Aikamoista

Nyt kun olen monta viikkoa potenut perin omalaatuista lenssua niin päätinpä lisätä siihen jälleen uuden mausteen. Tänä aamuna maustoin sen suht tehokkaalla silmäturvotuksella ja vain toisen silmän osalta. Perin merkillistä. Silmä on turvonnut yläluomen osalta likipitäen kiinni, jos tarkkoja ollaan, ja alkaa nyt vähinerin muuttaa kokoaan normaaliksi.

Sikälihän tämä lenssu on ollut vähintäänkin omalaatuinen, että siihen ei kuulu enää aivastelua juuri nimeksikään, ehei, eikä niistämistäkään sen erityisemmin kuin silloin tällöin. Yskiäkään ei oikein tarvitse kun ei yskitä eikä limaa tunnu olevan kurkussa kuin aamuisin. Mutta niin.

Aamuisin herään nenä totaalisen kuivana. Limakalvot on ärtynyt nenässä jo siihen pisteeseen, että nenä on vähän kuin koko ajan kipeä. Se kuivuus taas. Tämä on suorastaan ällöä, mutta kaikki vähäinenkin erite kuivuu yön aikana nenän sisään koviksi paakuiksi joiden niistäminen pois toki helpottaa mutta tekee aluksi myös superkipeää. Perin omituista on tämä mutta minkäs teet, kaipa tämä tästä tokenee. Nokkakin.

Eilinen työpäivä sujui sutjakkaasti. Erinäinen määrä hommia luokassa, ohjattava oli varsin hyvin aisoissa ja teki tehtävänsä varsin hyvällä rytmillä, on aivan ihanaa seurata kuinka tenavasta on sukeutunut varsinainen saneluekspertti. Etenkin nyt sanelut sujuu kuin leikiten kun tenava on viimeinkin antanut itselleen luvan ”epäonnistua”.

Vielä pari viikkoa sittenhän sitä lupaa ei tenavalla mielestään ollut ja joka ainoa väärin mennyt sana sai tämän uskomaan ettei hän vain osaa, hän ei osaa! Nyt on otettu käyttöön se paras keino ikinä kirjoittamisen suhteen; tenava tarkistaa ihan itse kirjoittamansa ja huomaa kyllä heti, jos kirjaimet on hiemankin väärässä järjestyksessä, niitä puuttuu tai on tullut liikaa.

Ja kumi. Sitä käytetään! Ja korjataan. Eikä olla millänsäkään. Aivan mahtavaa! Eilen tenava kirjoitti saneluvihkoon ensin sivullisen lauseita (!) ja sen perään sivullisen sanoja. Siis voi maailma! Ekat kymmenen sanaa oli kuvalapun mukaan kirjoitettuja ja loput tämä kirjoitti ihan omasta päästään eikä ne ollut ihan mitä tahansa sanoja sillä joukossa oli myös sellaisia kuin ”gorilla”, ”formula-auto” ja ”fazer”. Että revinpä sitten siitä!

Lisäksi tenava on aivan virtuoosi jo nyt huomaamaan pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit sanoissa, ne vain tulee ihan luonnostaan kun tenava kirjoittaa. ”Ma-ma-mak-mak-ka-ka-ra-ra” ja ”mo-mo-moo-moot-moot-to-to-ri” kuuluu vain pulpetin takaa kun tenava hokee kirjoitusasua samalla kun kynä suhii kirjaimia paperille. Jes!

Nämä pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit ei näytä olevan kovinkaan iso ongelma luokkamme ekoille, yksi heistä saattaa välillä sekoilla niiden kanssa, toisin kuin luokkamme kakkosille joiden kanssa näitä joudutaan hinkkaamaan, hinkkaamaan ja vielä vähän hinkkaamaan ihan joka aivaten ainoa kerta kirjoittaessa.

IPssä hommat sujui tutulla kaavalla, harmillisesti vain fiilikset on suht alhaalla ja kärttyäkin ilmassa johtuen aiemmista puheista. Ei kiva. Jotenkin tuo harmitus on päässyt tarttumaan minuunkin vaikka ravistankin sen aina välillä pois mutta kaipa se on ymmärrettävää. En vain voi ymmärtää miksi sellainen systeemi joka toimii hyvin ja johon sekä vanhemmat että lapset on olleet perin tyytyväisiä halutaan nyt romuttaa.

