Rytinällä sitten

On se kumma miten joka aivaten ainoa vuosi työt aloitetaan jokseenkin sekavissa merkeissä! Lukkarit on ihan miten sattuu, käytännössä tarkoittaa sitä että lukkareiden mukaan ei voida vielä hetkeen ryhtyä töitä tekemään sillä nehän on sekaisin kuin käkikellot.

Ehkä ensi viikon loppupuolella saamme normilukkarit käyttöön niin ettei niitä tarvitse enää rukkailla? Tällä hetkellä tiedossa ei ole siis sen paremmin sitä moneenko menen minäkin aamuna ja moneltako pääsen minäkin iltapäivänä kotosalle.

Pieni alustava käry oli olemassa mutta sekin katosi savuna tuuleen kun totesimme että kappas, kutosille oli laitettu yksi ylimääräinen oppitunti keskelle päivää joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että koko systeemi menee uusiksi. Huoks. Huoks, huoks ja huoks.

Työkavereita oli toki kiva nähdä ja päivän aloittanut veso oli varsin jees, mainio puhuja, hyvää kahvia, hyvää sapuskaa ja hyviä juttuja. Niin ja paljon halauksia. Eiköhän tästä alun kaaoksesta taas jotenkin päästä rutiininomaiseen työskentelyyn kunhan nyt ne lukkarit ensin saadaan.

Uusi työpari, ope siis, on mitä todennäköisimmin hyvinkin itselleni passeli malli. Juurikaan ei ehditty eilen puhua, hektistä oli meno siis, mutta sen verran että ihan ensimmäisen yhteisen päälinjauksen saimme tehtyä. Tuntien alkuja EI käytetä mihinkään turhanpäiväiseen johon tiedän tenavien sen mielellään käyttävän.

Jos oppitunti kestää 45 minuuttia ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia käytetään selvittämällä mitä kukakin sanoi kenellekin välitunnilla tai käytävässä niin huoks, ei siitä paljon enää jää opiskelulle. Ei vallankaan kun sen jälkeen käytetään mielellään seuraava vartti siihen että etsitään työvälineitä joiden todetaan lopulta jääneen kotiin tai ihmetellään mites ne läksyt nyt onkin jäänyt tekemättä.

Ehei, päätimme ottaa suoraan käyttöön sen linjan että oppitunti alkaa heti kun olemme luokassa, jos työvälineet on kadoksissa niitä EI etsitä vaan eteen ilmestyy A-nelosen arkki ja lyijykynä. Tee kuule muistiinpanoja. Jos välkällä on tapahtunut jotain mikä pitäisi selvittää niin selvä, seuraava välitunti on siihen oivaa aikaa.

Niin hyvin minä tämän porukan tunnen että tiedän tarkalleen kaikki heidän keinonsa luistaa hommista, mikäs sen mukavampaa onkaan kuin saada oppitunti kutistettua kymmeneen minuuttiin kun ensin tehdään kaikkea muuta mitä voi tehdä ilman oppikirjoja.

Kohtsilleen pitäisi herätellä joukkoja yläkerrastakin, prinsessallakin oli eilen ensimmäinen koulupäivä ja johan se olikin jännittänyt. Hyvin päivä oli silti mennyt, ei siinä mitään, ja tyytyväisenä tuo opinahjostaan iltapäivällä palaili. Tänään menee vasta kahteentoista joten ennättää hyvin tuuppia niin speden kuin junnunkin ovesta pihalle ennen lähtöään.

Koulujen alkamisen kunniaksi ukko on hankkinut itselleen mojovan lenssun, aika karua kuunneltavaa on tuon köhiminen ja pärskiminen. Ilmanko siellä työmaalla ei viime viikolla riittänyt tekijät, taitaa lenssu kiertää siellä ihan tosissaan.

Itsellä on edessä pehmeä lasku arkeen eli tänään oppilaat ovat paikalla vain kolme tuntia. Päivä aloitetaan tosin kahvitellen ja ehkäpä sen jälkeen ennätetään hetki hioa open kanssa kahteen pekkaan lisää sotasuunnitelmia. Ei hassumpaa siis.

Vaan jaa, tämä tästä pikapäivityksestä, nyt taidan tosiaan siirtyä vähitellen tutkailemaan mitä sitä päälleen kiskoisi, hiuksethan meni tänään ennätysvauhdilla letille ja siitä kiinni eli alle viisi minuuttia ja tadaa, kutrit oli oikosessa! Ja niin, allekirjoittaneellahan EI saa roikkua kutreja niskassa joten letti kiinnittyy parilla pinnillä itsensä alle. Jei!

fleda2

Eihän se mikään malliluomus ole edelleenkään mutta hei, ihmiselle joka ei vielä pari viikkoa sitten osannut tehdä minkäänmoista lettihärpäkettä omiin kutreihinsa niin hohoo, ei hassumpaa! Ja nyt, se on moro ja have fun!

Aikansa se otti

ja mutkiakin ehti matkaan tulla, tieto siitä että päätökset viivästyykin mahdollisesti jopa ensi viikon alkuun kun tuli eilen. Rauhallisin mielin se silti kehoitti olemaan, esimies, kun asiasta eilen kertoi. Ja katso, niin se tosiaan olikin!

Tämä työpäivä meni mukavasti ulkoilupäivän merkeissä, työkaverin kanssa tuli vetäisty pururata viidesti ympäri siinä tenavien vahdinnan lomassa ja sen kyllä huomasi kun koululle takaisin palailtiin. Oli himppasen kuuma, etten sanoisi, olkoonkin että päivään oli pukeuduttu sen mukaan että keli on suosiollinen.

Kotona ennätin vain piipahtaa päivän päätyttyä, junnun palaveri kun pukkasi päälle. Palaveri oli varsin antoisa, junnun isoin ongelmahan koulussa on asenne koulua kohtaan. Ei opettajia, ei muita oppilaita vaan koulua. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta, nih. Eipä yllättänyt!

No, koulupsykologi oli aivan ihana ja sovimmekin että junnu menee hänen kanssaan juttelemaan lähiaikoina, josko se kadonnut motivaatio sieltä löytyisi. Niin ja junnun opehan on ihan huippu, siis täydellisen huipputyyppi junnun opeksi.

Palaverista pyörähdinkin sitten taas kotona ja pam, uudelleen tien päälle, vuorostaan noutamaan melkein ilmaiseksi ostamiani t-paitoja. Siis kyllä, kolme ihan uutta komeaa penskojen t-paitaa 6 ekkeä! Kyllä paikalliset kirpparipalstat on vaan huippujuttu nekin.

Kotiin palattuani otin ja istahdin ulkorappusille, sytytin tupakan ja totesin että jaa, puhelin piippasi viestin merkiksi. Sähköpostia, sitähän sieltä tulla tärskähti. No, niitähän siihen nyt on tullut kaiken maailman roskapostisysteemeiltä mutta hahaa, tämäpä ei sitä ollutkaan!

