Hyvää joulua!

On se vaan luojan lykky että tällaisella sählärillä on useampi laite sillä kas, kadonnut käyttäjätunnus ja salishan löytyi sitten tabletin uumenista. Ongelmallistahan on se, että tämä käyttää erinäisiä muunnoksia yhdestä ja samasta käyttäjätunnuksesta ja erinäisiä muunnoksia kahdesta eri saliksesta ja kas, aika-ajoin sitä sitten ollaan pattitilanteessa…

Tähän sotkuun lisäsin muutama viikko sitten kolmannen saliksen (joka ei tosin liity tähän sivustoon millään tavalla) joten voin hyvinkin kuvitella mikä sotku ja soppa tässä vielä on kerran jos toisenkin edessä. Huoks.

No, käyttäjätunnuksista ja saliksista ihan muuhun höpinään. Joulukuu on ollut kertakaikkisen mainio. Työmaalla heiluttiin 50-vuotiskekkereissä ja se oli kivaa se, mutta mikä lie kohtalon oikku että päädyin puolilta öin lähikuppilaan seuranani koulusihteeri.

Hieman kauhulla sinne lähdettiin, se 50-vee kun on hieman sellainen että aina ei voi tietää ottaako itseensä vai ei ja totta tosiaan, jos joku on ikävää niin työmaalla heiluminen sellaisen kanssa joka on naama norsun… nutturalla. Onneksi juhlakalu ei ollut millänsäkään lähdöstä, huh!

Mutta se lähikuppilareissu. Niinpä! Kyllä joku jossain ylhäällä, mikä lie johdatus, osaa aina sanoa mitä pitää tehdä ja miten pitää toimia, siellä kuppilassa kun törmäsin siskooni. Kyllä! Jutullekin menin ja johan sitä juttua sitten riittikin. Siis oikeasti. Kaksi vuotta totaalihiljaisuutta ja kipua ja pahaa mieltä ja pam.

En minä tiedä, onko se tässä ja nyt ja pysyykö tämä hyvä fiilis, mutta kertakaikkisen hyvä fiilis siitä tuli ja babystepsit on olleet käytössä sen jälkeen eli vähän viestitetty, pikaisesti vaihdettu lahjoja ja muutenkin. Olo on hyvä, rauhallinen ja niin monella tapaa helpottunut etten osaa oikein edes sanoin kuvata tunnettani.

Loppujen lopuksi kukaanhan ei taida tuntea minua kuten sisko, kukaan ei taida tuntea siskoa kuten minä ja kukaan ei taida oikeasti tuntea kaikkea sitä mitä me lapsesta asti olemme tunteneet. Yhteistä historiaa on takana enemmän kuin kenenkään muun kanssa ja se on paljon se.

Tähän jouluun saavuttiin siis hyvillä mielin, niin hyvillä että päädyin sitten menemään töihinkin uuden vuoden jälkeen pariksi päiväksi. Mikäs siinä, siellä nyt ei ole lisäkseni kuin koulusihteeri ja mikäs meidän on siellä touhutessa kahteen pekkaan.

Mitä taas ihan tähän jouluaattoon tulee niin on ollut kyllä ihana päivä. Rauhallinen, levollinen ja ihana. Tottahan muksulauma oli kuin kissat pistoksissa heräämisestään saakka mutta minuun se ei tarttunut. Piipahdin aamusta apteekissa, soittelin tyttärelle ja nautin olostani.

Laittelin viimeisiä lahjoja paikoilleen, vaihdettiin joulumuistamisia yhden varapoikasen kanssa ja ihastelin vielä uudemman kerran korttia jonka pari muuta varapoikasta eilen toi. Katseltiin lumiukko, tein salaatin, laittelin potut muusiin kiehumaan ja katoin keittiöön tarjoilut. Soitin poikaselle 22vee ja kutsuin syömään, ruoka kun oli piirun aiemmin kun olin aikaisemmin ilmoittanut.

Syötiin, keiteltiin kahvit, ukko asetteli likaiset astiat koneeseen ja minä puolestani siivoilin keittiötä muilta osin. Ihan kuten aiempinakin vuosina. Pitkän yhteiselon yksi ehdottomista plussista on se että esim joulutohinoissa ei tarvitse yhtään miettiä kuka tekee mitä tekee ja missä kohtaa.

Lahjat jaettiin kahvikupposten ääressä, tenavat oli intoa ja iloa täynnä mutta ehkä eniten pisti silmään aiemman jouluriehkaajan olo. Poikanen 22veehän on ollut aina se joka sekoaa sukkiinsa suunnilleen kaikkien lahjojen kohdalla. Aikuisuus on toki vienyt siitä jo terän, ei tuo nyt enää pariin-kolmeen vuoteen ole seinille kiivennyt lahjoja avatessaan mutta niin.

Tänä jouluna paikalla oli ihan uudenlainen poikanen. Oikeastaan se taitaa olla suoraa jatkoa aiemmin riemuun ratkeilleella, nyt poikanen katosi yhtäkkiä paikalta omat lahjat avattuaan. Keittiössä se istui sitten itkemässä, tai mitään itkenyt, totesi että tais mennä roska silmään.

Oliko ne sitten ne tapparan tumput jotka pojalle kudoin, ei tuo osannut itsekään oikein sanoa. Pojan elämässä on niin monta asiaa nyt yhtä aikaa menossa ja iso osa niistä ei ole niitä kauniita, hyviä ja onnellisia vaan päällimmäisenä taitaa elää suru ja ikävä.

Ehkä ne tumput sitten sai tunteet läikkymään yli äyräidensä, ei tuo oikeastaan ollut surullinen eikä välttämättä iloinenkaan mutta ihan älyttömän liikuttunut. Pakkohan siinä oli poikasta suukotella, en muuten muista koska olen viimeksi poikaa suukottanut? Todnäk silloin kun oli armeijassa ja oli pakko AINA suikata suukko poskelle kun lähti lomille tai kun meni itse tapaamaan sotilaskotiin.

Lahjaosasto oli kerrassaan onnistunut ja saihan tämä vanhuskin muutaman pakaasin. Kuvasta puuttuu tosin kaikki ne pakaasit jotka sisälsi punkkua tai vinkkua, niitäkin putkahti ihan viiden kappaleen verran mutta hitsi että nämä on mieluisia kaikki!

Nyt on nauraa räkätetty vedet silmissä (kiitos Sami) ja nautittu olosta. Poikanen 20vee palannee kohtsilleen isältään, tämän lahja on viritettynä käyttövalmiuteen ja talossa vallitsee rauha ja hiljaisuus jonka tosin ajoittain katkaisee puhelimen pirinä.

Tytär ja poikanen 22vee soittelee vuorotellen, ihme porukkaa. Poikanenhan oli täällä joulunvietossa ja lähti lahjojen jälkeen omille teilleen, tytär taas viettää joulua rääpsän toisen mummun luona ja sittenkin tuo nyt sitten soittelee taajaan. Aikamoisia mukeloita.

Loppuehtoo meneekin sitten vain ollessa ja joulukuuta miettiessä. Täksi jouluksi tästä torpasta lähti maailmalle useampi pari niin tappara- kuin ipa-tumppujakin, yhdet ipat eksyi omalle ukollekin ja parit tapparat isommille tenaville, mutta siitä viis.

Nämä oli muuten ehkä ne makeimmat, toivottavasti on miellyttäneet saajaansa. Myös erinäinen määrä niitä perussukkia ja -tumppuja matkasi maailmalle ja nyt ajattelinkin lepuuttaa puikkoja muutaman päivän. Ehkä viikolla tapahtuvan kaksin keskeisen kutureissun jälkeen ne voisi taas kaivella esiin?

Vaan jaa, nyt taidan ottaa ja vain olla. Todnäk poikaset ryykää paikalle vielä molemmat myöhemmin joten hetki rauhaa ja hiljaisuutta tähän kohtaan on enemmän kuin paikoillaan.

Tähän loppuun mietelause joka osui silmään telkkarista ja jossa on mielestäni vissi perä: ”Missä on rakkaus? Jos rakastat vain omaa rotuasi jätät tilaa syrjinnälle.” Hienosti sanottu ja siinä on totta tosiaan totuutta.

