No mutta huomenta maailma

Tämä on tämän viikon ensimmäinen aamu kun en ensimmäiseksi ole tukehtumassa. Jes! Tosin epäilen, että tukehtumistunnelmat alkaa suunnilleen heti kun saan kietaistua ensimmäiset hörpyt aamukahvista kurkkuuni, nenän takana kun on selvästikin paljon tavaraa joka miettii mihin suuntaan lähteä, ylöspäin vaiko sittenkin alas. Kurkku on kieltämättä lievästi kipeä mutta se johtunee viimeyön yskimisestä jota tuntui jatkuvan, jatkuvan ja jatkuvan ainakin kahteen asti.

Kerrottakoon tiedonhaluisille että ei, en sitten oikaissut eilen sohvalle. Sen sijaan pyörähdin suihkussa ja seisoin kuuman veden alla vaikka kuinka ja kauan. Olo oli miljoona kertaa parempi sen jälkeen. Mitään en jaksanut alkaa touhuamaan joten ne sängylle viikkaillut vaatteetkin pysytteli tiukasti aloillaan aina iltakuuteen asti. Sen verran siinä päivän aikana löysin itsestäni virtaa, että alkuperäinen ajatukseni ranskanperunapäivästä muuttui yhtäkkiä lennossa perunamuusi- ja jauhelihasoosipäiväksi. Jes!

Koko eilinen päivä muilta osin meni oikeastaan bingoa pelaten. Mummotaudin oireita? Akka paukuttaa nettibingoa sen minkä ehtii? Voi olla, mene ja tiedä, johan tässä nuo lapset alkaa olla sitä ikää että mummous ei yllättäisi niiltä osin. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin ex-teinin osalta toivoisin kyllä ensin kiinteää ja hyvää parisuhdetta, poikasella 18v sellainen tuntuu jo olevan. Tämän kohdalla taas toivoisin ensin sitä armeijan käymistä ja mielellään kiitos, työpaikankin saamista.

Vaikka niin, kyllähän tällä töitä on riittänyt ja paljon. Tämänkin yön tämä on käsittääkseni viettänyt tiukasti jakeluauton ratissa pirkanmaan aluetta kiertäen. Sen verran työn(rahan)ahne poika on, että painaa töitä kolme yötä viikossa sen koulunsa lisäksi ja se on kuulkaa hienoa, ja pelottavaakin, se. Äiti on sitten se, joka mäkättää ja jäkättää riittävän levon tarpeesta, tyttöystävän mäkätyksille kun nakellaan lähinnä niskoja tyyliin ”joojoo”.

Toisaalta, niinhän se äidillekin vastaa mutta samaan aikaan sen päässä selvästikin raksuttaa sillä nytkin poikanen otti syyslomaviikon lomaa myös työmaalta vaikka oli alunperin ajatellut painaa koko viikon töitä. Hyvä olikin että otti, olkoon kuinka nuori tahansa niin kahdeksan tunnin koulupäivät ja kahdentoista tunnin yötyöt on ehkä hieman liioittelua nuorenkin fysiikalle ja psyykelle. Mutta on se, hauska lapsihan se on. Viime yönäkin tämä on näemmä koettanut soittaa minulle mutta nukkumista yrittämässähän minä olen jo tuolloin ollut. Josta tulikin mieleen, taidan pitää poikaselle soittelutauon tähän väliin.

No niin, soiteltu on ja siellähän se poikanen oli juuri palaillut terminaalille ja viemässä papereita toimistolle. Tänään ohjelmassa on kuulemma tyttiksen vieminen tämän koululle ja sen jälkeen poikanen itse siirtyy teoriatunneille omalle koululleen joten poikkeaa kaiketi vanhaa äitiään moikkailemassa ruokkiksen aikoihin. Ja alkoihan se tukehtumisoireyhtymäkin kun suunsa puhelimessa avasi eli selvästi moinen odotti vain käskyä herätä. Argh! Onneksi tämä aamu on selvästi kevyempi tukehtumisoireyhtymän osalta kuin muut aamut joten parempaa kohti!