Ja kyllä, ”valitsen koulutuksen, työstä saadun palautteen, haastattelussa saadun vaikutuksen, kokemuksen sekä näistä tehdyn kokonaisarvion perusteella ….” Siis OMG! JES! JIIHAA!!! Aivan käsittämätön riemu! Mä tein sen, mä todella tein sen!!!

Ja vielä isommin ajateltuna, mä tein lapset, hoitelin ne isommiks, hain koulutukseen alalle johon pääsystä aloin unelmoida speden ollessa ihan pieni ja jumankekka, mä tein sen! Nurinperin koko homman ja omien näyttöjen ja kykyjen ja taitojen ja ja ja ja , MÄ TEIN SEN!!!

Nyt sitten istun täällä, juon kahvia ja odottelen josko junnu lähtisi kohta seurapojaksi kiviä kantamaan, tätä kahvia ennen työkaveri, se tämän vuoden aisapari ennätti soittaa ja pyörähtää pikaisesti pihassa ohikulkiessaan, lahjoikin vielä halausten lisäksi!

omg!

Huomenna poksautan lahjuksen kunhan olen saanut pihahommat riittävän pitkälle ja ruokaostokset hoidettua ja kakkuvärkit maanantaita varten haettua ja sunnuntain äitienpäivämenun mietittyä. Tänään vain olen, ihmettelen ja nakon kiviä sillä nyt on kyllä niiiiiiin… Iiiiiks ja OMG vielä kerran!

Kovin ne on pitkiä…

Tunnit odottajalle. Työhaastattelu on nyt takana ja päätöksiä odotellaan hyvinkin pikaisella tahdilla, tosin eilen niitä ei vielä näkynyt. Mahdollisuus sille tosin olisi ollut, haastattelijoiden mukaan kun tieto saattaa osua jo samalle päivälle mutta viimeistään seuraavalle. No, nyt eletään sitä seuraavaa eli a-p-u-a!

Tyytyväinen tässä toki saa olla, oli lopputulos sitten mikä tahansa. Kaiken kaikkiaan kun hakijoita oli ollut reilusti yli sadan ja näiden kyseisten paikkojen haastatteluun valittiin kuusi ohjaajaa. Ei hassumpi suoritus siis sekään. Esimieheltä ennätin pikaisesti päivällä kysyä miten haastattelu omalta osaltani oli hänen mielestään mennyt.

Kun vastaus on leveä hymy ja pystyyn nostettu peukalo niin ei sitä voi itseään epäonnistuneena pitää vaikka eipä silti, itsestä haastattelu tuntui kovinkin luontevalta ja rennolta, olkoonkin että pöydän toisella sivulla istui kaksi ennestään ihan uppo-outoa ”isompaa” päättäjää.

Tänään on uusi päivä odotella päätöksen saapumista, sähköpostiinhan se putkahtaa jossain kohtaa kun on putkahtaakseen mutta lievää jännitystä aiheuttaa lähinnä se että enpä nyt ole alkuunkaan varma kumpaan; työ- vai siviilisähkikseen.

Siviilisähkistä en työmaalla pääse kurkkimaan, kas kun en todellakaan muista sen salasanoja vaan se on tiukasti omalla kotikoneellani käytettävissä. Työsähkistä sitten pääsenkin kurkkimaan niin kotona kuin töissäkin joten hmmm… Onneksi esimies lupasi kääntää tiedon itseltään samantien kun sen saa siihen työversiooni joten oletusarvoisesti pääsen joko riemuitsemaan tai masentumaan heti kun se on tehty.

Vaan jaa. Taidan nyt aamuviiden kunniaksi ottaa ja kaataa itselleni toisen kupposen kahvetta, asettua nojatuoliin, laittaa OCn karseiden kotkien uusimman jakson pyörimään ja heilautella himppasen sukkapuikkoja aamutouhuja odotellessa. Se on siis moro ja have fun!

Siis omg…

Sieltä se tieto nyt tulla tupsahti, tänään. Passelisti juuri ennen kuin töistä kotiin silpaisin. Maanantaina sitten työhaastatteluun vakipaikkojen osalta. Voin kertoa että ihan hieman alkoi samantien jännittää, olkoonkin että tunnen olevani oikea tyyppi kyseiseen työhön.

Se nyt ihan hieman helpottaa, että tietää esimiehen kuuluvan haastattelijoihin. Mutta sittenkin. Pöydän toisella puolella istuu kyllä muitakin kuin vain esimies joten eipä se mitään takaa. Hakijoita nyt on kuitenkin muitakin kuin vain minä, eli omg.

Taidan ihan suosilla ottaa ja mennä purkamaan tämän patoutumani nyt tuonne kuistille, josko sen kesäkuntoon laittelisi kun ilmatkin on kovin suotuisat koko viikonlopun. Se on siis moro ja have fun!

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

Josko pitkästä aikaa sanasen jos toisenkin bloggaisi, siis jos sitä vielä osaa. Ainakin sormet tuntuu tunnistavan varsin pätevästi edelleen mikä kirjain sijaitsee missäkin kohtaa näppäimistöä eli ihan toivottomalta tämä ei tunnu.

Jos kohta tässä onkin eletty synkeitä aikoja työmaalla tutun työporukan hajoamisen odotustunnelmissa niin poiki se jotain hyvääkin mukanaan. Kas, jopa vakipaikkoja putkahti hakuun tälle meidän kyläpahaselle, puhumattakaan läjästä määräaikaisia, joten työnhakutunnelmissa tässä on oma aika pitkälti mennyt viimeiset pari viikkoa.

Mitään tietoahan paikkojen suhteen nyt ei tokikaan vielä ole, ei edes sen suhteen ketkä pääsevät haastatteluun, mutta loppuviikosta sitä sitten ollaan senkin osalta viisaampia. Sen verran tässä on ehtinyt itselle ”viisautta” kertyä tämän tiimoilta että selvää on että itse jatkan samalla koululla syksyllä kuin nytkin, onko pesti sitten määräaikainen vai vakinainen, se selvinnee muutaman viikon sisällä.

Senkin nyt tiedän että oma työnkuvani tulee muuttumaan ja osin ihan omasta toiveestani, pyörähdin näet fiksuna mimminä esimiehen juttusilla asian tiimoilta. Pitkään minä tätä pyörittelin päässäni sillä omanlaisensa erohan tämäkin on, neljä vuotta saman tenavan kanssa kasvattaa väkisinkin jonkinlaisen tunnesiteen, halusi sitä tai ei.

Itsestä on vain alkanut tuntua siltä että tenavan kohdalla muutos on tarpeen, suhteemme on ihan liian kiinteä ja sitä kautta myös sitova ja kehitystä hidastava sillä tenavahan on kiinni minussa kuin täi tervassa. Jopa niin kiinni, että niinä harvoina kertoina kun olen joutunut olemaan pois työmaalta on tenavan koulupäivä jouduttu jopa keskeyttämään, minä kun olen se käytöksen säätelyelin hänellä.

