mahtaa käydä moisen moodin kanssa, eihän siellä perämettissä ole tullut autoiltua enää yli kymmeneen vuoteen. Tosin silloin kun siellä tuli autoiltua niin se oli liki päivittäistä eikä suinkaan mitään kilsan parin kiskaisua vaan kyllä se tuli aina survaistua isolle kirkolle sinne reilun kymmenen kilsan päähän teiden kuntoon katsomatta.

Ja niin minä lähdin kasin kanttiin kohti työmaata. Todeten, että neljässäkymmenessä minuutissa ehdin tarvittaessa vaikka tilata taksin/kilauttaa kaverille/hölkätä työmaan suuntaan jos jämähdän autoineni johonkin a. liikenteenjakajaan tai b. mäkeen jota auto ei vain suostu enää etenemään.

Pihassa tein vielä viimeisen tuumailun asian suhteen. Jos saan auton peruutettua tielle ilman mitään järjettömiä ongelmia niin ok, enköhän minä työmaallekin suoriudu, jos en niin taitaa olla parempi samantien kilautella kavereille. Ja kas, vaikka lunta oli jo kymmenkunta senttiä niin kummasti se auto vain sinne tielle kulkeutui rauhallisella kaasulla.

Ja kas, niin vain minä suoriuduin ensimmäisistä kahdesta kiertoliittymästäkin huippunopealla 15 kilometrin tuntinopeudella. Jarrua nyt ei koko ajomatkalla uskaltanut edes koskea, kytkintä ja kaasua, vaihteiden vaihtoa ja kas, olin jo liikennevaloissa joihin jäin odottamaan vihreiden vaihtumista ihan ensimmäisenä autona letkassa.

Todettakoon, että kaikki muutkin kärryineen liikenteeseen päätyneet, ja heitä oli huomattavasti vähemmän kuin normiaamuina, tuntuivat käyttävän kokolailla samaa taktiikkaa kuin minä; julmettu turvaväli edellä ajavaan ja hiljainen nopeus. Kolmekymppiä vaikutti vallan passelilta lukemalta mittarissa, niin paitsi jyrkässä ylämäessä johon kiihdytin nopeuden ihan peräti neljäänkymppiin!

Vielä yksi kiertoliittymä, jes, ei pysähtymistarvetta sinne liittyessä, muutama tiukempi mutka, jes, edelleen tiellä, ja kas, siellähän se työmaakin siinsi silmien edessä. Oikeastaan ainoa tiukempi paikka koko matkan aikana oli työmaan parkkipaikalla ruutuun ajaminen, ylämäki nääs ja tiukka käännös oikeaan ja tottahan auto olisi mielellään jatkanut edelleen menoa suoraan eteenpäin.

Pakko se on silti myöntää, että kun autosta nousin ja työmaalle sisälle köpsöttelin niin kädet alkoi täristä kuin horkkatautisella. Tuntui, että kropankin sisällä oli tutina käynnissä, siinä määrin jännitystä työmatkailu sai aikaan. No, toisaalta, normaalisti kymmeneen minuuttin kurvailemani työmatka vei hyvinkin parikymmentä minuuttia joten ihan hyvä että tuli lähdettyä ajoissa.

Kummasti sitä lunta tuli vain lisää ja lisää siinä aamupäivän aikana ja ihan kummasti minun oli sittenkin pakko käydä ruokkiksella läheisessä marketissa vaan todettakoon, että siinä kohtaa autoilu oli jo ihan julmetun hauskaa. Kai se oli se, että oli ehtinyt aamulla saada tuntumaa siihen liukkausasteeseen.

Kotiin ajelin suunnilleen yhtä rauhalliseen tahtiin kuin aamulla työmaalle, pientä viilailua tosin tein reittivalintaan sillä niin. Pakkohan se oli miettiä mitä reittiä ajamalla ei tarvitse vahingossakaan pysähtyä mihinkään ylämäkeen (turha kuvitellakaan että siitä olisi enää eteenpäin päästy) eikä sitten taas toisaalta ajella reittiä jossa saattaa joutua pysähtymään alamäkeen.