Josta tulikin mieleen. Oletteko koskaan ajatelleet kuinka viisas ihmisen kroppa loppujen lopuksi on? Päiväsaikaan, vaikka kuinka ja paljon lepäisi mutta ilman unta, tuntuu että paranemista ei ota tapahtuakseen niin millään. Mutta annapa olla kun nukut, ja etenkin kun nukut yöllä, johan mennään pala palalta terveempään suuntaan. Kroppa todella tarvitsee sen unen hoitaakseen tauteja pois, niin se on. Viisas kapine.

Tänään on tosiaan se ukon koulutuspäivä. Erinäisiä valmisteluja on tehty moisen vuoksi. On ostettu paitaa (siis daa, koulutusta varten ja tähän nyökyttely- ja silmienpyörittelyhymiöt), on tutkailtu vaatekerta valmiiksi ja on tarkistettu, että vihdoin ja viimein kotiin asti saatu pankkikortti toimii. Olisihan se aikas noloa jos se ei toimisikaan, olisi se. Ukko näet totesi, että saattaisi jäädä se iltareissu työporukan kanssa aika lyhyeksi eikä siinä edes kaikki! Milläs hän sitten kotiin tulisi.

Meillä on muuten käyty jokseenkin huvittavia keskusteluja hieman tätä samaa sivuten viime aikoina esiteinin, prinsessan, toimesta. Muutama ilta takaperin tämä tuli sanomaan minulle, että voisinko mitenkään luvata etten mene ikinä laivaan. Se kun saattaa upota ja äiti hukkuisi sen sileän tien paatin mukana. Aha. No, laivalla on oltu viimeksi 1999 eli aika helppo se oli sanoa että todennäköisyys sille että lähivuosina laivaan astun on aika pieni. Tähän prinsessa totesi, että isikin saisi kyllä rajoittaa sitä laivalla hyppäämistä.

Tässä tulikin sitten se todellinen aha. Niin, onhan isi ollut laivalla ööö… kahdesti viimeisen viiden vuoden aikana. Aika mahdotonta laivalla hyppäämistä moinen. Ja lisää aha-ilmiöitä oli nähtävissä silloin kun ukko oli tosiaan ruokakaupassa ja sitä paitaa ostamassa. Yläkerrasta näet kärähti sulake ja minähän en edelleenkään sulaketauluun suostu koskemaan. Esiteini odotti malttamattomana iskää kotiin, kas kun hänen huoneeseensa ei tullut valot ja ihmetteli samalla missä se iskä nyt kuppelehtii. Paitaostoksilla, totesin minä, ja kerroin samalla tästä koulutuspäivästä ja siitä, että iskän työporukka käy sitten vielä vähän iltahyppelyillä koulutuspäivän päälle.

Ja mitä totesikaan esiteini? Iskä tulee sit vasta yöllä kotiin silloin johon minä totesin, että eipä sitä tiedä, iskä on aika huono viipymään näillä työporukkahyppelyillä mutta saattaahan se olla että menee myöhäänkin. Se varsinainen aha-toteamus tulikin sen perään, esiteini näet totesi että olisi myöhempään vaan, tekisi iskällekin välillä ihan hyvää. Aha. Tämän taudin lomassa on saanut todella pidätellä nauruaan tällä viikolla kerran jos eräänkin esiteinin seurassa ja hyvä että on pidätelty, sillä nauru aiheuttaa väkisinkin tukehtumisen.

Muutenkin tuosta karmeasta millenium-lapsesta, esiteinistä, on alkanut sukeutua varsin mukava neiti. Enää päällimmäinen tunne tämän kanssa ei ole toivottomuus eikä pääasiallinen tekeminen vääntäminen joka aivaten ainoasta asiasta, neiti on alkanut suorastaan jutella ja höpötellä mukavia. Tämä viikko on ollut neidille yhtä juhlaa kun äiti on ollut kipeänä. Siis juhlaa sikäli, että äiti on ollut kotona joka päivä kun neiti on palannut koulusta ja ehtinyt kuunnella pulinoita mennen tullen. Niin, työpäivän perään en taida oikein olla kovin hyvä kuuntelija.