Se on muuten itsellekin aika raskas tilanne. Tammikuussa jouduin olemaan pois koska sairastelin itse ja spedekin siinä ennätti sairastella ja kas, ihan KAIKKI meni sekaisin tuossa kohtaa. Nyt olenkin sitten sitkeästi sinnitellyt työmaalla, ukko on joutunut olemaan pois töistä niinä kertoina kun spede on ollut kipeänä ja itse olen kieltäytynyt tarjotusta sairaslomasta koska ”onhan se nyt ihan se ja sama räinkö kotona vai töissä”.

Kyseiseen tilanteeseen päädyttiin tosin vasta mennäviikolla, joulun alla alkanut lenssu kun on vain jatkunut, jatkunut ja jatkunut ja kotona sairastamaan en ole uskaltautunut sen jälkeen kun tenavan koulupäivä tosiaan jouduttiin keskeyttämään. Tiedän, silkkaa hulluutta eikä niin saisi toimia mutta kun jotenkin jo ajatuskin tilanteista joihin tenava ja työkaverit joutuvat kun en ole paikalla tuntuu pahemmalta kuin se että tauti venyy ja vanuu.

Maanantaina pyörähdinkin sitten kesken päivän pikana lekurissa joka totesi että jahas, sehän on rouvalla sitten poskiontelotulehdus kummallakin puolella. Ilmankos hetkittäin helpottanut räkis on palannut aina päivän parin jälkeen kahta ilkeämpänä paikalle.

Allergioitahan tässä on veikkailtu prinsessan kanssa, tosin myönnän että viimeisen kuukauden aikana olen ennättänyt itse veikkailla jo sitä poskiontelotulehdustakin, minussa kun on sellainen sisäsyntyinen vika että en oireile sitä minkäänlaisella paineen- tai kivuntunteella kuten kaiketi kuuluisi.

Ehei, minähän olen niitä onnekkaita jotka on sairastaneet moisen saatuaan lopulta otsaontelotulehduksen, se kun aiheuttaa sitten kipua ja ihan kunnolla ja sen kyllä huomaa! Yleensähän poskiontelotulehdus ei moiseksi äidy koska niin, se kivun- ja paineentuntu kertoo kyllä potijalle että kas, lekurissa kannattaisi kenties käydä, mutta tälläpä ei sitä osiota ole ollenkaan vielä poskionteloiden kohdalla.

Tällä on sitten ainoa vinkkaaja moisen mahdollisuudelle se, että nuha joka muka loppuu muuttaakin äänen nasaaliksi ja alkaa seilata tyyliin räkis-räkis pois tänään-räkis takas-räkis pois-räkis… Sen otsaontelotulehduksen jälkeen olen sairastanut poskiontelotulehduksen kahdesti ja kas, tajunnut kumpaisellakin kerralla mennä lekuriin hyvissä ajoin.

Nyt taisi hieman venähtää turhan pitkäksi koska niin, allergia-ajatukset sotki kuviot niin että välissä tuli kiskottua prinsessan allergialääkkeitä jotka toki jossain määrin helpottikin oloa hetkittäin. No, yhtä kaikki, maanantaina otin ja piipahdin lekurissa ja kas, nyt on sitten kortisoninenäsuihketta ja antibioottia ja maitohappobakteeria tyrkyllä.

Sitä sairaslomaakin lääkäri olisi kirjoittanut mutta tosiaan, sama kai se on räinkö minä kotona vai töissä, puolitehoisenakin saan tenavan pysymään aisoissa ja ruodussa jota taas ei sitten tapahdu jos en ole paikalla sillä niin. Se käytös. Sen säätely on tenavalla edelleen ihan täysin hukassa ja kateissa heti jos paikalta poistun.

Iso ongelmahan tässä on se, että tenava kasvaa kokoajan ja yläkouluikäkin lähenee vauhdilla. Onhan siihen toki vielä kolme vuotta matkaa mutta silti. Jotain on PAKKO tapahtua, sillä ikuisuutta ei kukaan voi vieressä kulkea kertomassa miten voi ja miten ei voi tehdä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä.

Ja kyllä, on kertakaikkiaan PAKKO hyväksyä sekin että se joka kertoo ja neuvoo on joku muu kuin minä, nyt tuntuu siltä että jos kohta vielä vuosi-pari takaperin siihen kävi hetkittäin joku muukin niin nyt ei enää käy millään keinoa kukaan muu. Huoks.

Aika näyttää mihin tämä tästä keikahtaa tenavan osalta mutta omalta osaltani työni hänen kanssaan alkaa olla tehty, enempään kehitykseen ei tunnu olevan minun kanssani mahdollisuutta vaan nyt on pysähdytty tilaan jossa tuntuu kuin verkko kiertyisi ympärille sitomaan meitä tiukemmin yhteen ja niin se ei vain voi olla.

Jotenkin hirvittävän surullista mutta toisaalta, sen tajuaminen on ollut myös ihan mahdottoman helpottavaa. Aivan kuin pystyisi jopa hengittämään helpommin, tiedän itsekin että oma iso ongelmani on se että otan liikaa vastuuta kantaakseni kun on tenavasta ja sitä kautta työstäni kyse.

Jokainen tenavan tekemä typeryys tuntuu jollain tavalla siltä kuin olisin itse ollut tekemässä sitä tai jättänyt jollain tapaa työni hoitamatta ja sehän ei ole hyvä se. Mutta niin, kun sitä oman käytöksen säätelyä ei tunnu olevan nyt yhtään, yhdessä kohtaahan sitä jo oli jonkin verran mutta tämän vuoden aikana se on kadonnut ihan kokonaan.

No, tämä tenavasta, ja työmaailmastakin, toteanpa vain että odotan innolla ensinnäkin tietoa siitä että pääsenkö vakipaikkojen haastatteluun ja ihan yhtä innolla odotan sitä mitä ensi syksy tuo tullessaan. Pienluokassahan minä tulen jatkamaan mutta onko se pienluokka sitten sama kuin nyt, se on vielä ihan haussa.

Mitä taas kotielämään tulee niin hiphei ja hurraa! Spede on oppinut leikkaamaan saksilla ja kas, on tuo oppinut myös ärrän! Tosin ärrä ei tule kuin sanoissa joissa se liittyy t-kirjaimeen eli traktori, trolli, trampoliini, trukki ja niin edelleen, mutta yhtä kaikki, siellä se on ja niihin se tulee joten nyt odottelemme josko se saataisiin siirtymään muihinkin sanoihin.

Sitä neuronkin aikaa odotellaan edelleen joten kovasti on kaikkea odottelua ilmassa. Prinsessa haki yhteishaussa ensisijaisesti lukioon ja toissijaisesti amikseen, poikanen 19vee asuu toistaiseksi isällään koska tekee hänen firmassaan viimeistä työssäoppimisjaksoa ja valmistuu ammattiin toukokuun lopulla.

