Sainpa aikaiseksi

Lauantai oli toiminnan täyteinen päivä, jos näin voi sanoa. Leipomaanhan sitä tuli ryhdyttyä likipitäen samantien kun sain kahvit kitusiin, blogin kirjailtua ja silmät kunnolla auki.

Aamuysiin mennessä valmiina oli kaksi kinkkupiirakkaa ja täytemäärää ajatellen oletan, että ovat suht täyttäviä. Vai mitä pitäisi ajatella jos täytteeseen kahdelle piirakalle tulee 12 kananmunaa, kilo kinkkua ja liki litra juustoraastetta?

kinkki

Prinsessa tuli käytettyä kampaajalla, itse tuli shopattua salaattikulhoja, serviettejä ja muuta rekvisiittaa rippijuhliin. Kotiuduttani touhusin vielä yhden kinkkupiirakan sillä jaa kas. Kaikki ei välttämättä edes voi syödä paprikaa joten pakkohan se oli tehdä yksi ilman.

Onpa siis tehtynä. Iltapäivästä piti niin mahdottoman paljon vielä tehdä hyydykekakut mutta totuuden nimissä; ei jaksanut napata ja moiseen oloon mainio huomio oli se, että pakkanen oli niin täynnä että ensin olisi pitänyt käyttää aivojaan ihan tosissaan jotta olisi saanut sinne tilaa. Olkoon siis, totesin ja keskityin syömään.

Ja kahvittelemaan. Ja tölläämään töllöä. Iltasella poikanen 20vee pyörähti käymässä ja ehtoo menikin ihan vain ollen ja ihmetellen.

Eiliselle ei ollutkaan sitten suunniteltuna yhtään mitään toimintaa, ja pitkälti päivä menikin ihan vain ollen ja töllötellen tallenteita. Ruokaakaan ei tarvinnut laitella, ukko kun kokkasi lauantaina ruokalajin jos toisenkin pyhää varten.

Rento meno siis eilen. Oikeastaan ainoa vähän enemmän toimintaa vaatinut operaatio oli prinsessan uuden kännykän käyttöönotto, siihen kun tuleekin nyt sitten nanosim-kortti ja moistahan talossa ei todellakaan ennestään ole. Yritimme josko olisimme saaneet leikattua normisimistä netin ohjeiden mukaan oikeanlaisen mutta pöh ja pah, ei onnistunut.

Tänään pitää siis työpäivän perään pyörähtää kännyliikkeessä hakemassa uusi sim-kortti, tiedä sitten saako sen sieltä suoraan mukaan vai joutuuko sen tilaamaan. No, netissä neiti pystyy kännyllään kotona olemaan joten kaipa sekin riittää toistaiseksi.

Vaan jaa. Kohtsilleen pitäisi kaiketi kurkkia omaa habitustaan ja herätellä poikanen 18vee, onneksi tämä on viimeinen top-jakson viikko. Inhottavia nämä aamuherättelyt, niin se on. Se on siis moro ja have fun!

Terve ja sairas rakkaus

Eilen puhuin pitkään ja hartaasti tulevan lapsenlapseni isän kanssa. Totta, lapsi ei ole saanut alkuaan rakkaudesta. Hän on saanut alkuunsa tilaisuudesta, olosuhteista, tottumuksesta. He ovat edelleen kämppiksiä, ihan kuten olevatkin alunperinkin.

Rakastavat takuulla toisiaan monella tavoin, sitä en epäile, mutta ei romanttisesti. Ei niin kuin lapsia tekevät ihmiset rakastavat. Lisäongelmansa tuo ihanan nuoren miehen paniikkihäiriö. Hän hoitaa sitä, tietysti, oluella. En ole ihan niin tyhmä kuin voitaisiin olettaa.

Puhuimme pitkään. Pojalle, tai no. Onko 25v poika? On se, jos sen kanssa on toimittu niin. Hänelle tärkein tieto oli se, että voi soittaa koska tahansa minulle. Ja että hänen on PAKKO hakea lääkitys paniikkihäiriöön. Oluella sitä EI voi hoitaa.

Pyysin häntä kuuntelemaan Leevi and the leavingsin kappaleen ”ihanasti sanottu”. Minulle se auttaa aina pahoina hetkinä. Sitähän elämä on. Pitkä puutelista joka silloin tällöin täyttyy suudelmista. Kunpa hän saisi siitä jotain. Apua. Jotain millä katsoa eteenpäin.

Kun sain torpan tyhjäksi jäin kuuntelemaan Jaria. Sillanpäätä. Ja itkin. Minun ja isompien lasten isän tarina. Paketissa. Pienessä. On helvetin hienoa olla muka-vahva, mutta meissä muka-vahvoissa on yksi vika. Me emme ole vahvoja.