Oikein hyvää, rauhallista ja lämmintä joulua kaikille!

Hupsista heijaa!

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vanha uskollinen sotaratsu otti ja kumahti ihan lopullisesti. Mitä todennäköisimmin kovalevy otti ja kumahti lopullisesti. Huoks. Kuukausi tuli kärvisteltyä ilman omaa konetta mutta sitten riitti ja kas, tänään tarttui sitten tämä hpn kone matkaan kaupoilla reissatessa.

Se kaupoille lähtemisen varsinainen syyhän oli keväällä saamani lahjakortti lankamaailmaan, niin paljon on tullut kudottua sitä, tätä ja tota tässä syksyn aikana että nyt oli ihan PAKKO päästä pelmaamaan laajempaakin lankavalikoimaa. Ja tulihan sitä sitten pelmattua, kuten kuvasta näkyy.

Kyllä nyt kelpaa sanon mä! Ja kone taas. No, sittarissa osui silmiin ihana sininen miniläppäri ja testi näppäimilläkin lupaili hyvää joten likeltä liippasi ettei kapine lähtenyt matkaan. 2 Gb keskusmuistia sai kuitenkin jarrut päälle mutta siinä määrin kotiin kurvaillessa kenkutti ostamattajättämispäätös että päädyin kurvailemaan paikalliseen markettiin.

Ja kas, nyt on sitten 4 gigaa keskusmuistia valkoisissa kuorissa. Ei tosin ihan niissä 13,3 tuumaisissa kuten se sininen olisi ollut mutta 14 tuumaa nyt ei juuri enempää ole ja kas, näppäimistökin tuntuu ihanalta sormien alla. Isommissa uusissa koneissa kun on ollut ongelmana juuri se, etten ole vain kertakaikkiaan sietänyt niiden näppäimistöjä.

Ihan sama miten paljon olen pinnistellyt niin pah, aina on sormet osuneet ihan mihin sattuun, ilmeisesti pienemmät tuumat saa näppäimetkin asettumaan paremmin omien sormien alle. Eli kyllä, viimeinkin on nyt sitten toimiva kapine. Josko sitten tätä tulisi käytettyäkin, mene ja tiedä.

Muuta ihmeellistä nyt ei olekaan sitten tapahtunut, kirviäiseen vaihdettiin kaikki puolat sillä yhden puolan uusiminen ei auttanut kuin hetkellisesti. No, eipä kaikkien puolienkaan vaihtaminen auttanut kuin kotvan, nyt auto toimii ja ei toimi, ihan hetkestä kiinni.

Millään tapaa se ei pidä seisoskelusta valoissa tai risteyksissä, monesti moisen jälkeen moottorin vikavalo alkaa vilkkua, vilkkumista ei tosin tapahdu kuin kotvan ajan ja kas, auto palautuu ennalleen. Outo vika, todella outo. Kirviäinen on siis lähdössä huoltoon jossain kohtaa kunhan tässä saan aikaiseksi.

Vaan jaa. Taidanpa siirtyä nyt kahvittelun kautta sukkapuikkojen pariin, loppuun vielä himppasen kuvaa viime aikojen tekeleistä.

 

Pitäisikö sitä aktivoitua?

Edes sen verran että kirjoittaisi kerran viikkoon jos ei muuta? No, kokeillaan nyt tätä kaavaa, tosin todennäköisyys sille että kaavan mukaan toimin on jokseenkin huono.

Koulupäivä lauantaina oli mainio! Speden ope osasi todella yllättää, päivähän aloitettiin laulamalla karaokea perheittäin. Omg! Ja mehän EMME laula karaokea mutta kappas, niin sitä vaan löydettiin itsemme moista tekemästä ja ekana koko porukasta.

Puoli kahdeltatoista oltiin jo kotona eli nopeasti se päivä siellä koululla kiskaistiin ja pakko myöntää, ehkä parasta antia vuosikausiin koulumaailmassa oli se. Melkein harmittaa että omalla koululla ei ole tajuttu lähteä moiseen, kodin ja koulun päivä saa ihan eri merkityksen kun sen järjestää tuolla tavoin.

Työmaalla on ollut hektinen meno, kuten yleensäkin ja kas, taas on ennätetty leikkiä itsekin opea. Samalla olen selvitellyt systeemeitä liiton suuntaan, minähän kun saan sitä soviteltua päivärahaa viikkotyötunneista johtuen ja opesijaisuudethan vaikuttaa siihen.

Työkaveri, sovitellun päivärahan piirissä hänkin, kun totesi että joo, opesijaisuudet aiheuttaa sitten sen ettei saakaan koko kuukaudelta sitä päivärahaa. Ihan sama montako tuntia niitä opesijaisuuksia tekee. No, minäpä sitä nyt olen selvitellyt enkä edelleenkään tiedä meneekö se ihan yksi yhteen tuon väittämän kanssa, epäilen että menee.

Näin ollen herätin sisäisen laskukoneeni ja totesin että jaa. 12 tuntia opesijaisuuksia saa tulot olemaan plusmiinusnollassa. Jokainen tunti sen yli parantaa kuukausiansiota, jokainen sen alle on suoraa tappiota omalle taloudelle.

Samaan aikaan tein sitten pitkäkantoisempia ajatuskuvioita ja totesin että joo. Jos kohta nyt päivärahani onkin sen ja sen verran per päivä niin lasten kasvun myötä se tulee ajan mittaan pienenemään ihan älyttömän paljon. Nythän se koostuu enimmikseen lapsikorotuksista.

Näin ollen järkevintä on tehdä niitä opesijaisuuksia sillä oikeasti, jos en nyt tee niitä niin tuskin niitä sitten myöhemmin enää edes tarjotaan. Ja niin. Vieras sijainen luokassahan saa aikaan vain sen lumipalloefektin. Sakki lähtee lapasesta eikä tee mitään ja minä olen se joka tekee kaiken työn luokassa.

Ja siitä maksettavan korvauksenko pitäisi sitten mennä jollekin joka ei oikeastaan edes tee sitä työtä mikä luokassa on pakko tehdä jos tahtoo pysyä edes suunnilleen järjissään? Eikä suinkaan jätä tekemättä sitä siksi että olisi laiska ja kykenemätön vaan siksi, että oppilaat sekoaa sukkiinsa kun siellä on joku vieras ja kaikki jää tekemättä koska he eivät vaan pysty eivätkä kykene.

Nythän meillä on paiskittu ihan normisti hommia luokassa koko ajan. On opeteltu uutta, tehty tehtäviä, lennetty pihalle, kuunneltu nuhteita, saatu kehuja, juteltu ja keskusteltu eli koulupäivät on olleet aivan tavallisia vaikka oma ope ei ole paikalla ollutkaan.

Liekö sitten jotain yhteyttä kaikella kaikkeen niin pitkästä aikaa olen ihan oikeasti ennättänyt ajatella ihan tosissani omaakin porukkaa täällä kotona. Nyt kun oma työnkuva on selkiytynyt eikä työ enää vaadi samanlaista, miten sen sanoisi, sitoutumista tai työmaan ulkopuolella tapahtuvaa ajatusmyrskyä, kuin vielä keväällä teki niin ehtii kummasti huomata kotijuttujakin ihan eri tavalla.

Olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on. Ihanat lapset jotka kukin taaplaa omalla tyylillään ja loistava puoliso joka nyt on aina taaplannut omalla tyylillään. Prinsessan kanssahan me olemme kuin kaksi marjaa, emme ulkonäöllisesti vaan touhuiltamme.

Jos kohta vanhin tyttäreni on oman äitini kopio, herkkä, hento ja suojeltava, niin nuorempi tytär taas on yhtä pähkähullu kuin äitinsä. Hiljainen toki, muka, mutta ehei, sittenkin kaukana siitä. Hiljaisissa vesissähän ne isot kalat kutee ja juuri sellainen prinsessa on.

Rohkea, sanavalmis ja takuulla puolensa pitävä. Ei vain pidä melua itsestään koska mitä sitä nyt niin meluamaan. Kunhan on ja antaa ajan kulua, asioilla kun on tapana järjestyä parhain päin. Lasi aina puoliksi täynnä, ei koskaan puoliksi tyhjä.