Poikanen 21vee taas odottelee koska tuolla alkaa oppisopparikoulutus, te-toimisto kun näytti vihreää valoa ja nyt on enää käytännön asioita joita hoidellaan pois. Kovin on siis tapahtumarikasta tämä meno työelämänkin ulkopuolella, oli sitten kyse pienemmistä tai isommista lapsista.

Rääppis, tuo mummin pieni ihme, putkautti parit hampaat alaikeneen viikko sitten ja ottipa tuo ensimmäiset neljä hoippuvaa askeltakin. Ongelma tosin on se, että rääppis ei viihdy alkuunkaan lattialla ja sitä kautta ei ole myöskään alkanut nousta tukia vasten pystyyn, mutta annapa olla kun laitat neidin seisomaan lattialle.

Siinä hän sitten vain seistä jäpittäisi vaikka maailman tappiin, niin paitsi sillä hetkellä kun huomaa jotain mikä kiinnostaa ja yrittää tallailla sitä kohti. Eihän tuo neljää askelta pidempään vielä ole pystyssä pysynyt mutta jotain se on sekin, nyt kun hoksaisi miten itsensä saa kammettua ihan itse pystyyn niin veikkaanpa, että sen jälkeen ei lasta paikoillaan enää nähdäkään.

rääppis52

Ei liene mikään yllätys että mummi on edelleen ihan sulaa vahaa kun tästä neidistä on kyse? Syödähän tuon tahtoisi, laittaa taskuunsa, pitää likellään ihan kaiken aikaa. Miten voikin olla niin ihana pikku ihme? Kyllä mummius on elämän parasta aikaa, niin se on!

Loppuun vielä totean, että tälle viikolle on osunut jotain kovin kovin itselleni raskasta sillä niin. Minähän olen aivan ehdottoman onnekas ihminen ja osuin serkun levyhyllystä bongaamaan kahdeksankytluvun puolivälissä, siinä oman murkkuikäni tiimellyksessä, levyn joka räjäytti ihan täyden potin. Rakkaussuhdehan siitä kehittyi eikä se rakkaussuhde ole vuosien mittaan muuttunut miksikään vaikka sitä en kylillä olekaan huudellut.

Että sellaista. Hyvää taivasmatkaa musiikin monitaiturille, nerolle jonka musiikki soi aina mukana takaraivossa. Ja nyt, taidanpa lähteä tutkailemaan josko jo kohtsilleen siirrytään pihan puolelle, se olisi pensasaitojen leikkausta luvassa. Se on siis moro ja have fun!

Näin meitä viedään

Josko vaihteeksi muutaman sanasen kirjailisi, jotenkin tuo kirjoitusmoodi ei ole ollut alkuunkaan päällä hetkeen. Ehkä osasyynsä on sillä että tuntuu että asioita vain tapahtuu niin nopealla temmolla että ei tahdo itsekään pysyä mukana niissä ja jo pelkästään tapahtumien sisäistämiseen menee oma aikansa.

Aiheita olisi vaikka useampaankin postaukseen joten tästä saattaa kehkeytyä aikamoinen sillisalaatti, luulen mä. Josko ihan ensin muutama rivi työelämästä. Ja siitä miten meitä viedään ja miten tuntuu siltä että arvostuksemme on päättävien tahojen silmissä luokkaa nolla.

Tällä kylällähän alkoi säästöt ja ihan tosissaan alkoikin. Niitä säästöjä lähdettiin hakemaan ihan tosissaan jo vuosi takaperin ja totta, koulunkäynninohjaajathan on niitä joiden selkänahasta ne isoimmat säästöt tehdään. Melkein vuosi on odoteltu mitä tapahtuu ja kun viimein alkoi tapahtua niin tapahtumat onkin vyöryneet niin vauhdilla että viimeiset pari viikkoa olo on ollut vähintäänkin pöllämystynyt.

Pari päivää sitten tilanteeseen saatiin lopullinen selvyys meidän koulumme osalta ja kovin se on karua kieltä. Kuudesta vakituisesta täystuntisesta ohjaajasta koululle saa jäädä tarkalleen yksi. Siis täysillä tunneilla. Toki sinne saa muutkin halutessaan jäädä, ohjaajien määrä kun pysyy samana mutta viisi heistä toimii osa-aikaisina, ihan kuten minäkin, koulun ainoa määräaikainen ohjaaja.

Pakko ei ole osa-aikaiseksi siirtyä, ei tietenkään, mutta se edellyttää sitten sitä että on valmis siirtymään jollekin toiselle koululle. Ja ne vaihtoehdot. Niinpä niin. Tuo koulu tuolla, tuo tuolla tai sitten tuo tuolla. Mitä sitten, että kaksi vaihtoehdoista on niin keskellä ei mitään että niille siirtyvällä täytyy olla auto takamusten alla. Mitä sitten että se viimeinekin vaihtoehto oli liki samaa luokkaa.

Ota tai jätä. Ei se ole kenenkään muun ongelma kuin omasi jos sinulla ei ole autoa käytössä, siinähän mietit sitten. Torstaina saimme sentään tietää kuka on se onnekas joka saa jäädä omalle koululle niillä täysillä tunneilla ja muut pääsi näin ollen tekemään suunnitelmia omista siirroistaan.

Niille suunnitelmillehan annettiin jopa ruhtinaallisesti aikaa, eilen piti jo tietää mihin ratkaisuun päätyy. Lopputulema on se, että neljä ohjaajaa hakee muille kouluille, yksi siirtyy osa-aikaiseksi ja tosiaan, yksi jatkaa täyspäiväisenä. Tunnelmat on olleet jokseenkin raskaat ja surumieliset.

Tässä tehdään hyvällä tutulla porukalla töitä nyt viimeisiä viikkoja, sen jälkeen meidän yhteenhitsautunut porukkamme heitetään pitkin kylää. Tilalle tulee uusia kasvoja, uusia tekijöitä, ja näillä näkymin minä jään kahden taloon jääneen vakkarin kanssa ainoiksi joille talon tavat ja tyyli on ennestään tutut.

Tässä tilanteessa ei ole voittajia, ei todellakaan. On vain häviäjiä sillä hyvin toimiva työporukka on aina jotain kullanarvoista eikä se ole helposti korvattavissa. Muistissa kun on hyvin meillä taloon jäävillä se yksi ohjaaja joka piti kaikkien meidän tauot sen vuoden aikana kun vahvuudessa oli, puhumattakaan siitä joka oli innokas keskustelemaan ihan kaikesta työhön liittyvästä ja kauhisteli mielellään mitä milloinkin ja kas, heti selän käännettyään kipitti esimiehen puheille.

Ei siinä mitään, ihan hyvähän se toki on että esimieskin pidetään kartalla mutta niin, kummasti siinä matkalla hän ehti kääntää kaikki puhutut asiat ihan toiseksi mitä oli puhuttu ja sai aikaan niin paljon epäsopua, kyräilyä ja huonoa yhteishenkeä että sen korjaamiseen menikin oikeastaan koko viime vuosi.