Ja kuten arvata saattaa niin perjantaiehtoona minun kärryni alle ilmestyi sitten ne talvikiekot. Ja se lumikin sitten suli pois. No, loppuviikolle on luvattu pakkasia joten eiköhän ne hyötynsä vielä osoita, onhan niillä tuliterillä talvikiekoilla ihan HIEMAN toista ajella kuin viime talven sakkokiekoilla tai tämän kesän liki-sakoilla.

Viikonloppu mennä tärskähti vauhdilla, poikanen 20vee pyörähteli kotosalla perjantaina ja sunnuntaina, ex-teini vietti tiukasti lauantaipäivää minun ja prinsessan seuroissa ja jäi sitten yöksikin (oooh) ja poikanen 18vee hääräsi omissa kuvioissaan kavereineen. Ei hassumpaa.

Eilinen työpäivä oli aikamoista kuraa osin, se joulu tosiaan sieltä lähestyy ja päivä päivältä ohjattavalla alkaa näemmä mopo keulia tiukemmin. Tänään on luvassa sisävälkät, kiitos välkkäsähläämisen, ja luokan murheenkryynikin oli oma aurinkoinen itsensä huudellen typeryyksiä sille hampaisiinsa ottamalleen pikkuykköselle. Huoks.

No, lohduttaudun ajatuksella siitä että kuusi (!) viikkoa ja se joululoma tulee, josko ohjattava olisi palannut normimoodiinsa sen yli suoriuduttuamme. Murheenkryyni nyt tuskin muokkautuu mihinkään moodiin mutta saapa olla pari viikkoa kuuntelematta niitä idioottimaisia huuteluja ja katselematta sitä naamanvääntelyä jota harjoittaa aikuisen ojentaessa käytöstä.

Vaan jaa. Kun nyt tämän isompia seikkailuja ei ole kerrottavana niin luulenpa, että siirryn vähitellen tutkailemaan omaa habitustani ja sen perään voikin sitten pyörähdellä jo yläkerrassakin tutkailemassa lasten nukkumatilanteita. Se on siis moro ja have fun!

3 comments on “Huomenta- näin viiveellä…

  1. Kiitos päivän jännityskertomuksesta! Kyllä sitä tässä lukiessakin alkoi sydän nopeammin sykkiä, joten en ihmettele sitä tärinää kun pääsit perille. Meillä taas eilen illalla keskimmäisen auton teki stopin tähän mun työmaan pihalle, kun oli mua hakemassa. Olipa ”rauhallinen” ilta. Kyseessä ei edelleenkään ollut virtalukon pohja, kuten pelättiin, vaan akusta lähtevän virtakaapeliin tehdyn kiristimen irtoaminen. Mutta useampi mutka matkassa oli, että saimme auton pois keskikaupungilta. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
    Voimia työpäiviin, mä olisin sitä ”kauhua” varmaan jo komentanut tosi tiukin ottein. Jonkinlaista kunnioitusta aikuisia kohtaan pitää jo tässä vaiheessa kouluvuotta alkaa olla.

      • Jotenkin kyllä arvasin kuka siellä kirjoittelee nimettömyydestä huolimatta 😉

        Juu, kauhua tosiaan riitti perjantaina ajellessa. Vai temppuilupäällä se oli lapsenkin auto siellä. No, jos se virtalukon pohja sieltä kumahtaa niin ilmeisesti sen pystyy ”fiksaamaan” sellainen joka sen osaa, ukon auto on (kopkopkop) fiksailun jälkeen pelittänyt vallan hyvin. Saapa nähdä missä kohtaa edessä on se virtalukon vaihto, ei kai se fiksaamallakaan määräänsä kauempaa pelitä…

        Vaan jaa, oikein mukavaa viikonjatkoa sinne! 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s