Me hajoilemme ihmeellisistä asioista. Minulle Tommi Metsäkedon kappale ”äiti” on ollut ihan liikaa jo vuosia. Kertoo liikaa siitä mitä tunnen. En ole itsekään ehjä. Rikkihän minä olen. Ollut vuosikymmeniä. Mutta peitän sen hyvin. V0inko muuttaa jotain jonkun elämässä?

Toivottavasti. Ei kaikkien pidä rikkua. Ei minunkaan pitänyt. Minun piti olla vahva. Jota edelleen olen, jos sattuu minä lyön. Minua ei satuteta. Ei tässä maailmassa. Omat lapset on ainoa poikkeus. Kun he osuvat on sydän karrella ja kuollut. Heitä en voi lyödä. En ikinä.

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Yleinen

2014 in review

The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2014 annual report for this blog.

Here’s an excerpt:

The concert hall at the Sydney Opera House holds 2,700 people. This blog was viewed about 36,000 times in 2014. If it were a concert at Sydney Opera House, it would take about 13 sold-out performances for that many people to see it.

Click here to see the complete report.

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Yleinen

Hemmetin viileää huomenta vaan

Tsiisus, nyt on kyllä pakko kiskoa välskärit koipeen, ei auta mikään! Siellähän on järkyttävän kylmä ilma, tai siltä se ainakin tuntuu! Ush! Törkeää! Mittari väittää asteita olevan tarkalleen nolla mutta jaa-a. Kyllä se kylmemmältä tuntuu, mutta voihan se olla että moisen tuntuman aiheuttaa aikamoinen tuuli mikä siellä käy. Yäks!

Takana on kuulkaa vähintäänkin omituinen yö. Minä näet havahduin yöllä pääkipuun. Enkä havahtunut edes kunnolla hereille hereille asti vaan sellaiseen outoon puolihorteeseen. Siis mitä ihmettä? Voiko pääkipuun oikeasti havahtua? Näköjään voi. Hieman oudolta tuo nuppi nytkin tuntuu, mutta ei sitä nyt varsinaisesti särje kuitenkaan.

Eilinen työpäivä oli ja meni että viuh vaan. Ylitöiksi se tosin meni, läksyparkkiin kun valui aika runsaissa määrin tenavia eikä siinä mitään, ei se runsaus sitä yleensä venytä sen pidemmäksi mutta sepä sitten venyttääkin kun parilla tenavalla on neljä sivua äikän läksyjä kahden tarinan kirjoittamisen lisäksi tekemättä.

Kaiken lisäksi toinen tenavista on vanha tuttu jolla on luetun ymmärtäminen ihan pikkuisen haussa. Niin tälläkin kertaa mutta ihmeesti hän sai viimeisenkin lauseen pakerrettua kello kahteen mennessä ja pääsi kotimatkalle. Se toinen kaippari taas. Sillä oli vielä lisukkeena biologian tehtävät tekemättä joten istunto jatkui.

Itse pääsin lähtemään vartin yli kaksi kun seuraavan läksyparkkivuoron vetäjä hölkötteli paikalle ja sehän sopi mainiosti, onpa perjantaille heti minuutteja mistä ottaa. Huomennahan niitä tulee lisää ja nähtäväksi jää kuinka paljon. Ei huano!

Spede istua öllötti sievästi sohvan nurkassa kun kotiin ennätin, minä ryhdyin vauhdilla nakkomaan perunoita kattilaan ja poikanen 18veekin siinä soitteli samoihin sanoihin. Pyörähdin hakemassa tämän koululta, palasin hellan ääreen ja touhusin jauhelihanakkikastikkeen porisemaan samalla kun mikro sulatti jauhelihapakettia pastasoosia varten.

Kolmen jälkeen pyörähdin vauhdilla lähiksessä, kas kun ukko ei ota millään muistaakseen että minä sitä piimää mielelläni ruoan kanssa kiitos. Samalla tuli napattua suolakurkkuja ja säilykepunajuuria ja kotiin ennätettyäni pääsimmekin jo syömään. Jauhelihapastasoosi jäi hellalle hautumaan vielä muutamaksi tunniksi kun siivoilin keittiön muuten kuosiin ja istahdin kotvaksi nojatuoliin kutimien kanssa.

Junnu ja spede rakensi komean sotatantereen keittiön pöydälle siinä minun alkaessa riepoa vaatteita naulakosta, pakko nekin oli välillä käydä läpi. Nakkasin muutaman pieneksi käyneen vaatekappaleen UFFin pussiin, muutaman sen sijaan kuvasin ja laittelin kirpparille myyntiin sillä ehkä niille on jollain käyttöä.