Motivaation ja työn ilon löytäminen on kovin hakusessa tällä hetkellä itse kullakin, kaipa se on sitä että meistä jokainen tekee nyt omaa surutyötään yhdessä ja erikseen ja laskee viikkoja ja päiviä siihen koska tämä on ohi. Toisin kuin aiempina keväinä emme teekään valmiiksi suunnitelmia syksylle emmekä pysty ajattelemaan miten meidän porukka sitten tekee tuolloin ja tuolloin. Meitä, siis työporukkana, ei enää ole ja se tuntuu pahalta se.

Jos kohta työelämäpuoli on ollut kivenä kengässä ja aiheuttanut surua puseroon niin samaa on ollut ilmassa myös omien tenavien kohdalla. Poikasen 21veehän kanssa elämä on ollut oikeastaan aina sellaista edestakaista iiiiks, ihanaa- ja voi htin kuustoista argh-menoa.

Jos kohta viime kevät ja kesä meni ihanuudesta nauttia niin viimeinen puoli vuotta onkin sitten ollut taas äidin sydämelle raskasta aikaa. Poikasen selkähän todettiin jo armeijassa epäsopusuhdaksi ja vähitellen se epäsopusuhtaisuus on alkanut vaikuttaa työelämäänkin.

Rekkakuskin työt ei ole ne joita poika voi selkänsä kanssa tehdä, mutta päätöstä siitä poika lykkäsi pitkään. Nyt työt on sitten jätetty ja poika odottelee josko pääsisi uudelleen koulun penkille, oppisopparilla tosin, ja pojallehan tämä toimettomuus ei vain sovi.

Myönnän kyllä, että kovin samanlainen juureton kulkija se olin minäkin nuorena ennen kuin perheen perustin mutta silti. Karmea sitä on äidin vierestä katsella kun toinen etsii paikkaansa tässä maailmassa. Siihen kun lisätään tuliset luonnot ja aika-ajoin tapahtuvat konfliktit poikasen ja joko tämän isän tai isäpuolen välillä niin hurraa ja hiphei.

Se, että tytär hämmentää pataa välillä saa sopan vielä kuplimaan lisää ja toisinaan on itsestä tuntunut että ihan juuri kohta poksahtaa itseltä verisuoni jostain asioita ja sanomisia ja tekemisiä ja tekemättä jättämisiä setviessä. Välillä tuntuu ettei nuo mitään aikuisia edes ole, ihan yhtä pahaisia kakaroita kuin kotona asuessaankin vai miksi ihmeessä minut kiskotaan aina sekaan selvityksiin?

Ja kun koko soppaan nakataan vielä lisukkeeksi sukupippalot johon kokoontuu määrä x ihmisiä joille ei viina sovi niin hiphei ja hurraa, johan onkin keitos ja johan siinä onkin hämmennettävää pitkäksi aikaa. Paljon rumia sanoja, paljon loukkauksia ja paljon typeryyttä, sitä se on.

Kyseisten pippaloiden jälkiä tässä siivoillaan edelleen ja tiedä kauanko niitä sitten siivoillaankaan. Se nyt on ainakin selvää, että poikanen 19vee on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut ja vihainen isälleen ja sedälleen, poikanen 21vee ja tytär on ilmiriidoissa eivätkä puhu keskenään ja minua moiset tunnetilat tietysti harmittaa.

Koomisinta koko jutussa onkin sitten oikeastaan se, että miten on mahdollista että vielä liki kahdenkymmenen vuodenkin jälkeen sen setäihmisen oli pakko ottaa ja alkaa jauhaa minusta mukuloille? Omissa kekkereissään, ihan vain kertoakseen pojille mitä mieltä on näiden äidistä.

Eikö aiemmat kerrat muka ole jääneet muistiin niin hyvin että antaisi jo olla? Ja oikeasti, mikä idea on järjestää mitään juhlia jos ajatuksena onkin järjestää loppuehtooseen täysmittaiset kärhämät niiden lähimpien sukulaistensa kanssa? Sillä siihenhän ne kekkerit oli mennyt ja minä olen sitten saanut kuunnella paljon sitä ketutusta ja harmitusta ja surua mitä ne oli aiheuttaneet näille mukeloilleni.

Että huoks vaan jälleen kerran. No, eiköhän aika taas tasoittele pahimpia kupruja vaikka tällä hetkellä mielialat onkin tyyliin en enää ikinä mene ja en enää ikinä puhu ja en enää ikinä sitä ja tätä. Olen kyllä kuullut juttua että on olemassa myös sukuja joissa kupruja ei harjoiteta, missä ne on?

No, onneksi ei itse tarvitse olla tekemisissä kyseisten pippaloitsijoiden kanssa välttämättä enää ikinä. Tai jaa, saattaahan se olla että vielä joskus jotain häitä ja muita vastaavia osuu kohdalle joissa on pakko nähdä mutta puhepakkoahan ei ole tuolloinkaan.

Vaan jaa. Kellon viisarit on edenneet siihen malliin että luulenpa että siirryn vähitellen tyhjentämään pyykkitelinettä ja valmistautumaan kunnolla tähän lauantaipäivään. Mitään ihmeellistä nyt ei ole luvassa mutta ei tarvitse ollakaan, mitä vähemmän tapahtuu niin sen parempi. Se on siis moro ja have fun!

Sieltä se tulee!

Loma! Muutama tunti ja tadaa, se on täällä ja se on kiva se! Tälläkään kertaa arpaonni ei suosinut, toisin sanoen ukko on töissä kun me muut lomailemme joten mitään ihmeellistä lomalle ei ole suunnitteilla enkä aio moista stressiä edes ottaa. Yhden päivän aiomme tenavien kanssa heilua pitkin naapurikaupunkia ja siinä ne isoimmat sitten onkin.

Muilta osin loma saa mennä pitkälti ihan vain siihen oleellisimpaan eli lomailuun. Ei pakkoa tehdä mitään jos ei huvita ja toisaalta, voi tehdä jos tahtoo. Eikö se ole vähän ikäänkuin loman tarkoituskin? Ottaa rennosti ja olla vaan? Rääppistä ajattelin jossain kohtaa lomaa ottaa kenties jopa yökylään mutta katsoo nyt, ukko kun aikoo puolestaan painaa ylitöitä joten voi olla etten raaski pientä yötä myöten pitää täällä unta häiriköimässä.

Vaikka niin, hyvinhän tuo nukkuu, ei siinä mitään mutta silti. Jotenkin tuntuu, että kun rääppis on täällä yötä niin itse ei osaa nukkua alkuunkaan samaan tapaan kuin yleensä. Samaa on valitellut muuten muutkin mummuiluun intoutuneet joten ainoa en tämän suhteen tunnu olevan.

Eilinen työpäivä meni kuin valssi konsanaan, tenava oli mainiolla päällä ja hommat sujui kuin rasvattuna. Se mukava tenava on palannut selvästikin paikalle nyt helmikuussa, tammikuussahan paikalla oli pahantuulinen, ärtynyt, kiukkuinen mukelo joka kiukutteli ihan joka aivaten ainoasta asiasta.