Pojat sitten onkin poikia, heidän kohdallaan en aina osaa sanoa kuka on keheenkin tullut. Ehkä poikanen 22vee on eniten äitiinsä tullut, tai ehkä sitten junnu, tai toisaalta, saattaa se olla poikanen 20veekin. Jotenkin tytöistä on helpompi käännellä ajatusta.

Ai niin, sillisalaatiksihan tämä bloggaus menee mutta menköön, pari viikkoa lääkekuurin jälkeen joudun ikäväkseni toteamaan että vähin erin kaikki liki vuoden kestäneet oireet on palanneet. Lääkekuurihan vei ne kaikki huitsan kuuseen ja ennätin viikon ajan nauttia täysin terveestä olosta.

Henki kulki, nenä ei vuotanut, väsymyskin oli kadonnut. Tämän viikon aikana hengitys ja nokka on päättäneet palata ajalle ennen kuuria. Omaa tyhmyyttähän tämä on, tiedän. Edelleen sitä tupakkaa menee, vaikka vähemmän, niin menee silti.

On todella helppoa sanoa että no nyt kuule, otat ja lopetat, ei se nyt niin vaikeaa ole. Lopetat vaan. Ehei, kyllä se on vaikeaa, se on ihan hiton vaikeaa. Ja kun sitä alkaa pyörittää päässään niin se muuttuu vielä vaikeammaksi, tulee niin ahdistunut olo että on ihan PAKKO mennä tupakalle ettei niin ahdistaisi.

Ja sitten ahdistaa sekin että meni tupakalle ettei ahdistaisi. Juttelinkin asiasta yhden kaverin kanssa, sellaisen tupakoimattoman, ja kas, hän tajusi täysin miten se ahdistaa. Kolmekymmentä vuotta tässä on mennyt tuprutellen, muutama tauko on matkaan osunut mutta niin, oikeastaan se on kolmekymmentä vuotta kun on tullut poltettua.

Ihmisiä jää matkasta ja kuolee, asuinpaikat muuttuu, elämäntilanteet muuttuu, mutta kas. Ystäväni tupakka on aina siinä vieressä eikä jätä, lähde tai muutu miksikään mitä ei ollut aiemmin. Tupakka, pahin vihollinen ikinä ja samalla paras ja luotettavin ystävä ikinä.

Kaveri sen totesi. On ihan hiton vaikeaa lopettaa sokerin käyttäminen ja hittolainen että hän on sen kanssa tehnyt töitä että sen saisi pois. Mutta ei, vaikeaa se on. Mikä tahansa addiktio, oli se sitten alkoholi, kahvi, tee, karkki. Ei sen jättäminen helppoa ole.

Nii-in. Järki sanoo yhtä ja tunteet toista. Edessä se on, sen tiedän, mutta koska, sitä en tiedä enkä tahdokaan tietää juuri tänään. Ja miten sen lopetat jos et päätä että lopetat? Minä en ole vielä päättänyt joten vielä ei ole sen aika. Ehkä tämä on sitten ajatuksen kypsyttelyä ja sen aika vielä tulee, mutta ei, ei tänään.

Kaikkea sitä ihmisen päässä pyöriikin. Taidanpa ottaa ja mennä tupakalle sillä oikeasti, nyt ahdistaa. Se on moro ja have fun!

Täällä taas

Joopa joo, tauti on kokolailla voitettu kanta, ihan pelkällä avamysilla, allergialääkkeillä ja avaavalla jatketaan toistaiseksi. Olo onkin varsin mainio, töissäkin on riekuttu sen minkä joudettu. Edellisellä viikolla tein yhden päivän opettajan sijaisuutta omassa luokassa, tämän viikon päätinkin sitten kahdella sijaistuspäivällä.

Kyllähän se niin vaan on, että ei pienluokkaan oikein passaa tuupata ketään outoa ihmistä sijaistamaan, siinä kun käy aina niin että luokan ohjaaja on se joka tekee ne työt ja tuplana sillä kummasti kaikki pienetkin muutokset saa porukalla pakan leviämään ja vieraan ihmisen sijaistuspäivinä ei saada tehtyä oikeastaan mitään kun kaikki aika menee siihen että porukka pyritään pitämään rauhallisena.

Nyt hommia painettiin ihan tosissaan pari päivää, eilen ei jäänyt edes läksyjä annettavaksi tenaville, siinä määrin reippaasti he töitä painoivat tunnit. Sijaistaminen on varsin mukavaa, ei siinä mitään, mutta kummasti sitä on aina sijaistamisen jälkeen paljon normaalia puutuneempi olo. Kai se on se vastuu ja oma tarve saada homma toimimaan täydellisesti.

Muuten ei sitten mitään ihmeellisen merkillistä olekaan tapahtunut. Tai jaa, esimies nyt on vaihtumassa joten edelleen työmaalla puhaltelee ne muutoksen tuulet. Speden palaverissa tuli piipahdettua, poikahan loistaa luokassa oppimistuloksillaan eikä todellakaan olisi näin ollen pienluokkalainen, lisäksi tuo on luokan kiltti poika joten sekään ei tue pienluokkapaikkaa.

Mutta niin, se puhe. Kun se on edelleen niin kovin epäselvää, paitsi ääneen lukiessa jolloin se on ihan täydellistä. Niin tai englanniksi puhuessa, toinen tilanne jossa kielentuottamisessa ei ole pienintäkään ongelmaa. Pienluokkapaikalla siis jatketaan mutta vähitellen tässä on syytä alkaa totuttautua ajatukseen että viimeistään parin vuoden päästä lapsi siirtyy tavalliseen luokkaan. Jaa-a. Miten siihenkin nyt sitten suhtautuisi.

Tauteillessa ei oikein jaksanut mitään, mutta taudin taituttua onkin sitten kädet käyneet kuin viimeistä päivää. Syntynyt on sukka jos toinenkin, tänä aamuna valmistui nämä joukkuesukat jotka lähtee yhdelle kaverille pukinkonttiin laitettaviksi.

Hieman vaiheessa ne nyt on edelleen omasta mielestäni mutta kun ei, en ole vielä keksinyt miten saisin siististi ipa-sukkiin laiteltua mustaa korostusta ilvekselle. Mitä ilmeisimmin tarpeen olisi a. ohuempi lanka ja b. ohuempi neula. Niitä tuumaillessa meneekin sitten aikaa.

Tänään suuntaamme ukon ja speden kanssa kouluun, 5.12. tehdään sisään yhtenä lauantaipäivänä ja se on tänään. Harmillista että omalla koululla ei päädytty samaan, tiedossa on siis maanantaityöpäivä, tiistaivapaa ja loppuviikko taas töitä. Pidennetty viikonloppu olisi ollut ihan jees tuossa kohtaa.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä pikkuhiljaa herättelypuuhiin, kaikki muuthan täällä nukkuvat edelleen aina sitä armeijasta lomalle saapunutta poikasta 20vee myöten. Muut saavatkin jatkaa uniaan mutta spede pitäisi nyppiä pystyyn. Lapsi itse on ihan superinnoissaan koulupäivästä jolloin äiti ja isikin on paikalla.

Näihin tunnelmiin siis, se on moro ja have fun!

Sellattii tällattii

Torstai meni tiukasti sohvalla torkkuen, töllöä tölläten ja niin, torkkuen. Olo oli pirullisen sairas ja kas, terkkarin vastaanottovirkailija onnistui aamulla sähläämään niin että lääkäriaikakin meni sivu suun. Illalla sain yhtäkkiä ahaa-ajatuksen ja muistin miten junnun kanssa aikanaan irroteltiin limaa keuhkoista.

Vanha kunnon pullokikka käyttöön ja kas, minähän melkein oksensin limaa iltasella samalla kun silmistä valui vesi iloisesti. Ilmanko perjantaihin heräsinkin sitten ihan toisessa kuosissa, olo oli paljon paljon parempi kuin torstaina. Töihin lähtemistäkin ennätin siinä kotvan harkita, kuumemittari tosin näytti jälleen lukemaa 37.2 joten hylkäsin ajatuksen.