1601346_10152685599828771_5725094312544937444_n

Poikien sotatanner oli kasvanut sillä aikaa entisestään ja olisittepa nähneet sen iltaseiskan kanttiin kun komensin poikia purkamaan sen. Ei keittiön pöydän pintaa ollut juurikaan näkyvissä enää siinä kohtaa, ei. Iltapalat, tiskikoneen täyttö ja avot sie, päivä alkoi olla kotihommien osalta pulkassa. Speden kanssa lukaisimme vielä lukuläksyn (hitto, sehän osasi sen taas hienosti!) ja minä sain yhtäkkiä älynväläyksen sen suhteen missä kadonnut puheterapiavihko saattaisi olla.

Sitä kun oli etsitty kissojen ja koirien kanssa, viimeisin näköhavainto siitä oli keittiön työpöydältä johon sen nostin viimeisimmän harjoittelun jälkeen. Ja tadaa, siellähän se oli, junnun repussa! Justaansa joo. Pääsimme siis harjoittelemaan vielä puheterapiapuolenkin siinä joutessamme joten hurraa!

Iltaysiin mennessä olin kipannut speden makuulleen, saman kohtalon koki tuossa kohtaa junnu ja minä istahdin vielä tuijottamaan maikkarin uutuussarjan kakkososaa. No joo, ehkä siinä alkoi nyt olla enemmän ideaa kuin ekassa jaksossa mutta sittenkään se ei aiheuttanut mitään ”lisäätätä”-fiilistä.

Kympiltä kömmin petiin ja aika pian siinä tuli simahdettua ja tosiaan niin, jossain kohtaa yötä pää tuntui kovin kipeältä. Olisiko kyseessä unistressi? Aika oudolta olo tuntuu nytkin, päätä ei varsinaisesti särje mutta tuntuu että se on kovin ”painava” ja jotenkin kuvottaakin. No, josko moiset olotilat katoaisi kun ryhdyn kohta tiskikonetta tyhjentämään.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä laittamaan itseään työmaakuosiin noin kutrien osalta. Kiiruttahan ei vielä ole mutta minä en vain osaa tehdä oikein mitään niin kauan kun hiukset roikkuu vapaina pitkin poikin joten sen pidemmittä puheitta, se on moro ja have fun!

Hohoo!

Sadepäivään sopii passelisti wordpressin opiskelu, kuviahan osaan liittää mennen tullen joten otinkin opintojen alle a. musiikin lisäämisen ja b. linkkien avautumisen omaan ikkunaansa. Musiikin suhteen ollaan jo hyvällä mallilla vai mitäpä tuumitte tästä sadepäivän musiikkipläjäyksestä?

Linkit vielä… Huoks. Jatkan opintoja ja palaan kenties astialle. Tai sitten en. Vinkkejä otetaan ilomielin vastaan ja päivän pähkinä on siis; miten saada blogitekstiin upotetut linkit avautumaan automaattisesti uuteen välilehteen? Se kun tuntuu olevan ihan himppasen hakusessa nyt tällä akalla…

 

Nimim. KVGtä harjoitetaan..

Taivalliset vapaat!

Pyykkiosasto on about kuosissa! Piha ON kuosissa! Ja jihaa, minulla on kaasugrilli! Tuossa se tönöttää melkolailla kädenojennuksen päässä. Jes!

Mitäpä muuta… vappuaatto meni ihan kivasti, tenavat (-spede) oli riemuissaan serpentiineistä, speden vähemmän riehaantumisen taas aiheutti kurkkuosaston kiputila joka alkaa nyt onneksi olla takana. Ilmapallot oli tosin in ja pop jälleen kerran. Poikanen 19v tyttiksineen pyörähteli paikalla ja varsin mukavaa oli.

Vappupäivä meni lähinnä hötkyillessä. Valmistauduin tiukasti perjantain grillinhakuun ja  se olikin napakymppi. Kaikki siinä välillä osoittauikin höpölöpöksi ja dirlamdeiksi, sillä oletettavasti 80-luvun hintoihin jämähtänyt appi antoi ihan hitokseen väärät neuvoja. No, nyt meillä on asuntoautoon/hitsaukseeen sopiva kaasupullo sen grilliin sopivan lisäksi. Voiko taputtaa?

No, rahallista vahinkoa tämä aiheutti tasan tarkkaan sen kahdeksankymmentä ekkeä jotka pullo maksoi mutta silti. Vtuttaahan moinen. Kaikki maailman pullotko nyt aikoo kokoontua talon jalakseen?

Toisaalta kumpi ketuttaa enemmän? En ole enää vuosiin jaksanut nähdä vaivaa pihan peräosaston suhteen sillä junnu on rakentanut sille milloin mitäkin majaa. Eilen jaksoin ja voi htti soikoon! Miten tuossa iässä oleva tenava saa KOLME (3!!!) pressua kasvamaan uutta maata? On se KYKY!