Toki tuo edelleen heiluu kuin viitamaan piru ja säheltää aika-ajoin ja ei, ei tuo edelleenkään osaa toimia ilman että vieressä on nonstoppina ohjaaja joka ohjaa paitsi sen suhteen mitä ja miten tehdään niin myös sen suhteen miten käyttäydytään ja ollaan.

Tenavan lähdettyä pyörähdin läksyparkissa eikä aikaakaan kun kello näytti lukemia jotka kertoi aika tarkasti sen että oli syytä vaihtaa olinpaikkaansa toiselle koululle palaveriin. Palaveri oli varsin hyvä, aika paljolti käytössä on samoja käytänteitä eri kouluilla mutta toki erojakin löytyi.

Kaikkea mitä oli ajateltu puhua ei edes ennätetty puhua mutta onko se toisaalta ihmekään, äänekäs ohjaajalauma kun kokoontuu niin väkisinkin jutut rönsyilee ja laajenee ja puhetta riittää vaikka muille jakaa. Toisaalta, eipä tuo nyt haittaa, tapaamisia kun on tiedossa edelleen pitkin kevättä.

Kotona laittelinkin sitten simppelisti hernekeitot lämpiämään, kyllä herra (?) Jalostaja vaan on mukava silloin tällöin apurina. Hernekeitto kuuluu niihin ruokiin mistä meillä pitää paria lasta lukuunottamatta kaikki mutta jota tulee silti syötyä ihan älyttömän harvoin.

Tytär ja rääppis putkahti paikalle hieman neljän jälkeen ja liki seiskaan aika menikin sitten rääppiksen kanssa touhuten. On se vain sellainen mummin ilopilleri ettei mitään rajaa, eilen opettelimme sitten sitä miltä kannattaa näyttää kun otetaan selfie.

rääppis51

Aika hyvä, vai mitä? Rääppis on varsinainen linssilude tätä nykyä, kun mummi nappaa käteen kännykän alkaa neitikin samantien poseerata ja hihkua. Saattaahan se olla, että mummi on opettanut ihan pikkuisen pahoille tavoille mutta haittaaks se? No ei!

Seiskan kanttiin nakkasin neidot kotiinsa ja ryhdyin vauhdilla nakkomaan pyykkejä telineelle, speden komensin suihkuun ja iltapalalle ja kas, kasin jälkeen sainkin jo ihan vain olla ja istua. Siinä samalla valmistui jälleen yksi villasukkakin joten nyt on enää parille varapoikaselle villasukat työn alla.

Niiden jälkeen ryhdynkin kutomaan työkaverin tyttärelle pitkävartisia villasukkia joten tekemistä riittää edelleen. Täytyy muuten muistaa tuoda kutimet työmaaltakin tänään kotiin, muistini on kyllä hyvä mutta kovin lyhyt se vain tuppaa olemaan.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kenties ryhtyä asettelemaan kutrejaan taas ojennukseen ja kas, jostain on ilmestynyt lavuaariin älytön määrä likaisia astioita sen jälkeen kun maate menin. Omituista. Se on siis moro ja have fun ja hei, muistaessa, olen ihan kohta lomalla eli saa nähdä maltanko edes blogia päivittää!

 

Huomenta jälleen

Kappas, sitähän ollaan jo torstaissa. Eilinen työpäivä meni ihan mahdottoman hienosti, tenava oli koko päivän kuin ihmisen mieli ja hommat sujui kuin vettä vaan. Varsin mukavaa siis, on jotenkin paljon mukavampi lähettää kotimatkalle hyväntuulinen mukelo jonka kanssa ei ole tarvinnut vääntää yhtään mistään päivän aikana.

Kotiin kurvailin marketin kautta, kas kun piti hakea makkaraa. Potut olin kuorinut muusia varten jo edellisenä ehtoona joten ruoanlaitto ei kummoisia voimanponnistuksia kaivannut, kunhan laittelin ne kiehumaan ja nakkasin makkarat tomaattimurskapedille ja uuniin.

Uunimakkara on ruoka jota tulee syötyä todella harvoin ja se on kyllä harmi se. Se kun maistuu ihan kaikille, osa kiskoo tomaattimurskaakin siinä seassa soosin virkaa tekemässä, prinsessa taas noukkii makkarat ihan omina yksiköinään lautaselle muusin kylkeen.

Ruokailun päälle kiskaisinkin sitten kupposen kahvia ja päätin lähteä sittenkin pyörähtämään vielä kurkkaamassa josko sittarista löytyisi junnulle monoja. On tämä muuten ihme touhua, käytettyjä sopivan kokoisia monoja oikealla sidevalinnalla ei tahdo löytyä mistään mitä nyt olen sihtaillut.

Sitä toiseen sidemalliin passelia, sitä kyllä on tyrkyllä vähän siellä täällä mutta NNN-siteisiin sopivaa. Siis ei. Tai jos osuukin kohdalle niin koko on liian pieni tai iso. Huoks. Ihan yhtä älyttömältä tuntui siinä sittarin hyllyä tuijottaessa. Kolmet monot tähteellä. Siis kolmet. Ja nekin SNS-siteisiin. Voi sanonko mikä!

Eipä silti, yksiä ainoita sauvoja ei hyllyssä näkynyt ja nekin on ostolistalla, ilman sauvoja hiihtäminen ei oikein pelittäne. Että risoi. Prinsessa oli mukana matkassa ja hänelle tuli asiaa manattua ihan tosissaan. Johan tässä on kohta hiihtokelit ohi eikä poika ole päässyt ladulle kertaakaan!

Koetan tänään saada jotenkin sovitettua ohjelmistooni ihan urheilutarvikeliikkeessä käymisen mutta saapa nähdä onnistuuko, iltapäivästä kun on palaveri joten päivä venyy automaattisesti lähemmäs neljää ja tytärkin on rääppiksen kanssa tulossa iltapäivästä kyläilemään. Huoks nyt toiseen kertaan. Ei vierailulle vaan aikatauluille.

Matkaan tarttui muutama uusi huonekasvi sieltä epäonnistuneelta monoreissulta, mistään en löytänyt hoito-ohjetta amerikan muorille mutta kaipa sitä hoidellaan samaan tapaan kuin muitakin muoreja. Kai. Sen sijaan aasinkorvan ja muratin ohjeet löysin, ne tosin oli ennestään siinä määrin tuttuja että eiköhän ne jollain ilveellä hengissä saa pysymään.

Kotona iskikin sitten tarve järkkäillä olkkaria ja niin vaan olkkarin pöytä tyhjentyi kaikesta siinä aiemmin majaa pitäneestä tilpehööristä. Samalla kyytiä sai tosin osa hyllyistäkin, pakkohan se oli niille kasveille tehdä omat tilat. Hitokseen huonosti muuten tällä naisella kasveille kasvattamistilaa…

Matkaan tarttui myös jotain mitä ei välttämättä olisi tarvinnut tarttua eli Ben&Jerry´s-jäätelöä. Makua jota en ole ennen maistanut. Ja voi hitsinvitsi. Jäätelö-overdosehan siinä sitten iski kun seiskan jäljestä otin ja purkin avasin, kaivoin siitä puolet lautaselle ja mutustelin töllön ääressä.