Tämä selittänee senkin miksi esiteini on ollut kaikki päivät kotona koulun jälkeen eikä tämän kavereitakaan ole näkynyt täällä. Neiti on keskittänyt kaiken tarmonsa läksyihin ja äidille höpinöintiin. Joka on todella hyvä juttu sillä eilen tämä kertoi ruokapöydässä tapahtumasarjasta joka kimppaliikuntatunnilla oli tapahtunut. Neitihän on aina ollut roteva tyttö, tosin nyt kuukautisten alettua se kaikki entinen vatsakkuus on siirtynyt hetki hetkeltä enemmän muodokkuudeksi ja tyttö on hoikistunut niin että tällä on jo ihan oikea vyötärökin.

No, liikunnassa he olivat pelanneet sählyä ja prinsessa oli napannut pallon vastustajalta estäen tämän maalinteon. Yksi luokan pojista oli todennut kaverilleen niin että prinsessakin oli kuullut sen kuinka ”palloa ei olisi saanut antaa tuolle kun se on läski”. Prinsessa oli mulkaissut poikaa pahasti ja totesi kotona, että hän vetää sitä vielä turpaan. Näinhän EI saisi tehdä mutta mitäpä tuohon totesi äiti. Siis anna mennä vaan! Poikanen 16v istui myös ruokapöydässä ja totesi, että hän tulee kouluttamaan moista urpoa jos ei osaa pitää suutaan jatkossa kiinni.

Prinsessan hymy levisi valehtelematta korvasta korvaan, isoveikka kun on ihan ykkösidoli. Mutta sanon minä että itsenikin olisi tehnyt mieli mennä himppanen kouluttamaan moista pässiä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin kyllähän siinä pojalle huonosti käy jos esiteini oikeasti tätä päättää mäjäyttää sillä esiteinillä on melkolailla miehen voimat, etten sanoisi. Jos kohta ex-teini ei jaksa painavia huonekaluja liikutella niin esiteinihän suunnilleen heittelee niitä paikasta toiseen. Ihme lihaspakkaus.

Vaan kas, jopa nyt harhauduttiin ihan ihme radalle. No, ehkä ryhdyn vähinerin päättelemään tätä postausta sillä kas, kello on ihan justaansa kuusi ja täällä heräsi sekä ukko että spede. Se on siis moro ja viettäkää kivakivaperjantai, minä pyrkinen samaan.

This must be heaven…

Ihan oikeasti! Aamuisen tukehtumakuolemafiiliksen jälkeen olo on parantunut potenssiin kymmenen. Päätä tosin juhmii ja ääni on lähinnä pihinäversio, taas, mutta nenä ei valuta nonstoppina ja yskiminenkin on vähentynyt paljon! Tosin pallea on nyt nonstop-kipeä eli ei tarvitse edes yskiä että tekis kipeää. Hmmm.

Eikä kuulkaa tässä vielä kaikki! Speden kiikutettuani, lähetettyäni prinsessan kouluun ja jäätyäni odottelemaan että ukko ja junnu suoriutuu matkoihinsa sinne TAYSin suuntaan, intouduin kotvaksi jopa tekemään jotain ihan oikeasti järkevää. Siis DAA! Vaatehuoneen lattialta on nyt kerätty pois kaikki sinne tuupittu kama.

Eikä siinäkään vielä kaikki, siis hei oikeasti! Sen tyhjennyksen perään tyhjensin, viimein, ison kassin makkarista. Siis sen joka oli mökkireissussa mukana ja joka piti sisällään erinäisen määrän pyyhkeitä ja petivaatteita. Pyykkikonekin täyttyi siinä sivussa kuin huomaamatta joten tadaa, täällä pyykätään!

Ja luulitteko, että se tähän loppui. No ei tod! Ukko sai mukaansa, siis junnun lisäksi, kaksi muovikassillista UFFin laatikkoon matkaavia vaattehia. Minä näet ruokkosin samalla kertaa rappujen ja eteisen naulakot sekä eteisen henkarikaapin. No johan kelpaa! Nyt kaikki ylimääräiset, pieniksi jääneet, turhanpäiväiset ja kaikkien hyljeksimät talvi-, syys- ja verkkatakit pääsivät kiertoon. JES!