Voinkin kertoa, että pressujen repiminen on aiheuttanut erinäisen määrän kiputiloja pitkin vartaloani. Tahdoitko taputtaa selkään? Suosittelen että et. Jaa hartialle… tahdotko nähdä kuinka nopeasti käsivartesi katoaa kitusiini??? Taidan olla rapakunnossa. Ehkä vääntö ohjattavan kanssa höystettynä nojatuoliterapialla ei toimi? Uskomatonta!

Voiko muuten stna ottaa ihmisen valtaansa? Melkein kuolin edellisenä yönä. En osaa edes selittää sitä, kunpa osaisin. Hengitys vain loppui ja sydän yritti karata ja samaan aikaan kuulin mitä televisiossa tapahtui. Oli ihan superpaha olla ja tuntui että kuolema tulee tässä ja nyt ja olin sentään nukkunut jo pari tuntia.

Eilen aamulla ehdin jo miettiä että näinköhän enteilee uusiutuvaa keuhkista (häpeäkseni en ole käynyt jälkitarkastuksessa) tai sydänlihastulehdusta tai jotain sillä hemmetti soikoon; juon kyllä kahvia kuin sokerirotta konsanaan mutta enpä tiennyt, että kahvin aiheuttamat tykytykset voi mennä uudelle tasolle.

Tiesittekö muuten, että siskoni ei ole puhunut minulle puoleen vuoteen? Toisaalta ihmiset joita en välttämättä tahtoisi tuohon on tuossa. Pikkuveikka. Ukon toinen serkku. Äidin suku on onneksi unohtanut. En minä tarvitse elämääni kuin tämän oman perheeni ukon siskolla ja työkaverilla vahvistettuna.

Onpas taas paha olo. Todnäk sama norsu kuin edellisyönä istuu rinnalle. Vai oliko se stna? Kun tietäisi. Syntiä olen takuulla tehnyt koko tämän olemassa oloni ajan, olen nainut aviottomasti lapsen maailmaan, olen hemmetti soikoon ollut törkeän pahapäinen ja eronnut, olen hittosoikoon mennyt maistraatissa naimisiinkin kaiken lisäksi.

Olen joutunut pyytämään anteeksi vaikka mitä, missä menee raja? En ole onnistunut olemaan edes hyvä äiti. Onko minusta tullut itsekäs? Tahdon tehdä asioita, puhua kuten haluan. Ajatella juuri kuten tahdon? Missä kohtaa se meni vikaan? 16 vuotta sitten. Silloin se meni vikaan.

Onkohan tämä ennakkoa vaihdevuosista? Kyseenalaistan kaikki ja kaiken. En halua tähän pieneen maailmaani ketään, miksi ne tuppaa ja samalla haluaisin kaikkien tietävän, ettei se ole niin helppoa tälläkään puolella pöytää. Minäkin olen vain ihminen, olkoonkin että olen isosiskonne, olkoonkin että ihan vaikka mitä mutta ennenkaikkea.

Olen ihminen. Minäkin tunnen. Voitteko kaikki (!) päästää irti!

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Yleinen

Niin ne päivät kiitää

Ja taas ollaan lauantaissa. Mistä näitäkin ropisee… Eilinen työpäivä sujui varsin mukavasti, ei aikaakaan kun päivä oli jo sikäli pulkassa että siirryin IPhen ja lähetin ohjattavan kotimatkalle. Himppanen känkkäränkkää oli ilmassa siinä pitkin päivää, liekö tenava väsynyt jo monta päivää skarpattuaan, mutta mitään kunnon känkkäränkkäilyä saati kieltäytymistä ei tunteihin sisältynyt. Jes!

Kotimatkalla kurvailin tarhan kautta, tietysti, ja kotona oli virtapiikki samantien ihan huipussaan. Siinä ei kauaa mennyt kun olin säätänyt makaronivuoan uuniin, sävelletyn mallin toki. Sävellyksellekin oli tosin syynsä, minä kun olin ottavinani pakkasesta rosvosoppaa edellisenä päivänä ja totesinkin jo aamusta että jaajaa. Rosvosoppaa, pyh, jauhelihapastakastikettahan tuo oli.

Keittelin siis vauhdilla lisää makaronia, raastoin juustoa, komenteerasin poikasen 17vee sekoittelemaan sulaneen kastikkeen sekaan yhden munan, kerman, ranskankerman ja lisämausteet uunivuoassa ja rovautin sekaan makaronit ja juustot ja ei kun uuniin. Siinä ruoan hautuessa hinkutin keittiön kaakeleita myöten kuntoon, imuroin kuin viimeistä päivää ja latasin välillä pyykkiä koneeseen.

Prinsessa pyyhki pölyt olkkarista, minä heittelin pyykkejä kuivumaan, tyhjensin tiskikonetta ja odottelin ja kas, sieltähän se poikanen 19vee koikkelehti ovesta sisään. Mikä ihme siinä on, että saan joka kerta jonkinasteiset kiksit kun poikanen saapuu lomille? Ruokailimme porukalla, siis minä, spede ja poikanen, ja ruoan päälle höpöttelimme aikamme pääsääntöisesti armeijajuttuja mutta mahtui joukkoon muitakin puheita.