Sekin ihmetyttää kovasti, että alunperin jaksettiin hokea sitä että olisi hyvä jos IP-toiminnalla ei rasitettaisi kaikkia ohjaajia vaan mahdollisimman vähän väkeä joutuisi sen parissa puurtamaan ja nyt tilanne onkin käännetty siihen, että IPn pitäisi olla kaikkien yhteinen juttu noin toimintasuunnitelmien osalta mutta vain muutama sitä silti hoitaisi.

Hieman sama kuin minä menisin kertomaan jollekin työkavereistani miten tämän pitää toimia oppilaiden kanssa joita ohjaa. Että ihan sama mikä systeemi teillä on täällä käytössä ja miten olet saanut homman systeemillä toimimaan, nyt kuule teetkin näin etkä noin eikä todellakaan kiinnosta vaikka se vaikeuttaisi työtäsi luokassa potenssiin sata.

Isosti huoks. Olenkin ihan tosissani ryhtynyt miettimään ensi syksyn kuvioita, spedehän lähtee kouluun ja menee IPhen koulupäivän päätteeksi mutta niin. Millainenhan IP mahtaa olla kyseessä koululla johon hän menee. Mikäli vähänkin sellainen kuin äänenpainoista päätellen on aikomus saada IPstä työmaallani niin ei. En minä spedeä moiseen IPhen tahdo.

Ja haluanko sitten toimia ohjaajana sellaisessa IPssä jossa muut määräävät toiminnot ja juoksutat kerholaisia pitkin taloa milloin minkäkin koulua tukevan toiminnon pariin? Kuvista vähän lisää, liikuntaa vähän lisää, vielä vähän kuvista ja kuka ruojake ei osaa leikata vielä kunnolla, nyt harjoitellaan leikkaamista! Mitä, et osaa kymppiylitystä, ei se mitään, nyt harjoitellaan sitäkin!

No, tämä tästä. Ensi syksy on mietinnän alla omien kuvioideni osalta, en oikein tiedä olenko enää alkuunkaan niin innoissani ajatuksesta että jatkan tuolla.

Siinä työpäivän lomassa piipahdin siellä junnun koululääkärilläkin ja voi nyt sentäs. Ei tuo lapsi edelleenkään täytä adhdn kriteereitä. Voi höh. Koululääkäri katseli kartoituksia parin vuoden takaa ja tältä syksyltä jotka on liki identtiset keskenään ja kertovat omaa karua kieltään siitä, kuinka junnun kaikki hiemankin ongelmallisemmat jutut painottuvat koulun päähän.

Eikä sielläkään ne täytä pisteytyskriteeriä joka antaisi edes himppasen aihetta epäillä sitä adhdtä. Höh. Samalla kertaa lääkäri piti eräänasteisen palopuheen opettajalle. Että kun pitäisi muistaa ottaa huomioon ne taustatekijätkin. Kun kuitenkin kyseessä on lapsi jolla on nyt kuudes (!) opettaja ja neljäs (!) oppilasporukka jossa hän on.

Niin ja tenavahan käy peräti viidettä luokkaa, että ikäänkuin heittopussinahan tuo on ollut koululla sen jälkeen kun kolmoselle siirtyi. Ja että mitä taas tulee siihen astmaan ja sen aiheuttamiin ajoittaisiin ongelmiin. Että kun se nyt on siellä taustalla aina mukana ja niitä lääkkeitä siihen ei voida lähteä muokkailemaan sen mukaan mikä olisi koulun kannalta mukavin.

Että jos on epäilyjä siitä, että ne vahvat lääkitykset aiheuttavat lisää sitä levottomuutta niin siihen ei suinkaan ole ratkaisu se, että ne lääkkeet jätetään pois tai siirrytään miedompiin kun se nyt ei vain käy niin, sillä ensisijainen tarkoitus kun kuitenkin on se, että lapsi saa hengitettyä ihan yhtä hyvin kuin muutkin lapset.

Ja niinä pahenemisvaiheinakin, jolloin tenava ihan oikeasti sopisi olemaan vaikka sitten adhd-oireinen, pitää muistaa se että lääketuplausten vaikutus ei ala pam, taikaiskusta samalla hetkellä kun tuplaus aloitetaan vaan muutaman päivän viiveellä jolloin tenava muuttuu jälleen rauhallisemmaksi.