Tämän kaiken innoittamana toteankin, että nyt tuntuu ylivoimaisen väsyttävältä jo ajatuskin siitä että jaksaisin laitella paikoilleen vaatteet jotka viikkailin meidän sängyllemme. Pakko kai se olisi. Aiemmin innostusta herättänyt ajatus suihkukeikastakin muuttui jotenkin superväsyttäväksi jutuksi. Eli ihan kuosissa en taida sitten kuitenkaan olla vielä. Ja ruokaakin pitäisi…

No, josko juon kupposen KAHVIA ja tuumin sen perään toteutanko suihkun ja järkkäilyn vai oikaisenko sittenkin vain sohvalle makuulleni. Palaan todnäk vielä tuloksia kertomaan, ihan niin kuin ne olisi viikon tärkein juttu! Moro!

Hellurei. TAAS!

Olen tässä istunut nyt tovin isojen, siis ISOJEN, asioiden äärellä. Siis oikeasti. Jos otetaan huomioon, että tämä tauti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta niin miten ihmeessä se ei katoa kuin salama kirkkaalle taivaalle? Siis oikeasti. Jos ihminen on TÄYSIN kunnossa perjantaina niin miten ihmeessä tämä saattaa olla täysin äänetön lauantaiaamuna herätessään? Etenkin kun tämä ihminen ei ole ollut rockkonsertissa tms jossa se ääni voi kadota.

Tässä on nyt sunnuntaista asti odotettu ihmeparanemista. Tiedättekö tyyliin menet illalla sänkyyn ja heräät aamulla terveenä. Tai ainakin huomattavasti terveempänä kuin illalla kun sinne sänkyyn menit. Ei niin että menet illalla sänkyyn sairaana ja aamuna tunnet itsesi vieläkin sairaammaksi. Siis OMITUISTA. En voi käsittää tätä maailmankaikkeuden tasapainoa mitä lenssuun tulee sillä oikeasti; sitä ei ole. Sitä tasapainoa.

Vaan hetkeksi lääkärireissuun. Koska olen aina mahdottoman reipashenkisesti ajoissa liikkeellä niin tokikaan tämä lenssun kaltoinkohtelema ihmispolo ei luopunut tänäänkään tavoistaan. Kymmentä yli yhdeksän oli sormenpäätäni jo paukautettu neulalla ja istuin mukavan hoitsun kanssa höpöttämässä ja odottamassa tuloksia. Tulos oli loistava eli serppi ihan jees. Siirryin odotustiloihin lukemaan ja kas, ennen kuin kunnolla huomasinkaan minua jo kutsuttiin lääkäriä treffaamaan.

Katsottiin poskiontelot, turvotusta mutta ei sen kummempaa, kurkkuun, punoitusta mutta ei sen kummempaa, kuunneltiin keuhkot, hyvin toimi ja todettiin, että tämän syksyn lenssu on mallia sitkeä. Erittäin sitkeä. Hän nyt kuitenkin kuvittelisi että viikonlopun aikana lenssu tajuaa oman paikkansa joten maanantaina työkunto olisi saavutettu. Mitä taas lääkäriin tulee niin jep jep, olihan tuo varsin mukava ja asiantunteva vanhempi herrasmies.

Totesi yleiskunnon olevan paras mittari, jos en jaksa mennä ja mesoa kuten yleensä niin enpä minä kunnossa ole. Parempi jatkaa sillä sitruunatee-eukalyptushunaja-linjalla josko se äänikin sieltä palaisi ihan oikeasti paikalle. Mitä taas tulee siihen, että miten tervehdin niin toteanpa että ihan normaalisti tyyliin päivää. Lisäkommenttina tosin totesin että nähdäänhän mekin viimein, herra lääkäri kun taitaa tuntea äitini.

Sen kummemmin emme äidistä jääneet puhumaan, ainoa lisäkommentti koko äitiin oli lääkärin toteamus siitä yleiskunnostani ja normaalisti ilmeisen tekevästä äidiltä peritystä luonnostani. Nii-in. Hukassa on se ilmeisen tekevä minä nyt, edes sukkapuikkoja en ole jaksanut ottaa koko viikolla käteeni. Höh. Vaan tämä tästä lääkäröintipulinasta, luulenpa että nyt oikaisen ihan oikeasti makuuasentoon tämän puolipönöttävän asennon sijaan. Jotenkin alkoi väsyttää aivan simona nyt! Se on moro!