Poikasen lähdettyä heittelin vielä koneellisen pyykkiä pyörimään, siivoilin ruokailun jäljet ja istahdin rennonletkeästi kahvikupposen kanssa nojatuoliin. Ei siis lainkaan hassumpi perjantai-ilta. Tänään onkin sitten luvassa erinäinen määrä keittiöriekuntaa ja huomenna…

Todnäk en juuri evääni liikauta, luvassa on näet illanistujaiset velipojan kanssa. Velipoika kun on tulossa laumansa kanssa yökylään, soitteli jo alkuviikosta josko passaisi ja mikäs siinä, velipojan kanssa on varsin hauska istuskella höpöttämässä. Eli niin. Josko sitten tästä pikkuhiljaa ryhtyisi puuhaamaan, johan tässä on taas istuttu ja oltu. Se on moro ja have fun!

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Yleinen

Ihanaa!

Niin siis tosiaan, minullahan on se ihanan ihana pikkusisko ja niin, kaksin kappalein pikkuveikkojakin. Sukuahan me emme kukaan ole, kuten minulle muutama aika sitten infottiin yhden ihmisen toimesta mutta hitto että me olemme silti ihailtavan yhteen hiileen puhaltava joukko keskenämme. Siis emme me kaikki, mutta minä, pikkusisko ja toinen veikoista. Siitä toisesta tämä ihminen ei taida edes tietää.

Mainittakoon nyt tässä kohtaa, että jos lain kirjainta on uskominen niin mehän emme tosiaan ole siskon kanssa mitään muuta kuin sisarpuolet. Eri isät. Vaikkakin sama äiti, ei tee meistä… no, mitään muuta. Olkoonkin, että olemme viettäneet siskon elämästä 13 ekaa vuotta tiukasti yhdessä.

Sisko ja veikka taas. Sama isä eli sisarukset keskenään. Olkoonkin, ettei heillä ole koskaan ollut yhteistä kattoa pään päällä. Se minun toinen veikka taas. No, hänen kanssaan meillä ei ole oikeasti yhtä ainoaa yhteistä sukulaista. On vain muistot hullusta äidistä (minun) joka pakotti veikan kympille ja hullusta isästä (hänen) joka poltti heidän kotinsa.

Tappaakseen itsensä. Iski mokomalle pelkuruus persiisiin kesken operaation ja otti ja hyppäsi parvekkeelta alas. Eikä edes murtanut nilkkaansa (!) mutta kaikki muistot veikan äidistä ja veikan lapsuudesta poltti. Veikka oli tarkkiksella (bad news paitsi äitini mielestä) ja minä soljuin koulujärjestelmässä joten kuten eteenpäin.

Ja meistä tuli ne, sisko ja sen veli. Olimmehan asuneet jo aiemmin suunnilleen seinäkkäin (kunnes tosiaan se tulipalo) ja olleet kuin peppu ja paita joka paikassa. Silloin kaikista MINUN levottomimpina vuosina asuimme yhdessäkin muutaman kuukauden sillä daa, yhden asunnon vuokra jaettuna kahdella on vähemmän kuin kahden asunnon vuokra jaettuna kahdella.

Jossain kohtaa ehdimme jo ajatella että näinköhän tässä pitää alkaa seurustella KESKENÄMME sillä tytön ja pojan asuminen kimpassa ei todellakaan ollut millään tapaa hyväksyttyä meidän nurkilla vielä 80-luvun lopussa. Emme muuten alkaneet. Välillä maailma heitti meidät ihan täysin erillemme useammaksi vuodeksi (10?) ja kun jälleen tapasimme kaikkien vuosien jälkeen.

Sitä rakkautta ja lämpöä ei osaa oikein kuvata. Veikka huusi ja hyppi kaulaan, minä kiljuin ja koetin halata hengen pois. Tällaisia me olimme aiemminkin eikä ne vuodet olleet sitä mihinkään vieneet. Ja sellaisia olemme edelleen. Kumpikin pikkuveikka on minulle ihan julmetun rakas, kumpainenkin on saanut nokkiinsa elämän taholta ja maksaneet kovat ”rahat” valinnoistaan.

Enpä se minäkään pulmunen ole ollut enkä sitä tahdo edes esittää olevani. Toisen veikan äiti jätti tämän kun tämä oli 7v, toisen veikan äiti kuoli kun tämä oli rontti 20v. Toisen isä tuhosi kaikki merkit lapsuudesta jo valmiiksi huostaanottopäätöksen alla killuvalta veikalta, toisen isä hylkäsi veikan jo silloin kun tämä oli vasta 2v eikä tiennyt mitään mistään saati voinut mitään millekään.