Ja että se eläväisyys taas. Se on lapsen luonteenpiirre. Ei oire yhtään mistään. Toiset lapset on rauhallisempia ja toiset eläväisempiä, toisilla lapsilla on enemmän mielikuvitusta ja toisilla taas ei. Että niin. Toki koulupsykologi voi päivittää tilanteen noin yleensä ottaen ihan siksikin, että tiedetään onko tässä oppimisen kanssa jotain ongelmaa mahdollisesti tulossa mutta sen adhdn. Se voidaan nyt kyllä jälleen kerran unohtaa.

No, onneksi tämä junnun uusin ope on varsin mukava ja varmasti sitkeä joten eipä tässä hätiä mitiä ole. Kai. Junnun numerotkin on parantuneet kummasti alkusyksystä ja luokassakin tämä on rauhoittunut paljon siitä mitä oli joten eipä se opekaan enää niin ollut sitä adhdta liputtamassa.

Vaan jaa kuulkaa, hittolainen, kellohan on jo vaikka mitä ja minä istun edelleen tässä. Se on pakko siirtyä nyt kutrejaan oikomaan, tarjoilemaan aamupalaa eskarille ja kai se pitää vaatteetkin vaihtaa. Se on siis moro ja have fun!

Jaajaa, että töihin

Ei hassumpaa, ei alkuunkaan hassumpaa. Jotenkin tämä kotona käkkylöintikin alkaa tympiä, ei sille mitään voi. Eilen ei tosin pahemmin ehditty käkkylöidä, aamusta laittelin auton piuhaan ja olo oli kuin voittajalla kun kasin kanttiin repsikan oven lisäksi aukesi jo kuskinkin ovi. Ei tankotanssikurssia, ei telinevoimistelun harjoittelua, autoon pääsi siis ihan sukkana.

Kiikutin speden tarhaan, pyörähdin vielä kotosalla ja kotvaa myöhemmin kurvailin jo junnun kanssa kohti TAYSia. Olikin muuten aikamoista tuuria, etten sanois. Päätin näet että lähdemme todellakin hyvissä ajoin ihan jo siksi, että tiet oli kovin liukkaat ja kirviäisen talvirenkaathan on samaa luokkaa kuin kesärenkaat, jos ihan tarkkoja ollaan.

Ajoissa lähtöön vaikutti myös se, että kyseiseen kellonaikaan TAYSin parkkipaikat tuntuu usein olevan jokseenkin jumissa ja pelkän parkkiruudun metsästämisessä saattaa mennä tovi jos toinenkin. Ja miten kävi? Ajelu mansesteriin sujui suitsait sukkelaan vaikka toki kirviäinen yrittikin puskea kaikissa mahdollisissa risteyksissä enkä todellakaan uskaltanut motarillakaan ajaa normaalia nopeutta vaan vedin ihan suosilla himpan alle suositusten (joka tuntui olevan muuten suht suosittu laji monen muunkin mielestä).

Parkkiksella ei todellakaan mennyt kuin tovi sillä kas, osuimme juuri passelisti paikalle kun joku muu asiakas oli lähdössä omasta ruudustaan. Eikä tässä todellakaan vielä kaikki, kun kipittelimme maksamaan pysäköintimaksua niin lippuautomaatin vieressä seisoi tyylikkäästi pukeutunut aasialaisnainen, joka keskeytti maksuaikeeni tarjoamalla omaa lipukettaan jossa oli vielä yli kaksi tuntia pysäköintiaikaa tähteenä. Ou jes!

Tätä samaa yliajan kiertoon laittoa olen itsekin harjoittanut TAYSin parkkialueella ja olin kieltämättä erittäin iloinen ja otettu kun olin vuorostani se saava osapuoli, juuri tämä on sitä hyvän kierrätystä parhaimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Kiittelin kovasti ja kotvan kuluttua istuimmekin jo junnun kanssa astmapolin aulassa lukemassa ja odottelemassa.