Voi hiivatin Fairly Nuts, sanon mä. Pakkohan se oli se loppupurkkikin kaivaa pakastimesta ja kiskoa napaansa yhdellä kertaa. Miten voikin olla niin hyvää jädeä, kysyn mä vaan! Muut maut ei olekaan niin säväyttäneet vaikka prinsessa onkin ihan ehdoton fani niidenkin suhteen mutta tämä. OMG!

Enpä ole ennen tiennyt sitäkään että jäätelöoverdose voi aiheuttaa unetusta. Nyt se aiheutti. Herranen aika että alkoi silmätkin lupsua kun siinä nojatuolissa kupu jäätelöllä täyteen pumpattuna notkuin. Se oli siinä ja siinä että jaksoin komentaa speden iltatoimiinsa ja maate.

Ei liene ihme, että simahdin yöunille ihan kesken ohjelmavalikoimani jo ennen kymppiä. Ei liene ihme sekään, että havahduin sitten hereille aamuneljältä ja kahviahan tässä nyt kellon lähetessä viittä on tullut juotua jo pari kupposta. No, ennättääpä ainakin touhuta kotihommia jahka ukko tuolta on noussut ja suunnannut työmaalleen.

Tänään työmaalla ei olekaan sitten mitään ihmeitä tiedossa, niin paitsi että lähetän tenavan kotimatkalle tuntia normaalia aiemmin. Sitä ennen ennätämme tosin käydä musisoimassa ja opiskelemme yhden tunnin luokassakin, vikaksi tunniksi olenkin sitten varannut tiistaina tekemättä jääneet äikät valmiuteen.

Palaveriin kurvaillaankin sitten ihan toiselle koululle ja mikäs, mukavaa vaihteluahan on se. Nämä pienluokkapalaverit on osoittautuneet varsin mukaviksi tapaamisiksi, niissä on saatu vaihdettua ajatuksia ja toimintatapoja ja päästy jyvälle siitä mitä missäkin koulussa on menossa.

Ilta meneekin sitten rääppistä väännellen ja kaipa minä nakon kaksikon taas kotiinsa siinä iltaseiskan kanttiin kuten aiempinakin kertoina. Hiihtämään ei tänään sitten valitettavasti ehditä näin ollen, saa nähdä miten huomenna ennätetään.

Minä kun olen loman alkamisen kunniaksi luvannut junnulle että touhuan tämän kanssa kimpassa rosvosoppaa kattilallisen, se viime perjantaina tehty kun katosi pikana näköpiiristä. Ennätin minä siitä nyt pakastimeen saada ehkä kolme-neljä litraa mutta se muu osa…

Sunnuntaina oli kattila tyhjä. Ja ei, syöjiä ei ollut oikeastaan kuin kaksi. Itse ennätin saada yhden (!) lautasellisen koko määrästä, junnu ja poikanen 19vee sen kahteen pekkaan kiskoi hieman tyyliin ”tää on mun ruokalautanen, tää on santsilautanen ja katos hei, tää on mun jälkkäriannos”. Just.

Vaan jaa. Luulenpa, että otan ja ryhdyn vähitellen tutkailemaan ulkoista habitustani jonka jälkeen voinkin ottaa ja siirtyä tiskikoneen tyhjennyksen kautta sen täyttämiseen. Ukko kuulostaa passelisti heräilevän joten äänettömyyden aika on ohi. Se on siis moro ja have fun!

Keskiviikkossa oltas

Jes. Eilinen työpäivä olikin varsin kevyttä huttua sillä kas, tenavasta tuli aamusta viesti että on valitellut korvaansa ja jää päiväksi kotiin. Ei huono, sano. Minun päiväni menikin pitkälti heiluessa toisen kolmosen kanssa, mitä nyt pari tuntia siinä päiväsydännä käytinkin touhuten lapsille uusia äikän lisätehtävävihkoja.

Kotona odotti passelisti ruoka uunissa, touhusimme speden kanssa läksyt valmiiksi ennen kuin keittelin vielä satsin makaronia junnulle kastikkeen kanssa syötäväksi. Junnuhan ei syö kinkkukiusausta joten huoks. Toisaalta, pienempänä tuo ei syönyt ollenkaan perunamuusia joten ehkä kinkkukiusauskin vielä joskus uppoaa.

Keittiön raivattuani ja tuupattuni tiskikoneen päälle ennätin juoda kahvit ja tuijotella kotvan töllöstä tallennetta, spede kun ei ollut innokas lähtemään heti läksyjen jälkeen hiihtämään joten syötyähän siinä sitten itsekin tuli, kunnes sekä junnu että spede kipitti alakertaan. Hiihtämään, totesivat he.

Junnulta tosin puuttuu valitettavasti ne monot ja sauvat, tuliterät suksethan tuolla on, mutta ladulle pyörähtämään hänkin silti tahtoi kävelyseuraksi. Mikäs siinä, minä pakkasin pojat autoon, spedehän pakkaa ihan itse ne sukset kyytiin, ja kurvailimme ladulle.

hiihtospede

Hiihtohan on ollut spedelle jo aiemminkin mieluista huttua, viime talvena tosin ladulle ei päästy kertaakaan. Tänä talvena meno on sitten kertakerralta nopeutunut ja eilen en enää pysynyt edes perässä pehmeää ladun reunaa tallaillen. Se käy muuten ihan urheilusta, se tarppominen siellä pehmeällä reunalumella. Ja kas, kuvan kuusihan on muuten ihan kuin postikortista otettu!

Se meni kolme kieppiä jokseenkin ennätystahdilla, yksi kierroshan on piirun alle puoli kilometriä tuolla ladulla. Alle puolessatunnissa oli kiepit heitetty ja lapsi totesi että ei jaksa enempää. Ei kyllä ihmetyttänyt yhtään, viimeisen kierroksen tuo kiskaisi sellaista vauhtia että sauvakin jäi matkan varrelle ja sain sen noukkia matkaani.

Kotiin ajeltiin marketin kautta, nappasin mukaan kiinnisilitettävää paikkaa speden ulkohousuihin. Ne normiulkkarit oli kummasti kateissa ja hiihtoreissu tehtiin varaulkkareilla, niillä joihin on ilmestynyt takamuksiin omituinen viilto. Tiedä olisiko luistimenterä tai terävä jää pyllymäessä sen sinne tehnyt, niin siisti se oli.

Kotiin ehdittyämme otin ja kokeilin miten paikan laittaminen onnistuu ja onnistuihan se. Miten hyvin se sitten pysyy, sitä en tiedä, mutta niin hyvin sen sai paikalleen laitettua että kaivelinpa esiin ne toisetkin pari reikää itseensä saaneet ulkkarit naulakosta.