Yhdessä me olemme näitä ristejä jakaneet ja taakkaamme kantaneet itse kukin. Välillä olemme olleet vuosiakin hiljaa keskenämme, veikat on keskenään edelleen koska tuskin tietävät kunnolla toisistaan (niin paitsi toinen veikka tietää kyllä tarkalleen mitä ajattelen toisesta) ja hyvä niin. Minulla on kaksi veikkaa ja kummastkaan ei tule koskaan toistensa veikkoja vaikka he tietäisivätkin toisistaan.

Hmmm… ikäänkuin kuorin rusinat pullista, jos näin voi sanoa. Viime yö meni höpötellessä sen toisen veikan kanssa, aiemmin olin jo ehtinyt höpötellä toisen kanssa (ne on iiiihanat veikat!) ja tosiaan, yön kääntyessä aamuun veikka laitteli tuon kappaleen. Story of our lifes. Sitä se on!

Siskon kanssa ei oikein nyt pelitä mutta onneksi veikat toimii!

#!&*@%#¤@!!!

Kyllä nyt ottaa kupoliin ja ihan tosissaan ottaakin! Kello ei ole edes neljää ja akka toikkaroi pystyasennossa. Voi pskan pskan pska! Stressipohjaiseksi minä tätä jo väitän, ei tämä nyt mene ihan pelkän kesän piikkiin. Ja toisaalta enpä ihmettele, aikamoista stressiä tässä pukkaa päälle.

Poikanen 18v ei sitten valmistunut. Ja miksi? Ihan siksi, ettei saanut aikaiseksi oikeaan aikaan ja sitten kun sai asettui kaikki mahdolliset ja mahdottomat tähdet väärään asentoon. Ensin oli kouluttaja kadottanut tämän lääkärintodistuksen. Uuden saamista ihmeteltiin muutama päivä kunnes äiti totesi, että kysynpä amiksella aiemmin toimineelta terkalta mitä tehdä. Ongelma oikeni tässä kohtaa nopsasti ja tadaa, uusi lääkärintodistus oli tuosta vain näpeissä.

Sen perään piti kiikuttaa pino papereita (kuitti lupamaksusta, mitä lie-papereita ja se lääkärintodistus) poliisille lupakäsittelyä varten ja tadaa, eiköhän paikallisella poliisilaitoksella ollut juuri tuolloin poikkeuksellisti mikälie-työpäivän lyhennys ja kas, laitoksen ovi olikin mennyt kiinni jo klo 13. Justaansa juu!

Seuraavana päivänä, pari viikkoa sitten, poikanen vei paperinivaskan oman asuinpaikkansa poliisilaitokselle ja luvan näkymistä jäätiin odottamaan. Ei näkynyt. Ei näkynyt. Ja ei näkynyt. Alkuviikosta poikanen kävi kyselemässä poliisilaitoksella missä lupa mahtaa viipyä, alkaisi näet olla viime hetket jos mielii valmistua valmistujaispäivään mennessä. No missäs ne… hepä katselevat mihin paperinivaska on mahtanut joutua…

Nyt on sitten tilanne se, että jos lupa ei näy maanantaina niin valmistuminen siirtyy auttamattomasti syksyyn, kas kun keskiviikko on viimeinen mahdollinen päivä ajaa se C-kortin inssi. Sitä ennen pitää kuitenkin saada kirjalliset pois jaloista eli viimeistään tiistaina ja ne pitäisi siinä kohtaa mennä sitten jo kerrasta. Voi sanonko mikä?!

Eilen ajo-opettaja oli soitellut poikaselle iltapäivästä ja todennut että nythän on niin, ettei se lupa näy edelleenkään. Poikanen oli kurvaillut, jälleen kerran, paikalliselle poliisilaitokselle ja kas, likipitäen identtinen vastaus kuin alkuviikosta… No missäs se paperinivaska nyt… tuota hepä katselevat mihin ne oikein on päätyneet…

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että jos sitä lupaa ei maanantaina ilmesty menettää poikanen kesätyöpaikkansa. Ajopätevyyttä kun ei ole kuljetuspuolelle enää, väliaikainen ajopätevyys kun oli käytössä tarkalleen tämän kevään ajan amiksen puolesta. Ja koska sitä valmistumista ei sitten tapahtunutkaan niin kas, eipä tuo tule saamaan rahaa työkkäristäkään.

Ei liene ihme, että ajatukset alkaa villinä pyöriä korvien välissä HETI kun silmänsä avaa eikä todellakaan se uni enää tule siinä kohtaa kun pää on täynnä ajatuksia. Hemmetin hemmetti! No, tämän lupahässäkän osalta on tehty sen verran suunnitelmaa että maanantaina allekirjoittanut kurvaa poikasen kanssa ihan itse sinne poliisilaitokselle selvittämään kadonneiden papereiden mysteeriä. Eihän tästä tule nyt oikeasti YHTÄÄN MITÄÄN!