Kahden vaiheilla olin senkin suhteen viitsiikö sitä vai eikö viitsi sitä lekuria soitella, olo kun tosiaan oli ihan toista kuin edellisenä päivänä. Päätin sitten kuitenkin että no, menköön, käydään nyt lekurissa, jos ei muuta niin saanpa ainakin hoidettua pois pitkään kiusanneen lenssun aiheuttaman tuumailun siitä josko pitäisi jotain tutkiakin tyyliin allergiat, astma jne.

Päivällä kiitolaukkailin, tai no, kurvailin, sitten lääkäriä treffaamaan ja pakko myöntää, meillä on vihdoin ja viimein IHANA lääkäri vuosien piinan jälkeen. Aikanaan kun oma huippulekuri siirtyi muualle tilalle tuli mitä omalaatuisempia lekureita, sellaisia joiden kanssa oli aina hieman anteeksipyytelevä olo kun jotenkin tuntui että pitivät sinua kiusantekijänä ja häiriönä jos heidän apuaan kaipasit.

Tämän uuden lekurinhan olen tavannut jo varmaan kolmesti tai neljästi, kerran omissa asioissani ja pääosin prinsessan asioissa ja aina hän on ottanut asiat hoitaakseen ja asiakkaan huoltaakseen. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo että mitäs tulit, ooks nyt vähän idiootti kun et tätä itse tiedä, päinvastoin.

Mitään ihmeellistä ei tullut ilmi siinä tutkiessa, astma- ja allergiatesteihin tuo kirjaili minulle lähetteet ja samalla naputteli lähetteen verikokeisiin ja röntgeniin. Että katsotaan nyt kuitenkin varoiksi ne keuhkot ja ontelot päästä, olkoonkin että hengitysäänet oli ok eikä oletusarvoisesti onteloissakaan mitään ylimääräistä ole.

Pitkäänhän se lenssu on jatkunut ja kun ei se keväinen antibioottikuurikaan kokonaan sitä pois hoitanut niin parempi niin, rouvallahan kun on kuitenkin taustalla se yksi keuhkokuumekin sieltä viiden vuoden takaa ja olkoonkin, että rintaan iskenyt pistos meni omia aikojaan sievästi ohi, silti.

Labra- ja röntgen oli hetkessä hoidettu ja minä suuntasin autolle ajatuksena kurvailla apteekkiin noutamaan ne lääkärin määräämät tropit, allergialääkkeet ja avaavan. Miten ollakaan puhelin piippasi passelisti tekstiviestin merkiksi kun autoon istahdin ja kas, pikaserpin vastaushan sieltä tuli.

76. Just. Josko sitten en kurvaakaan sinne apteekkiin vaan kotiin, lekuri kun lupasi soitella tuloksista iltapäivällä joten eiköhän siihen puheluun tule sisältymään erinäinen määrä lisälääkkeitäkin. Ihan suoraan sanottuna ketutti. Ja samalla hymyilytti. Olipa hemmetti soikoon onni että en mennyt töihin ja olipa tosiaan onni että soitin kuin soitinkin sen lekuriajan vaikka olo olikin parempi!

Kotona ennätin notkua pari tuntia ennen lääkärin puhelua ja kas, niinhän siinä sitten kävi kuten olin ajatellutkin. Keuhkokuvia oli vertailtu ihan röntgenlääkärin kanssa viiden vuoden takaisiin ja yhteinen toteamus oli ollut että hoidetaan keuhkokuumeena, toisessa keuhkossa kun oli jotain rosoista varjostumaa.

Ei samaan tapaan silmille pomppaavaa valkoista massaa kuten silloin viisi vuotta aiemmin, mutta ihan selvästi vaaleaa rosoista höttöä jota siellä ei pitäisi olla näkyvissä ollenkaan. Olikohan nyt sitten käynyt niin onnekkaasti että rouva oli tajunnut tulla lekurin pakeille ennen kuin se höttö ehti muuttua massaksi, sitä se lekuri siinä tuumaili.

Mikäs siinä sitten. Minä kurvailin puhelun jälkeen apteekkiin ja nyt on troppia jos toistakin. Antibioottina menee amorion, 1000mg kolmesti päivässä ja sen kyllä huomaa, maha on totaalisen täydellisen sekaisin vaikka kuinka kiskon samalla precosaa.

Kuurin pitäisi alkaa purra viimeistään huomiseen mennessä, jos maanantaina on edelleen lämpöä niin edessä on uusi reissu lekurin pakeille ja todnäk suonen sisäinen lääkitys mutta hahaa, näin lauantaiaamupäivän kunniaksi voin todeta että tuohon tuskin on tarvetta, tämän aamun lämpö kun jäi kirkkaasti alle kolmeseiskan!

Lisäksi kuiva yskä on kadonnut ja tilalle on tullut räkäyskä jonka tuloksena saan olla jatkuvasti räkimässä limaa pois. Nokkakin on alkanut vuotaa ja se on kuulkaa hienoa se! Ainoa pieni ongelmahan on se, että väsyttää ihan simona. Pelkkä istuminenkin väsyttää. Ja nukkuminenkin väsyttää. Oikeastaan ihan KAIKKI väsyttää.

Ja minä olen sentään menossa töihin maanantaina, siihen kun sain lääkäriltä luvan mikäli vain oma olo ja jaksaminen on sellaista luokkaa että jaksan mennä. Josko tämä väsymys siihen mennessä helpottaisi, mene ja tiedä, mutta totta tosiaan niin toivon!

Vaan jaa. Taidanpa ottaa ja mennä taas hetkeksi nukkumaan. Muistinkohan mainita, väsyttää.

Säikähdys sentäs

Vaan jotta onkin ollut vauhdikkaat pari viikkoa, tai no, puolitoista. Tai jaa, ei oikeastaan ihan sitäkään, reilu viikko taitaisi olla paras määritelmä. Kävipä näet niin, että reilu viikko takaperin köröttelin poikasta 20vee tapaamaan armeijaan ja kas, mukavaahan se oli.

Aina siihen asti kun lähdin, kaikki kolme nuorinta tenavaa kyydissä, ajelemaan kotia kohti. Auto oli outo heti ruudusta peruuttaessa. Eikä se paremmaksi muuttunut kun kurvasin vierasparkkipaikalta pois, päinvastoin. Kojelaudassa alkoi vilkkua moottorin kuva ja teksti ”check emission”. Just!

Kello puoli kasi illalla, kotiin matkaa liki sata kilsaa ja auton sammuttaminen ja uudelleen käynnistäminen ei auttanut sitten niin suuntaan eikä toiseen. Voi prse! Spede-parkahan alkoi tietysti itkeä samantien, herkkis kun on, peläten että emme pääse enää kotiin.

Äiti totesi moiseen, tietysti, että voi kuule lapsi, jos ei muuta niin taksitkin on keksitty mutta toki nyt ensin kokeillaan miten käy, pääseekö kärryllä kotiin vai ei. Soitto ukolle joka oli töissä ei tuottanut sen kummempia tuloksia sen suhteen mikä autoa voisi vaivata, sen sijaan soitto naapurin miehelle loi pientä uskoa siihen että ehkä, kenties sitä kotiin sillä kärryllä pääsisi ontumaan jos niinkuin onni potkaisisi.

Ja potkaisihan se, onneksi, vaikka kotimatka aika jännitysnäytelmä olikin. Auto kun ei käynyt kuin kolmella pytyllä joten alamäissä piti kiihdyttää ihan tosissaan jos tahtoi päästä ylämäet ylös. Kummallista nytkytystä se piti aina kun kaasua joutui hiemankin hellittämään, oikeastaan ajotapa oli pitkälti se että kaasu pohjassa ja jos vauhtia joutui tiputtamaan oli syytä vaihtaa vaihdettakin pienemmälle. Huoks.

Luonnollisestikaan iltaysiltä ei ollut korjaamoja auki joten keskiviikkoaamuna kurvailin nytkivällä kärryllä (taajama-ajossa totesin että kolmosta isompaa vaihdetta ei voinut käyttää) työmaalle ja soittelin autokorjaamoon heti sen auettua.