Tottakai ne kadonneetkin ulkkarit löytyi siinä hötäkässä, olivat jääneet prinsessan takin alle piiloon. Reikämallin ulkkareita oli kohdannut toisenkinlainen katastrofi, nehän oli revenneet pitkältä matkalta haaroista joten mikäs siinä, minä istuin kuin vanhanajan räätäli nojatuolissa ja parsin ne kuntoon siinä iltapuhteikseni.

Iltapalat ja tiskikoneen tyhjennys siinä samalla ja kas, niinhän päivä oli kokolailla taputeltuna jo iltakasin aikaan. Minä keskitin vielä kotvan tarmoni smoothien väsäämiseen, blenderin oston jälkeen siitä on tullut liki tapa että iltaisin tulee touhuttua seuraavalle aamulle töihin mukaan smoothien.

Tällä kertaa sekoittelin marjajogurtin sekaan ananasta, persikkaa, päärynää ja vadelmaa, niin ja hieman hunajaa jonka olen päättänyt olevan se joka saa minut pysymään vain ja ainoastaan tässä nuhamoodissa ja estävän varsinaisen taudin iskemisen.

Eiliseksi touhuamani appelsiinimehu, avokado, mansikka, päärynä, persikka-sekoitus kun oli turhan laihaa juotavaa töissä, jogurtti ja banaani nyt on ne jotka pitää nälkääkin loitolla. Valitettavasti täytin eilen ehtoolla putelini siinä määrin täyteen jo muilla emmeillä ettei banaanista mahtunut sekaan kuin pieni noko…

Avokado on muuten uusi tuttavuus meillä, on sitä joskus tullut maistettua mutta eipä se ole säväyttänyt. Smoothieissa se menee ihan huomaamatta ja opittua tuli sekin että avokado ja jogurtti yhdessä ei välttämättä pelitä jos tehtävä määrä ei ole iso niin että sinne saa paljon marjoja ja mehua sekaan.

Aika tahnaa tuli kun tässä viikonloppuna moista tein mutta toisaalta, riittävällä lanttailulla siitä sai varsin passelia juotavaa ja ihan kahden putelin verran. Smoothieista on innostunut myös muut meillä, niin paitsi spede ja ukko, pojat vaan on jokseenkin laiskempia sekoittelemaan niitä itselleen. Prinsessan kanssa olemmekin jo varioineet pakastimesta mustikatkin lähes loppuun.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä asettelemaan kutristoaan ojennukseen, tenavakin on palaamassa kouluun tänään sillä korvassa ei ollut tulehdusta vaan vaikkukökkö on ikävästi jämähtänyt kiinni tärykalvoon. Huomenna tuo lähteekin sitten etuajassa irrotuttamaan sitä lääkäriin.

Se on siis moro ja have fun!

Huomenta jälleen

Jos kohta ajatuksena olikin eilen pyörähtää ladulla niin se nyt valitettavasti jäi vain ja ainoastaan ajatukseksi. Minä kun kuulostelin tilannetta jo työmaalla ja kyllä, ladut oli toki saatu auki aamupäivän hiihtojoukoilla mutta se lumi. Se kuulemma oli tamppaantunut jokaisen tenavan suksien pohjiin muutaman sentin kakuksi joten hiihtämisen kanssa touhulla ei ollut mitään tekemistä.

Päädyimmekin siis simppelisti touhuamaan kouluhommia, tutkailemaan värittelyjuttuja ja ihan kokkaamaan sekä einehtimään. Ihan hyvä niinkin välillä, täytyisi ehkä opetella enemmän menemään ihan fiiliksen mukaan ja vähemmän suunnittelemalla.

Työpäivä itsessään oli varsin jees, tenava painoi hommia reippaalla tahdilla ja pystyi yllättävän hyvin olemaan huomioimatta jatkuvaa melua luokassa. Jos kohta perjantaina tuumaili että mitä sitä ollenkaan onkaan päättänyt työkseen tehdä niin vielä enemmän sitä tuli mietittyä eilen.

Ei se ihan putkeen mennyt ei, tosin häiriön aiheuttaja ei ollut tenava vaan useampikin muu oppilas. Parkumista, kiukuttelua, vinkumista, rähinöintiä, kitinää, ininää, vikinää. Mölyämistä mölyämisen ilosta. Siis oikeasti. Kolmen oppitunnin jälkeen itselläkin hyppi kirjaimet ja numerot silmissä.

 

Totesinkin tenavalle että kerääpä kumit ja kynät matkaan, siirrytään ihan suosilla eriytystilaan hoitamaan ne matikat pois. Ihmeen rauhallisesti tenava oli kyennyt olemaan vaikka mekkala luokassa oli ihan jatkuvaa ja ainoastaan sen aikaansaaja vaihtui välissä.

Pakko se on myöntää, että kaipaan suuresti viime vuoden opettajaa. Sitä johdonmukaisuutta, määrätietoisuutta ja kurinalaisuutta jota luokassa pidettiin yllä kokoajan. On jokseenkin haastavaa perustella edes itselleen miksi tenava heitetään pihalle luokasta jo muutamasta mölinästä kun samaan aikaan luokassa on oppilaita jotka voivat mekastaa vaikka koko päivän ilman sen kummempia sanktioita.

On myös jokseenkin hankalaa pitää tenavan keskittymiskykyä yllä kun sitä työrauhaa ei luokassa ole. Kun ihan oikeasti tuntuu siltä, että itselläkin alkaa ajatus pätkiä jo parin tunnin jälkeen ja olisi mieluummin missä muualla tahansa kuin kuuntelemassa sitä mekkalointia.

Matikan hommat valmistuikin sitten vauhdilla ja annoin ihan suosilla tenavalle viimeisen vartin koulupäivästä vapaa-aikaa, ts tämä sai piirrellä tai lukea tai mitä nyt hiljaista touhua tahtoikaan tehdä luokassa jonne olimme palanneet. Luokassa näytti sama meno jatkuvan edelleen joten tenava istui kuulokkeet korvilla piirrustuksensa parissa.

On tämä kanssa. Onneksi loppuviikko onkin sitten pääosin niin ettei isompien kanssa ole kuin yksittäisiä kimppatunteja siellä ja täällä, suurin osa tunneista ollaan joko isossa ryhmässä tai pienellä sakilla omassa luokassa. Kypsyttää, ei sille mitään voi, onneksi loma alkaa ihan kohtsilleen.

Tälle päivälle en olekaan sitten tehnyt niin minkäänlaisia suunnitelmia, saapa nähdä mitä iltapäivästä kotiin ehdittyä sitten keksii. Voi olla että emme tee mitään tai voi olla että teemme, ei voi tietää. Sen verran nyt kuitenkin tiedän, että kello alkaa näyttää sellaisia lukemia että minun on kaiketi syytä alkaa tuumia kohtsilleen tapahtuvaa yläkertalaisten herättelykeikkaa.

Se on siis moro ja have fun!