Tämä ajo-opettajan soittelu iltapäivästä osui muuten sikäli passeliin kohtaan, että olin ehtinyt jo aamulla tutkaisemaan valmistuneet lehdestä ja kas, siellähän se poikasenkin nimi komeili. Melkein tuli kuulkaa tippa linssiin ja olihan se ihan pakko leijailla kotvanen. Kotvaseksi se jäikin sillä työmaalle suunnattuani koetin soittaa poikaselle. Hei daa, ne juhlat amiksella ysiltä! Ja ukko kotona valmiusasemissa siirtymään sinne.

No poikanenhan ei vastannut. Eikä vastannut. Eikä… No tyttis vastasi. Ja totesi poikasen olleen kuskina kaverilleen yöllä eli hetihän siinä kumpainenkin arvasi tämän nukkuvan sikeästi kaverillaan jonne oli myös yömajoittunut. Ennen tyttistä ehdin jo soittaa eksällekin, siellähän poikanen majailee. Eksällä ei ollut tietoakaan poikasen olinpaikasta, ei sen puoleen niistä juhlallisuuksista amiksellakaan. Voi kun kiva. Poikanen ei ollut siis kertonut isälleen mitään moisista kekkereistä.

Tyttiksen kanssa pommitimme vuoroin poikasen numeroa. Vartti ennen ysiä julistin pelin menetetyksi ja soittelin ukolle; eläpä suotta mene. Ei ole poikastakaan siellä. Voi sanonko. Ysiltä lapset tuli kouluun joten soittelu omalta osaltani loppui siihen. Tyttis sen sijaan jatkoi sopivissa kohdissa ja kas, yhdentoista kanttiin tämä ilmoitti minulle saaneensa poikasen kiinni. Nukkunuthan tuo tosiaan oli autuaasti vaikka kello ja känny ja kaikki oli huutanut vieressä. Huokaus, ja iso sellainen. Story of his life, en voi muuta sanoa.

Ukko suuntasi eilen siis vain ja ainoastaan poikasen 16v koulun päättäjäisjuhlallisuuksiin. Joiden osalta kävi muuten selville, että eipä se poikanen 16veekään ollut sitten vaivautunut ilmoittamaan isälleen moisista juhlallisuuksista. Siis mikä ihme näitä tenavia… Jälkiviisaana todettakoon poikasen 18v juhlallisuuksien osalta että olipa onni, etten väkipakolla alkanut vääntämään itselleni ylityötuntien vapaata, saati sitten palkatonta, eiliselle aamulle. Olisi mennyt täysin haaskuun moinen!

No, josko hetkeksi vähemmän ikäviin juttuihin. Työmaalla sujui varsin mukavasti. Ohjattava oli mahdottoman mukavalla päällä ja ohhoh sentäs, tämä ojensi minulle lahjakassinkin heti aamun alkajaisiksi. Välkällä kurkkailin pussukkaa lapsen kanssa kimpassa ja kas, siellä oli aivan ihana muumimuki ja mahdoton määrä Omar-karkkeja. Parasta antia oli ehkä kuitenkin kortti johon lapsi oli kirjoittanut ”hyvää kesää” ja alapuolelle äiti oli raapustanut kiitokset kuluneen vuoden tuesta, avusta ja ohjaamisesta sekä toiveen siitä, että syksyllä tapaisimme jälleen.

Jo ennen lapsosen pussukkaa ehdin saada opelta pussukan ja mitäs se sisälsikään… Skumppaa! Jo on lahjottu tänä keväänä! Koulupäivä sujui varsin mukavasti, pari pientä konfliktia siinä oli syntyä pitkin päivää mutta niistä selvittiin ihan vain sanan voimalla joten jes! Tuntien päätteeksi saattelin lapsosen portille ja toivotin oikein hyvät kesät, muistutinpa vielä olemaan nätisti seuraavan aamun juhlallisuuksissa. Lapsi lupasi ja lähti köpsöttämään kotia kohti reppu selässä keikkuen.

Kärttyohjaajallehan tämä lapsen taholta tullut lahjonta otti koville. Hän kun on julistanut kerran jos eräänkin ettei näiltä (tulevilta linnakundeilta, massamurhaajilta ja mitä kaikkia näistä nyt hänen mukaansa tulikaan kun jossain kohtaa kehityksestä puhuimme) saa ikinä mitään lahjuksia päätösjuhlissa. Itse kun tämä ei ollut henkkoht ohjattavaltaan saanut koko aikana (useampi vuosi) lahjan lahjaa ja joulujuhlissahan tarkalleen yksi lapsonen lahjoi meitä.