Töistä kurvasinkin sitten vikakoodin lukuun ja kas, yksi puola sieltä oli kuulemma pimeänä. Ja juu, ei sillä nyt välttämättä kamalasti kannattaisi ajaa, ne venttiilit kun saattaa kumahtaa ja ei, ne nyt ei paljon maksa mutta monesti joudutaan purkamaan puolet koneesta että niitä voidaan vaihdella ja siinä kohtaa lasku on sitten hyvinkin jo sellaisen viitisensataa. Plaah.

Korjaukseen tuo ei sitä ehtinyt siinä kohtaa ottaa joten minä kurvailin, taas kerran nytkyen, kotiin ja sovin vieväni kärryn seuraavana päivänä suoraan töistä laitettavaksi. Samalla sovittiin sitten öljyjen vaihtokin, kärryparkaahan kun ei ole sen kummemmin hoideltu koko näinä kolmena vuotena kun se on minulla ollut.

Torstaina kiikutin kärryn laitettavaksi ja perjantaina korjaaja soitti todeten että ei, ei se nyt kyllä toimi edelleenkään mutta häneltä loppuu tietotaito ja laitteet sen suhteen. Että autosähkökorjaamo olisi nyt se oikein paikka kärryn laittoa ajatellen. Voi pska.

Hain siis kärryn kotiin sillä perjantai-iltapäivänä kolmen kanttiin ei juuri ole korjaamoja jotka sitä lähtevät siinä kohtaa tutkimaan. Ilta menikin sitten synttärikekkereillä, ukon sisko täytti 40vee, ja viikonloppuhan vain meni omia aikojaan.

Maanantaina kurvailin töihin, soitin autosähköön ja kas, iltapäivällä kiikutin kärryn sitten sinne. Oli muuten komea keli kävellä kotiin, köpöttelin postinkin kautta siinä joutessani sillä prinsessan matikan kirjahan oli saapunut noudettavaksi.

Lievää jännitystä kärryn suhteen oli ilmassa sillä daa, minä tarvitsin ihan ehdottomasti keskiviikoksi, eli eiliseksi, auton takamusteni alle. Koulun olympialaiset nääs ja minä ruokakuljetusvastaavana. Olisin melkein voinut suukottaa autosähkön setää kun tuo soitteli tiistaina iltapäivästä että jaa-a, kuule, täällä tää olis ja ihan toimis.

Vika oli tosiaan ollut juuri se puola, ihan kuten aiempi korjaaja oli sanonutkin, mutta ei se puola jonka korjaaja oli vaihtanut. Ranskan ihmeissä kun onkin koneen pyttysysteemi kuulemma toisinpäin kuin yleensä eli ykkönen ei ole ykkönen vaan nelonen ja nelonen taas ei ole nelonen vaan ykkönen.

Ja sen ykköspuolanhan tuo oli vaihtanut, sitä kun ne testerit oli vialliseksi näyttäneet. Juu ei, nelospuolan vaihto olikin sitten se joka auton herätti elämään. Arvatkaapa ketuttiko? Jos korjaa työkseen autoja niin luulisi että tietää miten missäkin kärryssä ne pytyt on…

No, auto tuli kuntoon, ekan korjaajan lasku liki kakssataa ja tokan kakssataa. Just. Oli sitten himppasen kalliimpi öljynvaihto, jos näin voi sanoa, sillä oikeastaan sehän oli ainoa joka ekalla korjaamolla toteutui. Sylettää vieläkin, hitto soikoon.

Pääasia silti se, että auto toimii ja kukkuu ja eilen oli ihan mahdottoman mainio olympialaispäivä! Olen jo hetken epäillyt että päässäni viiraa sillä oikeasti, tämä uusi muuttunut työnkuva on saanut aikaan sen että herranen aika että tämä nauttii työstään ihan sikana!

Päivääkään en tahtoisi olla työmaalta pois sillä jokainen päivä on ihan mielettömän mukava, hauska ja kiva, olkoonkin että tenavat joiden kanssa touhuan ovat välillä jokseenkin rasittavia. Silti, ihanaa! Ja tästä päästäänkin sitten siihen säikähdykseen.

Tässähän ollaan oltu enemmän tai vähemmän puolikuntoinen jo reilut puoli vuotta, vuoden vaihteen tienoilla iskenyt lenssuhan ei ole kadonnut koko aikana mihinkään vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Keväällä söin antibioottikuurin poskiontelotulehdukseen ja lekuri määräsi lisukkeeksi avamys-kortisonisuihkeen.

Kehotti käyttämään sitä ainakin kuukauden kuurin jälkeen ja jos vaan kiinnostusta riittää niin vaikka vielä senkin jälkeen sillä samalla puhuimme siitä että olen alkanut epäillä allergisoituneeni siitepölyille, ehkä eläinpölyillekin. Avamysista on tullut siis yksi parhaista kavereistani, suihke aamulla ja avot, parin tunnin sisään röörit alkaa olla auki.

Eilen iltapäivästä, olympialaisista selvittyämme, notkuin työmaalla jokseenkin uuvahtaneena mutta niin ne notkui muutkin, jotenkin nämä tällaiset ekstratouhupäivät vie aina mehut itse kultakin. Kotiin ennätettyäni totesin että nyt on akka sitten ihan himppasen puhki, muistakaan koska viimeksi näin puhki on ollut.

Tai no, aina silloin tällöin, sillä yöt on välillä olleet jokseenkin rikkonaisia koska itsellä ei ole välttämättä aina happi ihan pelittänyt öisin kiitos sen nonstop-lenssun. Syynähän on todnäk se että a. poltan, b. en urheile ja c. en muutenkaan pahemmin keskitä tarmoa omaan itseeni. Tai näin sen siis olen itselleni selittänyt.

Vetäisin evästä naamaan, lähdin kiikuttamaan junnua kylille harrastuksiin ja palasin kotiin. Ukko oli salilla, minä notkuin nojatuolissa kutomassa ja tölläämässä töllöä. Jotenkin tuli siinä sellainen olo että näinköhän tässä on ihan lämpöä kun olo on jokseenkin omalaatuinen. Mittari kainaloon ja kas, sehän se sitten oli kun sai olon niin omituiseksi.

No voi nyt prkl, totesin mielessäni. Ei sitä nyt onneksi paljon ollut, 37.6 näytti mittari, mutta yhtäkaikki, lämpöä silti. Tuumin siinä että josko se olisi vain joku outo ylikuumenemispiikki, päivähän oli ollut täynnä touhua ja menoa ja meininkiä, itsekin tuli lenkkeiltyä siinä kilsa jos toinenkin valvontapuuhissa.

Ja sitten se iski. Ihan älytön pistävä kipu toiseen puoleen rintakehää. Samantien tuli mieleen se liki viiden vuoden takainen keuhkokuume, sehän alkoi oudolla nonstop-lenssulla joka ei mennyt ohi mutta muutti muotoaan niin että sen kanssa pystyi silti toimimaan ja iski lopulta päättömän pistävän kivun toiselle sivulle selkään.

Jokseenkin siinä manailin oloani iltasella, ja tyhmyyttäni, sillä minunhan on pitänyt käydä lääkärissä jo parin kuukauden ajan mutta aina on ollut muka jotain paljon tähdellisempää ja kiirellisempää. Että näinkö tässä nyt sitten otetaan keuhkis-osa-kakkonen ihan vain siksi että on vain odotettu ihmettä joka vie nonstop-lenssun mukanaan.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin soitella työkaverille ja todeta että juu kuule, enpä sitten tulekaan töihin aamulla vaan tilaankin lekurille aikaa. Ajatuksena kun oli kuitenkin ollut se, että kuumepiikki-mikälie oli kiusana ja aamulla olisin taas ihan työkunnossa.

Iltaysiltä painelin jo unille sillä jokseenkin olo oli kurja, nukuinkin ihan miten sattui yön, heräilin, nukuin, heräilin ja kas, ennätin olla rekkakuski ja kadottaa äänenikin ihan täysin siinä unissani, hikoillakin passelisti ja tadaa, tänä aamuna heräsin sitten jo ennen viittä siihen, että unta ei vain enää riittänyt.