Toimintasuunnitelma junnun osalta on nyt tehty, loppukesästä tenava jää lääketauolle vähintään kolmeksi viikoksi jonka jälkeen tehdään rasitusspirometria. Ou mai. Kauhulla odotan moista aikaa, toivonpa tosiaan että tällä kertaa junnu ei mene totaalisen täysin jumiin kuten aiempina taukoina. Avaavaa saa onneksi ottaa niin paljon kuin sielu sietää, huh, joten ehkä siitä selvitään.

Pituuttakin tuo oli kasvanut ja pituuskäyrä oli lähtenyt jopa nousuun. Jes! Saman oli kyllä tehnyt painokäyräkin, mutta se nyt ei yllättänyt millään tavalla, jokainen näistä kitukasvuisista pojista kun on ensin pyöristynyt ja sitten venähtänyt jolloin se pyöristymäkin on kadonnut.

Ihan ok käynti kaikkineen, junnu on näissä reissuissa kuin kala vedessä joka aivaten ainoa kerta. Aikaa meni tällä kertaa tuhottoman paljon, johtuen pitkälti jokseenkin sähellysalttiista astmahoitajasta mutta välikö tuon, nakkasin junnun kotiin ja hain speden tarhasta puolipäiväisenä.

Loppupäivä menikin lähinnä pyykäten, evästäen tenavia ja oleillen, speden kanssa kokosimme palapeliä ja istua öllötimme pölpöttelemässä. Iltapäivästä soitteli vielä junnun terkka ja sovimme alustavasti tapaamisaikaa koululääkärille. Junnu kieltäytyi tapaamisesta kuultuaan miksi moista oltiin touhuamassa, tämä kun on täysin kyllästynyt kaikkiin adhd-puheisiin mitä tähän on liitetty.

Eipä silti, itse adhd-lasta työkseni ohjaavana ja usein meillä kotonakin yhtä poikasen 17v adhdn omaavaa kaveria katselleena olen aikaa sitten päätynyt siihen, ettei junnun kohdalla adhd ole mahdollinen. Tai sitten tällä on koulu-adhd ja se jos joku kuulostaa omituiselta. Asennevammaksi minä junnun koulutouhuja kutsuisin.

Asennevammaksi joka iskee aina ihan tosissaan etenkin silloin kun tämän astman hoitotasapaino on himppasenkin huono. No, pitänee tänään soitella terkalle ja varmistella sitä aikaa, samalla otan puheeksi tämän junnun haluttomuuden tapaamiseen. Myönnettäköön, että olen itsekin jokseenkin kurkkuani myöten täynnä näitä puheita mutta minkäs teet.

Tänään suunnataan sitten työmaan suuntaan, jes, ja sähköpostin perusteella pitäisi kaiketi sopia esimiehen kanssa kekekin johonkin kohtaan. Ei huono, ei alkuunkaan huono. Tästä viikosta tuli todellinen nysäviikko töiden suhteen ja kas, enää viisi viikkoa ja onkin jo hiihtoloma. Hahaa!

Ukko puolestaan rötväilee tämän päivän, prinsessalla on vuorostaan aika TAYSiin eli kuulokeskus kutsuu. Ei hassumpaa. Toivottavasti saavat kuulokojeen korvakappaleen nyt siihen kuosiin, että prinsessa pystyy käyttämään sitä ihan kunnolla, se kun on ollut aika vähällä käytöllä nyt kun painaa ja painaa ja painaa vaikka sille on tehty mitä.

Vaan jaa. Taidanpa kotvan tutkailla uutisantia ennen kuin ryhdyn speden herättelypuuhiin. Ehkäpä latailen siinä sivussa pyykkikoneenkin iltapäivää varten valmiusasemiin. Se on siis moro ja have fun!

Osaakohan sitä enää edes kirjoittaa

Kovin tämä hiljaiselo blogissa nyt venyy mutta minkäs teet. Suurin osa aamuista menee niin vauhdilla, ettei ehdi kunnolla kissaa sanoa ja niinä hieman rauhallisempina aamuina ei vain saa aikaiseksi. Josko tänään. Edes muutaman rivin tai peräti useammankin.

Työelämä on jatkanut hektistä kulkuaan, päivät seuraa toisiaan kuin juna. Pääsääntöisesti meno on onneksi kovin erilaista kuin viime vuonna, edelleen, mutta kyllähän joukkoon mahtuu niitäkin päiviä joiden jälkeen olo on kuin märällä rätillä eikä todellakaan jaksaisi enää laittaa tikkua ristiin työpäivän päälle.