Minä totesin jo tuolloin kärttyohjaajan venähtäneiden kasvojen edessä että niin, palkkanauhahan se lahjus tästä työstä on. En minä edes odota, että lasten on minua lahjottava, työtänihän minä teen. Tokihan ne lahjukset silti ilahduttaa, en väitä, mutta silti. Harmi, etten huomannut muuten näyttää kärtylle käsivarttani eilen, siinä kun on nyt jo komea mustelma ohjattavan puremisen jäljiltä eli ilman aineellistakin lahjusta tässä on selvästi saanut muiston kesäloman alkuun.

No, todettakoon kärttyohjaajan kunniaksi että hienosti tämä itsensä hillitsi eilen sen lahjuksen saatuani. Tunnin jaksoi odotella, ennen kuin hyökkäsi kysymään saako hän katsoa mitä sain. Harmillista kyllä tämäkin pitää kovin muumimukeista joten lahjus sai suun napsamaan ja silmät nykimään siihen malliin että taisi hieman ketuttaa moisen lahjuksen meno väärään osoitteeseen.

Ohjattavan suunnattua kotiinsa minä siirryin pikaisesti kokoamaan maallista omaisuuttani opehuoneelta. Ne lahjapussukat, edellisenä päivänä saatu suklaalevy ja erinäinen määrä papereita kasaan. Sen perään purjehdin koulusihteerin pöydän ääreen ojentamaan avaimiani. ”Meinaatko tosissas muka… pidä ne, katsotaan sitten kesäkuulla jossain kohtaa jos esimies sotkeekin asiat”. Työmaan avaimet jäi siis roikkumaan avainnauhaani, mitäpä niitä edestakaisin viskomaan.

Pikainen pyörähdys IPssä ja viuh vauh, kotia kohti. Prinsessa kyytiin, suuntima kaupoille ja tadaa, suht reippaalla tahdilla saimme prinsessalle kevätjuhlaretongit koottua. Kyllä kuulkaa kelpasi! Vaatekaupoilta suuntasimme vielä leluhyllylle sittariin ja pam vaan, johan lensi speden kaverille lahjakin kassahihnalle.

Kauppareissulta suuntasimme työkkäriin, minut kun yllätti täysin kotona odottanut palvelussuhdetodistus, ja nakkasin paperin työkkäriin. Pikainen ajatustenvaihto virkailijan kanssa ja kas, minun ei kaiketi tarvitse käydä työkkärissä lainkaan enää tämän asian tiimoilta.

Kurvailut tarhalle, speden kamojen kasaaminen ja kotiin! Jes! Kotona ryhdyinkin sitten tutkailemaan JHLn sivujen kautta tietojani ja tadaa, 34 viikkoa työttömyyskassan jäsenyyttä täyttyi juuri passelisti eilen. Jes! Palkattomat päivätkin korvautuvat kuin laskettuna, olen tehnyt sopivasti töitä viisi päivää enemmän kuin tuo 34 viikkoa ja palkattomia on ollut neljä. Ou jes! Ansiosidonnainen odottaa siis! Tai antaa odottaa, saapa nähdä käykö samoin kuin viime kesänä oli useammallekin käynyt eli ensimmäisen ansiosidonnaisen saa näppeihinsä vasta kun ehtinyt olla jo elokuulla töissäkin muutaman viikon…

Kuuden kanttiin lähdin vielä viemään prinsessaa ukon siskolle hiuksien käkerrystä varten, spede tahtoi jäädä sinne touhuamaan käkerryksen ajaksi ja minä suuntasin kukkakauppaan hakemaan opettajille yrtit kevätjuhliin. Kasin kanttiin olimme takaisin kotona ja tenavat iltapalatettuna, spede petiin, itselle kukkien sellofaaniin siirtelyä ja sen perään vielä kotva töllötintä ja himppanen jädeä.

Uni ei tahtonut millään tulla kun sänkyyn siirryin ja kello oli jo likempänä kahtatoista kuin yhtätoista kun viimein simahdin. Ilmanko tässä on jotenkin uuvahtanut olotila vaikka kuinka uni ei palannutkaan hereille havahduttuani. Mikä harmi, etten millään ilveellä voi suunnata sinne mökille tänään, ne hiivatin ukon nuorimman siskon valmistumiskekkerit kun on huomenna. Nyt olisi sauna enemmän kuin in ja pop!

No, josko tässä alkaisi kohta valmistautumaan niihin junnun ja prinsessan kevätjuhliin. Sieltä kotiuduttuamme aion siirtyä kerrosta ylemmäs ruokkoamaan junnun huonetta, saa nähdä jaksanko ja saanko aikaiseksi. Voihan se olla, että päätänkin simppelisti oikaista makuulleni ja pysytellä tiukasti kyseisessä asennossa tämä oikeasti melkein ekan lomapäiväni. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva lauantai, allekirjoittanut ei nyt lupaa mitään omien aikeidensa osalta.