Vaan hahaa, pisto on kadonnut yön aikana! Jes! Lämpö on maltillinen 37.2 eli ei mitään maata järisyttävää ja olo on muutenkin ihan suht ok nyt kun on saanut limat yskittyä ja niistettyä edes jotenkin pois. Ihan kaikki limat nyt ei keuhkoputkista tule millään ulos mutta siihenhän tässä on jo tottunut.

Lääkäriajan nyt silti tilaan heti aamusta ja töihinkään en mene, sen verran tässä sentään on järkeä päähän kasvanut. Vaan sepä tässä nyt mietityttääkin itseä. Että mikä ihme siinä on, että kuitenkin ihan suht täyspäinen ihminen, siis minä, odottelee aina maailmantappiin asti ennen kuin kuskaa itsensä sinne lekurin penkille?

Kun tenava sairastuu niin herttinen sentään, heti kun itsestä alkaa vähänkin tuntua siltä että kaikki ei ole ok eikä mene lenssun, mahataudin tai minkä milloinkin, oppikirjan mukaisesti niin johan minä kiikutan tenavaa lekuriin mutta kun itsestä tietää (jollain tasolla sen tietää) että ei ole ihan kunnossa niin jää vain odottamaan josko se nyt kuitenkin menisi ohi.

Okei, okei, viikon, ehkä parinkin, odottelu on toki ihan ok, mutta siis oikeasti. Reilut puoli vuotta odottelua? Ehkä sitä ei itse olekaan ihan täyspäinen vaikka niin on tahtonut ajatella ja kuvitella. No, katsellaan nyt miten siellä lekurissa käy, vai käykö mitenkään. Se on siis moro ja have fun!

Ajatuksia

Toisinaan ajatusten kokoonsaaminen on hiivatin hidasta hommaa. Kuten nyt on ollut kun olen pyöritellyt yhtä ja samaa asiaa päässäni kuukausi-, jopa melkolailla vuositolkulla.

Miksi loukkaannuin, miksi otin itseeni. Tiedät, mitä tunnet, mutta et oikein saa kiinni siitä miksi tunnet kuten tunnet. Ja sitten iskee se olo että epäilet olevasi pikkumainen ja tyhmä idiootti.

Ja sitten se ymmärrys omaa tuntemusta ja omaa loukkaantumista kohtaan tuli. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aamukahvin lomassa. Tottakai loukkaannuin, tottakai otin itseeni. Mitä muuta olisin voinut tehdä.

(kuva aamuneljältä retkeilykurssilta oppilaiden kanssa)

Äänenpainoilla on uskomaton merkitys ihmisten välisessä kommunikoinnissa. Voit sanoa asioita niin ettet syytä tai halveksu toista vaikka ihmettelisitkin mutta voit ihan yhtä hyvin ilmaista asiat äänenpainolla joka tekee juuri niin.

Totta on se, että ukon siskoista yhteen en takuuvarmasti olisi koskaan tutustunut ilman ukkoa. Tai pariin työkavereistani en olisi koskaan tutustunut jos emme jakaisi samaa työpaikkaa.

Voisin siis sanoa että hei, mä en olisi KOSKAAN tutustunut suhun JOS… Ja tämän kaiken sanon ilolla siitä että olen saanut heidät elämääni vaikka he ovatkin ihan toiselta planeetalta kuin minä.

Aivan samoin kuin eks-appivanhemmat olisi takuulla jäänyt täysin tuntemattomiksi jos en olisi törmännyt eksään ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Kuten sanottua, öljy ja vesi ei sekoitu keskenään ja toisinaan matkaa on liikaa.

Sittenkään en ikimaailmassa voi edes kuvitella tilannetta jossa eks-anoppi toteaisi pahoittelevalla, halveksuvalla tai vihaavalla äänellä sanovansa että juu ei, jos et tota poikaa olisi niin ikinä koskaan en olisi sinuun tutustunut.

Siinähän se syy onkin, pähkinänkuoressa, miksi koin niin loukkaavaksi sen kun siskoni sanoi vuosi, reilu vuosi, takaperin, että ei kuule, jos ei olisi yhteistä äitiä en olisi koskaan edes tutustunut sinuun.

Ei ihmetellen onneaan, ei ollen tyytyväinen siitä että juuri minä olen hänen siskonsa vaan pettyneenä siihen että juuri minä olen hänen siskonsa. Ylimielisenäkin sitä kommenttia voisi monella tapaa pitää.

Minä olin kuitenkin se, joka piti huolen, auttoi, puki, ruokki ja teki kaiken. Yritti olla äiti ja isä yhtäaikaa kun kummallakaan ei ollut halua, taitoa tai kykyä moiseen. Murkkuna. Niin, olin minäkin joskus murkku.

Joku sanoi minulle aiemmin kun tätä pakkaa purin mielestäni että hei, c`moon, no big deal, sellaistahan se on ja ei se nyt ole pahalla sanottu. Oli se. En vain osannut silloin sanoa miksi se tuntui pahalta.

Se oli se äänenpaino. Olla pahoillaan siitä, että on yhteinen äiti. Joutunut tutustumaan minuun. Tottahan minäkin tiedän etten ole täydellinen, kukapa olisi, mutta oikeasti. Minuun tutustuminen onkin ollut tappio.

Noin. Nyt tämä on purettu ja pois.

 

Pitihän se arvata

Voldemarhan teki juuri sen mitä arvelinkin sen tekevän uudelle omistajalle jouduttuaan. Alkoi mielenosoitustila eli heh, ei se kuulemma oikein toimi. Mitäs myit, totesin minä ukolle, mitä siihen muutakaan sanoa. No, jos totta puhutaan niin onhan se harmi mutta sittenkin. Mitäs myit?

Tänä aamuna olen ennättänyt aamukahvin lomassa tuumia asiaa jos toistakin. Yksi asia joka on erityisesti ollut mielessäni on ollut spede ja speden yksinäisyys. Sitä kautta ajatukset kietoutui jo elämään noin laajemminkin ja isovanhemmuus on ollut yksi asia jota olen mietiskellyt hiljaisuudessa.

Mieleen nousee kuvia omasta lapsuudesta, muistoja mummuista, papasta, isomummusta. Toisen mummun kanssa imeskeltiin aina iltaisin pectuksia ja juteltiin ”henkeviä” peiton alla unta odotellessa. Toinen mummu taas jaksoi aina muistuttaa siitä kuinka pitää syödä riittävästi ja lappoi lisää ruokaa lautaselle.

Toisen mummun riisipuuro ja lätyt, nam, taivaallisia ja sen toisen hapankaali ja pullotettu mahla, nam! Polkupyöräretket tädille mummun kanssa, toisen mummun kanssa taas touhuttiin tämän tiluksilla ja työmaalla. Hyviä muistoja, lämpöisiä muistoja ja niitä on paljon!

Aina heillä oli aikaa ja mikä hassuinta, halua olla lapsen kanssa. Toisen mummun lapsenlapsimäärä oli vain kaksi joten varmasti meille sitä aikaa riittikin, toisella taas lapsenlapsia oli 12 ja sittenkin sitä aikaa riitti kaikille. Ja ei, tuolloinhan ei ollut mikroaaltouuneja, ei tiskikoneita, eikä viihde-elektroniikkaa.

Omista lapsista kolme isointa on onnekkaita, heillä on vielä toinen mummi ja pappa joilla molemmilla on aikaa lapsille. Ollut aina. Isommilla lapsilla, tai oikeastaan kahdella heistä, on vain hentoja muistikuvia omasta äidistäni, äitihän kuoli kun isommat lapset olivat 5-, 3- ja 1-vuotiaita. Isästäni heillä ei ole kenelläkään muistikuvia mutta äidistä, mummusta, on.

Kolmella nuoremmalla on mummu ja pappa ja papan kanssa sitä aikaa on väkisinkin tullut jokaisen vietettyä mökkielämän kautta. Papasta on takuuvarmasti muisto jos toinenkin jokaisella, myös spedellä vaikka vähemmän olemmekin aikaa mökillä viettäneet tämän kanssa.

Mummun suhteen en olekaan niin varma, junnu nyt tapaa mummua ehkä useimmin näistä kaikista koska tuuppaa ihan itse itsensä mummun lähistölle, oli mummulla sitten aikaa tai ei. Prinsessa taas tapaa mummua satunnaisesti, ehkä muutaman kerran vuodessa jos oikein hyvin käy.