Aivan huimia onnistumisiakin on koettu; tenava oppi tarkalleen ottaen viime viikon keskiviikkona lukemaan. Siis kyllä! Siinä oli vedet silmissä ohjaajalla kun yhtäkkiä selän takaa kuului monistenippua tekevän tenavan suusta ”sii-vous-vä-li-ne”. Aivan mahdottoman upeaa! Loppupäivä menikin tenavalta lukien ja peläten, josko se lukuportti menee yöllä nukkuessa uudelleen kiinni.

Ei ole mennyt, voin kertoa. Tosin ei se lukuportti ihan kaiken aikaa tahdo olla auki, välillä tenavalla on niitä huonoja hetkiä jolloin kaikki maailman portit on kiinni ja vain iso pyörä menee liian lujaa-portti auki. Maanantai kuului ehdottomasti niihin päiviin, samoin oikeastaan tiistain loppupäivä jolloin ohjaajan tärkein tehtävä oli saada tenava pysymään edes jotenkin aisoissa.

Silloin kun vauhti ei kiihdy liikoja niin tenava on kertakaikkisen mainio koululainen, siis aiempaan verrattuna. Toki siinä vieressä pitää suht tiukasti olla edelleen koko ajan mutta ihan iholla kiinni ei sentään tarvitse kaikkia tunteja päivästä viettää. Kysyipä yksi tenavaa vähemmän tuntevista ohjaajista päivänä eräänä tällä viikolla että mitäpä luulet, tarvitseeko tenava enää ensi vuonna omaa ohjaajaa.

Öööö… jo ajatus siitä, että tenava olisi ensi vuonna ihan itsekseen luokassa kuulostaa jokseenkin no. Yltiöpositiiviselta. Lievää kauhistusta aiheuttaa edelleen sekin, että kolmoselle mennessä tenavan pitäisi kyetä moiseen mutta sen suhteen en ole läheskään niin negatiivinen kuin tuon ensi vuoden.

Tällä hetkellähän tilanne on se, että luokassa olo on paljon helpompaa kun tenava tosiaan oppi lukemaan. Siis tenavalle itselleen. Kunhan hänet saa toimeen niin toimiihan hän, ei nyt erityisen pitkäjänteisesti mutta viime vuoteen verrattuna ihan mahdottoman pitkäjänteisesti. Onpa tässä käynyt pari kertaa niinkin, että tenava on tehnyt tehtäviä koko oppitunnin ilman yhtä ainoaa riekkumiskohtausta tai totaalikyllääntymistä tehtäviin.

Muilta osin työmaalla meno onkin sitten varsin mukavan tasaista. Onneksi. Esimiehen kanssa käydyssä keskustelussakin totesimme yhteen ääneen sen, ettei minun päivärytmiäni työmaalla viitsitä paljon sekoitella sillä minullahan on tosiaan yhteensä tuntia lukuunottamatta kaikki tunnit ihan täynnä lasten täyttämää aikaa.

Se yksi tunti jotka minulla viikossa on ilman IPtä tai omaa ohjattavaa pidetään jatkossakin tyhjänä ihan jo siksi, että ennättäisin lukea edes kerran viikossa sähköpostit työmaalla ja tehdä seuraavan viikon lukkarin ilman mieletöntä kiirettä. Esimies ei ihan aina ole mikään superjees mutta kieltämättä minun kohdallani tuo on ollut sitä koko tämän ajan kun olen työmaalla ollut.

Mitä taas tulee kotielämään niin mitä tähän nyt sanoisi. Junnun koululla on edelleen se vuorotteluvapaata tekevä terkka oman terkan tilalla ja no, arvaahan sen. Emme oikein ole samalla kartalla. Jälleen on täytelty ad/hd-arvio kaavakkeita niin kotijoukkojen kuin koulun työntekijöidenkin toimesta.

Terkka on pyytänyt lisäksi silmälääkärien lausuntoja (mitä tuo oikeasti niillä tekee?) sekä koulupsykologin lausuntoa ja vaikkas mitä. Silmälääkärilausuntoja en ole tälle laitellut, ihan jo siksikään että mitä tuo tekee vanhentuneilla lausunnoilla ja uusinta meillä ei tällä hetkellä ole sillä junnu on menossa kontrolliin kevättalvella, koulupsykologin lausunnon lähetin vaikka se minua kovasti naurattikin.

Onhan lausunto vuodelta 2008 eli todella tuore. Lausunnon luettuaan terkka lähettikin jo viestiä tiedustellakseen onko pari vuotta sitten koululääkärin kanssa keskustelun alla ollut uusi koulupsykologin kartoitus hoidettu vaiko ei, johon totesin että ei. Psykologi kun tuntee junnun suht hyvin koulumaailman tiimoilta ja piti kartoituksen tekemistä turhana.

Todnäk junnun kanssa on edessä moinen kartoitus tänä keväänä, jonkin diagnoosin kun koulu hänelle tahtoo ihan jo siksikin ettei lasta kiinnosta koulussa kuin tietyt jutut. Henkkoht olen tehnyt aikaa sitten oman diagnoosini junnusta, tällä on pahemmanpuoleinen EVVK-oireyhtymä joka iskee aina kun on kyseessä jokin PAKKO.

Tarkkaavaisuushäiriö junnulla on, mitä siis kouluun tulee, ja levotonhan tuo on, mutta en ole nyt alkuunkaan varma ollaanko tässä lähdössä sittenkään oikeille urille näiden kartoitusten kanssa. Valitettava tosiasia kun on se, että junnun kohdalla olemme ikäänkuin puun ja kuoren välissä mitä levottomuuteen tulee.

Pitkäaikainen isojen kortikosteroidimäärien käyttäminen kun aiheuttaa levottomuutta ja mitäs junnun elämä on tähän asti ollut? Niinpä. Todnäk tapaamme lekurin ja terkan lähiviikkoina ja olen hieman ajatellut josko ottaisin junnun astmalausunnot mukaan tapaamiseen, tosin niitä on niin iso nivaska ettei niitä taida ehtiä kukaan lukemaan.

Minä syytän siis pitkälti astmalääkitystä junnun levottomuudesta, enkä tiedä alkuunkaan voidaanko tähän päälle lykätä vielä jotain lääkettä joka vähentää levottomuutta. Tenavalla nyt kuitenkin on siinä määrin runsaasti lääkkeitä käytössä muutenkin että missä kohtaa menee raja sen suhteen mikä on enää ok ja mikä ei?

Se nyt on ainakin selvää, että niin mielelläni kuin kokeilisinkin rauhoittaako kortikosteroidien poisjättö junnun koulukäytöstä niin siihen ei voida mennä. Plääh. Jahka seuraavan kerran suoriudumme astmapolille niin otan tämän asian siellä kunnolla esiin, siihen asti mennään kouluterkan tahtiin.

Vaan jaa. Piti kirjoitella vielä kenties muutakin mutta nyt ei vaan enää ehdi. Kohta pitää herätellä spede ja sitten prinsessa ja sitten poikanen 17v ja pukea ja puunata ja ja ja . Jep. Työt kutsuu. Se on siis moro ja have fun!

Hohoo!

Jos jokin on iloisesti keturoillaan tässä pirtissä niin se on unirytmit. Tuleva yläkoululainen, prinsessa, on astunut samaiselle vähemmän virkistävälle tielle kuin äitinsä, siskonsa, äidin sisko ja täti-ihmisensä; yöt kukutaan oman huoneen rauhassa ja päivällä kömmitään pystyyn hieman ruoka-ajan jälkeen. Tiedän, voisihan tuon herätellä joka aamu vaikka kasilta mutta mitäpä iloa siitäkään on? Oikeastaan päinvastoin, vastassa on kärttyinen ja kiukkuinen liian vähän nukkunut teini joka totta tosiaan kekkuloi seuraavanakin yönä aina sinne aamukahteen-kolmeen.