Aivan liian usein joudun kuuntelemaan prinsessalta purnausta siitä miten mummu kyllä ehtii tavata niitä muita lapsia vaikka kuinka ja usein mutta tosiasiahan on se, että mummu tapaa heitä koska tapaa heidän äitejään, omia tyttäriään.

Spede taas. Speden kohdalla en oikein tiedä mitä lapsi ajattelee mummustaan. Eiväthän he toisiaan tunne, se nyt on selvä, sillä tutustumiseen ei oikein riitä satunnaiset pari törmäyskertaa vuodessa. Mummu taitaa olla hyvinkin vieras ihminen spedelle, kyllä spede varmasti tietää että kyseessä on mummu mutta mikä mummun funktio on, se on takuulla spedelle ihan hepreaa.

Speden syntymäpäiväkin taisi mennä ihan ohi mummulta, ainakaan itse en ole kuullut että spedeä olisi onnitellut muut kuin tädit ja omat sisarukset. Jotenkin se on hirvittävän surullista sillä se on varmasti omiaan lisäämään speden tunnetta siitä että hän on kovin yksin.

Serkuksissakaan ei ole yhtäkään speden kanssa samaa ikää olevaa joten mökkireissuillakin spede on aina ”yksin” vaikka isommat serkut tätä mukaan välillä touhuihin ottaakin. Tähän kaikkeen kun lisää sen, että spedellä ei juurikaan ole kavereita eikä sitä veljeäkään jota todennäköisesti aika usein miettii niin onko ihme että lapsi on hieman kuin surullisen prinssin hahmo.

Se isovanhemmuus taas, noin yleensä ottaen. Enhän minäkään rääppistä taajaan tapaa, kerran viikossa noin suunnilleen mutta sittenkään en tiedä miten voisin olla olematta osa lapsen elämää. Se tuntuu sydämessä asti joka kerta kun rääppistä menen hakemaan tai katsomaan, pikkuriiviö kun nostaa samantien kädet ilmaan ja tahtoo syliin, suukottelee märkiä kielisuukkoja ja halailee kaulasta tiukasti kiinnipitäen.

Kun sanon pienelle että mummi lähtee nyt ottaa riiviö heti suunnan ovelle ja on lähdössä mukaan joka aivaten ainoa kerta. Jos sanon että mennäänkö mummin autolla on riiviö ovella alle sekunnin valmiusasemissa. Se lapsen riemu siitä että mummi tuli, se todellakin tuntuu sydämessä lämpöisenä läikehdintänä, melkein siinä sydän pakahtuu joka kerta.

Ja väkisinkin kun mietin spedeä ja tämän suhdetta mummuun ihmettelen miksi ja miten mummu ei siitä ole pitänyt väliä ja huolta. Ei se lapsi itse osaa sitä vaatia saati mummulle lähteä eikä vanhemmat tahdo sitä väkisin sinne tupata jos tuntuu siltä ettei toisella nyt ole aikaa.

Syytöksinä en näitä mieti, en ole miettinyt enää hetkeen, mutta surullista se on silti. Surullista ja ihmetyttävää. Milloin tämä maailma muuttui niin kiireiseksi että vanhemmilla, saati isovanhemmilla, ei olekaan enää aikaa lapsille? Kun jotenkin luulisi että asia olisi aivan toisinpäin tänä päivänä.

On ne tiskikoneet, on kuivausrummut, pyykkikoneet, ilmalämpöpumput, autot, puolivalmiit einekset ja vaikka mitä vimpaimia jotka helpottavat sitä arjen pyöritystä. Sitä omaa aikaa on tänä päivänä taatusti paljon enemmän kuin oli silloin kun minä olin lapsi.

Silloin kun mummu kantoi pyykkejä ulkosaunalla olevaan vanhaan pyykkikoneeseen ja levitteli ne sitten ulos naruille, kun hän kantoi puita sisälle lämmittääkseen pirttiä, tiskasi röykkiöittäin astioita lastenlapsilauman syötyä niitä lättyjä tai riisipuuroa.

Kävi marjametsässä syksyt, keitteli mehuja, leipoi sämpylöitä, valmisti ruuan liki päivittäin alusta loppuun pariin kertaan meille nälkäisille mukuloille. Ja kävi töissäkin siinä kaiken touhun lomassa. Ja sittenkin mummulla oli aikaa.

Merkillistä on se miten maailma muuttuu…

Hohoo!

Selvästikin kuherruskuukausi alkaa olla ohi, siis oppilailla. Ei nuo nyt ihan mahdottomiksi ole vielä heittätyneet mutta kyllä se oma karva on sieltä jo esiin tullut vähän kerrallaan itse kultakin. Aivan samoilla ongelmilla jatketaan kuin keväälläkin, ongelmanratkaisukeinot onkin sitten erit. Sitä että toimiiko ne, sitähän tässä ei vielä osaa sanoa kukaan mutta ainakin erilaisia keinoja on kokeilussa.

Työrytmikin alkaa vähitellen löytyä, pientä säätöä siinä nyt on edelleen mutta ei mitään maata järisyttävää. Se, että jään kokonaan pois oman porukan liikuntatunneilta antaa hieman liikkumisvaraa ja näin ollen muutamalle tunnille mietitään nyt täytettä.

Siinä määrin hyvä työmotivaatio on nyt päällä että lupauduin yhden reissun mukaankin lähtijäksi. Käytännössä moinen tarkoittaa sitä, että menen aamulla normaalisti töihin ja teen normityöpäivän jonka jälkeen lähden oppilaiden kanssa yöreissuun.

Yöreissulta palataan aamulla työmaalle ja tehdään päälle jälleen normityöpäivä joten hmmm… Saattaa olla lievää puutumusta tiedossa, oppilaita kun reissussa on mukana likemmäs 50. Seuraavana päivänä teen vielä oman open sijaisuuden, ts hoitelen koko yhdistelmäluokan koulupäivän. Saapa nähdä miten puuduksissa sitä sen jälkeen ollaan.

Pariin koulutukseenkin ennätin ilmoittautua, sosiaalisten ja tunnetilojen haasteita ja oman toiminnanohjauksen haasteet sekä asperger-oppilaat koulussa, odotan molempien antavan paljon uusia juttuja omaankin työhön. Loppujen lopuksi se oman toiminnanohjaus ja sosiaalisen käytöksen pulmat, nehän ne on eniten päänvaivaa tuottavat jutut omalla porukalla.

Vaan ei se elämä nyt sentään pelkkää työtä ole ollut. Perjantaina ennätettiin ihastella poikasen 20vee valatilaisuutta, kotiin kurvailtiin jo yhden kanttiin ja poikanenhan oli iloinen ja autuas kun valat oli vannottu ja valaloma oli edessä. Hienon valaloman päätti maanantaina inssiajo joka mennä pätkähti läpi. Jes!

Prinsessan lukkaritkin on viimein tullut näkyviin joten nyt kelpaa, äiti ei käy turhaan ihmettelemässä aamuviiden jälkeen miksi neiti nukkuu. Kympin aamunahan se on enemmän kuin sallittua, siis nukkua pidempään kuin puoli kuuteen joka näyttää olevan neidin vakioheräämisaika kasin aamuina.

Spede porskuttaa koulussa tyylikkäästi, pienluokan opelta tuli simppeli viesti pojan koulunkäyntiä koskien: erityisen tuen päätöstä hän ei voi oikein tehdä, kas kun moiseen tukeen ei ole tarvetta. Tehostettuun toki, mutta erityiseen, ei. Lapsihan loistaa enkussa ja matikassa joten ei, ei tuo oikein sitä ajatellen ole pienluokan oppilas.

Käytöskään ei passaa pienluokkaan, siinä kun ei ole haasteita vaan lapsi on kiltti kuin mikä. Toki, pienluokalla tuo saa jatkaa niin kauan kun siellä vain tilaa riittää, kielelliset pulmat kun on edelleen varsin isot ja monenmoista pientä tukeahan tuo tarvitsee mutta niin. Ei tuo nyt ole pienluokan perusheinää sen enempää oppimisessa kuin käytöksessään.

Tiedän. Lapsihan on totta tosiaan mysteeri. Eilen kauppareissulla tuo totesi yhtäkkiä että kuule äiti, jos veli ei olisi kuollut sun mahaan niin se olisi ihan kuin minä, me oltaisiin ihan samanlaisia. Tai sitten olisi voinutkin olla niin että minä olisin kuollut sun mahaan ja veli olisikin tullut mutta se olisi silti ollut ihan kuin minä.

Mitä siihen sitten sanot. Niin, onneksi sinä tulit ja olet siinä, ja niin, voihan se olla että että olisitte ihan samanlaisia jos velikin olisi tullut. Tämä asia on askarruttanut meitä monesti että mistä ihmeestä lapsi tietää niin voimakkaasti hänellä olevan veljen? Tai siis olleen.

Veljestä ei ole aikoihin ollutkaan puhetta, ja me aikuisethan emme asiasta puhu oikeastaan ollenkaan mutta aina välillä speden mieleen se juolahtaa ja silloin asiasta puhutaan. Ja tämähän on asia joka aika-ajoin speden mieleen tullut oikeastaan siitä asti kun on osannut puhua, veli joka ei tullut. Mystistä, sitä se on.

Aivan toisella tavalla mystistä oli muuten poikasen 20vee avainten katoaminen perjantaina. Baarireissussahan tuo oli ollut kaveriporukalla ja palaili aika tuiskeessa reissustaan aamuyöllä, päivällä totesi sitten että kas, nyt on sekä puhelin että avaimet hukassa. Puhelin nyt sattui olemaan minulla tallessa, kuistin lattialta kun sen löysin mutta avaimista ei ollut havaintoa.

Poliisilta niitä oli tarkoitus kysellä tällä viikolla, samoin yökerhosta jossa poikanen oli heilunut mutta kas, eipä sitten tarvinnutkaan. Maanantai-iltana kun oli kuskannut poikasen linja-autolle armeijaan paluuta varten osui pikkueteisen maton reunasta silmään joku harmaa outo juttu.

Ne avaimethan sen oudon jutun päässä sitten oli, se outo juttu kun on litistynyt rannelenkki avaimille. Että sillä tavalla sitten niin. Hyvä että löytyivät, eipä tarvinnut ryhtyä niitä kyselemään mistään. Jotenkin itsellä olikin hieman sellainen olo niiden suhteen ettei ne nyt ole kokonaan kadonneet, jostain ne esiin tulee mutta että ihan avaintelineen alapuolelta maton reunuksesta…

Vaan jaa, kaipa se pitää ryhtyä entraamaan kutrejaan työmaakuntoon, letittää en taida tänään viitsiä vaan otankin ja nostan ne vain korkeuksiin pään yläpuolelle keikkumaan. Se on siis moro ja have fun!

Onpa kerrassaan mukavaa!

Vaan on tämä kuulkaa ollut kertakaikkisen hektistä mutta mukavaa tämä alkurupeama! Tänään otetaankin jo sitten omat lukkarit käyttöön ja käytännössähän moinen tarkoittaa sitä että teen kolmena päivänä kolmeen töitä, yhtenä kahteen ja kas, perjantaisin lähdenkin töistä jo puoliltapäivin heti oman oppilaskatraan lähdettyä kotiin. Jes!

Tämä viikko tosin on hieman erilainen, tämän päivän aloitan käymällä toisella koululla briiffaamassa oman ohjattavan uutta opea ja ohjaajaa, aikamoiset karkelot on siellä kuulemma ollut ekojen päivien ajan. Vaikka siellä keväällä käytiinkin tutustumassa ja monta asiaa ehdittiin puhua niin luonnollisestikin nyt kun ovat muutaman päivän ehtineet olla tenavan kanssa on herännyt ihan uusia kysymyksiä.

Loppupäivä meneekin sitten omalla koululla niiden omien tenavien seurassa ja kas, perjantain olenkin sitten vapaalla sillä poikasen 19vee vala on tuolloin. Miten tämä(kin) alokasaika on mennyt niin vauhdilla? Juurihan poika sinne lähti ja nyt jo valoja lausutaan…

Työkuvioiden muutos, ja sitä kautta oman aisaparin, open, vaihtuminen on todellakin yllättänyt mielekkyydellään. Miten voikin olla niin mukavaa töissä? Tottahan tässä on jo saanut ekoja kertoja konahdella tenaville (kuherruskuukausihan ei taida koskea kuin heille uutta opea, tutulle ohjaajalle ollaan ihan omia itsejään) mutta mikäs tässä on konahdellessa kun opella on täysin sama linja käytösvaatimusten osalta kuin itsellä.

Integraatio-ope, hänkin uusi tuttavuus, on ainakin näin alkuun osoittautunut varsin samanhenkiseksi ja mukavaksi työpariksi. Voi lapsiparat, jos kohta he viime vuonna tottuivatkin siihen että iso osa tunneista käytettiin tilanteiden setvimiseen ja lässyttämiseen niin se on nyt ohimennyttä elämää se.

Kun sanotaan että näin toimitaan niin näin toimitaan. Ja ei, neuvotella asioista ei. Aikuiset katsoo kyllä mikä on kullekin kykyjen mukaisesti sopiva tehtävämäärä tunnilla, sen kun tekee niin hyvä, enempää ei vaadita mutta se todellakin vaaditaan ja murjottamalla ne hommat ei valmistu.

Ja niin, aikuinen kyllä pitää huolta siitä että sääntöjä noudatetaan, kenenkään ei tarvitse nähdä vaivaa kuin itsestään ja omista toimistaan. Ja ei, oppitunneilla EI selvitetä sitä miksi joku sanoi pska välkällä ja onko se sallittua, sanoja takuulla tietää että se ei ole mutta jos sitä halutaan jäädä selvittämään enemmänkin niin se tehdään sitten koulupäivän päätyttyä, ei oppitunneilla.

Mielenkiinnolla odotan missä kohtaa tenavat päättää kuherruskuukautensa näiden uusien opejen kanssa ja näyttävät todellisen karvansa, minä tiedän tarkalleen mikä se on mutta koska se sitten alkaa opeillekin näkyä, mene ja tiedä.

Prinsessa on innosta halkeamaisillaan uudessa koulussaan. Uutta vastuutahan tekemiseen on väkisinkin tullut, koulu kun alkaa monena aamuna jo kasilta joka tarkoittaa sitä että kotoa pitää lähteä jo ennen seiskaa bussille. Eilen prinsessa haki koulutukimatkakortin TKLn toimistosta ja suorastaan hehkui riemua kotiuduttuaan.

Olipa äiti HYVÄ ettet hakenut hänelle sitä, tuntuu aika hienolta kun hoitaa itse asioita. Niinpä, sellaista se kasvaminen on ja vastuunottaminen. Muutenkin prinsessasta on löytynyt ihan uusi vaihde, mihin se arka ja syrjäänvetäytyvä tyttö on kadonnut?

Nyt ammattikoulua käy tyttö joka on saanut jo ihan uusia kavereita (yksikään peruskouluaikaisista kavereista ei mennyt samaan kouluun) ja jolla on ihan eri kuviot kuin viime vuonna. Kahvittelua kavereiden kanssa, pitkiä tekstiviestisessioita kotona iltaisin ja nauraa räkättämistä loputtomiin. Mahtavaa!

Speden kohdalla taas mennään edelleen hieman sillä hmmm…-asenteella. Uusi ope on varsin mainio, mutta saa nyt nähdä miten tämä vuosi sujuu, alku ainakin on lähtenyt varsin hyvin liikkeelle. Junnu taas on junnu, läksyjen tekeminen sisältää paljon mutinaa, kätinää ja rätinää ja huokailua. Kun ei nappaa niin ei nappaa.

Vaan jaa. Josko tämä ryhtyisi valmistautumaan taas aamurumbaan, ensin oma habitus ihmismoiseksi, sitten saakin alkaa suunnitella yläkertalaisten herättelyä sillä tänäänkin on kasin aamu kaikilla paitsi prinsessalla. Aika kaaosta on nämä kasin aamut, myönnettäköön se.

Se on siis moro ja have fun!