Poikanen 16v taas. No, tämä nyt on pääsääntöisesti herännyt jo ennen siskoaan mutta nukkumaanmeno tuskin on yhtään siskoa aikaisempi. Tässä kohtaa on pakko todeta että onneksi näiden isompien huoneet on yläkerrassa, mitä mahtaisi nukkumisesta tulla jos seinän takana pauhaisi vampyyripäiväkirjat tai pleikkaripeli…

No, jos kohta rytmit on sekaisin näillä kahdella niin sitä ne on kyllä allekirjoittaneella, spedellä ja junnullakin. Speden kohdalla asia on helposti hoidettu, muutamana aamuna kun herättelee tämän aiemmin niin eiköhän se norminukkumaanmenoaika sieltä taas löydy. Toisaalta, speden rytmi on niin hienoisesti sekaisin että nukkumaanmenoaika ei ole venynyt kuin tunnilla, tosin se uni ei välttämättä läheskään joka kerta tulee niin nopeasti kuin yleensä ja tadaa, aamulla herätään hyvinkin pari tuntia normaalia myöhemmin.

Minä taas. Olen valehtelematta kekkuloinut joka aivaten ainoa yö ainakin puolilleöin. Kyllä! Joka on ihan älytöntä ihmiselle joka normisti simahtaa unille iltakympiltä. Olen näin ollen myös nukkunut lähes joka aivaten ainoa aamu lähemmäs kasia, välillä jopa yli kasin. Spede on ollut pääsääntöisesti se jonka tahtiin olen sängystä noussut, siis pääsääntöisesti.

Tänä aamuna raastoin itseni sängystä ylös hieman kuuden jälkeen. Siis ihan pakko! Jos joku on karseaa niin se, ettei uni tule millään vaikka ukko kuorsaa jo vieressä. Ei kiva! Minä olen aina ollut meillä se, joka nukahtaa ensin ja ihan jo siksikin, että ukon nukahdettua makkarissa alkaa niin kova mekkala ettei siinä mekkalassa saa unenpäästä kiinni kuin umpikuurot!

Oman vaikeutensa unen saantiin toi tosin ukon hetkuminen, minä näet ehdin torkahtaa ennen häntä mutta havahduin siihen kun ukko hinkkasi ja väänsi ja käänsi jalkaansa. Niin, se lonkka. Se otti joissain määrin itseensä jo kesälomareissuihin liittyneen autossaistumismäärän johdosta ja lopullinen niitti taisi olla paluu kovalle betonilattialle työmaalla, siihen malliin koko jalka kramppaili sängyssä. Pöh!

Kaikista inhottavin rytminsekoitus on kuitenkin tapahtunut junnulle. Meidän lentoloviisallemme, junnuhan kuuluu lapsiin joiden mielestä aina pitäisi olla tekemistä, menemistä ja touhua. Niin ja kavereita. Normiarkenahan homma sujuu ihan jees, on läksyt ja ruoka-ajat kotona ja tiukat kotiintuloajat ja nukkumaanmenoajat ja vaikkas mitä. Ukon kesäloman aikana lapsi on saanut valvoa himpan normaalia pidempään, ihan kuten muutkin, ja koska serkkulikan kanssa on oltu likipitäen naimisissa loma on ohjelmassa ollut myös runsain mitoin yökyläilyä puolin ja toisin.

Enimmikseen tosin toisin, minulla kun tuppaa olemaan paljon tiukemmat rajat noin kaikkineen kun serkkulikoilla on loma-aikaan. Normiarkea kun sisältyy väkisinkin lomaankin, vaikka myönnettäköön että tänä kesänä ukon loma meni pitkälti reissatessa. Niin ja viikonlopunhan meillä oli naapurin poika yökylässä eli sitä ohjelmaa ja kaveria ja menoa oli vallan mahdottoman paljon. Nämä yökyläilyt on yksi osanen joka on saanut lapsen rytmit sekaisin, ihan oma osansa on sitten taas astman hoitotasapainolla.

Ei hajuakaan miten olen missannut ettei lapsi ole täysin kunnossa. Tai jaa, miten sellaisen voi edes huomata jos lapsi on jatkuvasti menossa suuntaan ja toiseen ja viettää suurimman osan ajasta serkkutytön kanssa uimarannalla, serkkutytöllä yökylässä ja serkkutytön kanssa siellä ja täällä. Ei kai millään, se että lapsonen pyörähtää kotosalla syömässä ja näyttäytymässä ja vaihtamassa muutaman sanasen ei ihan riitä siihen.

Ehkä tähän missaamiseen on osaltaan vaikuttanut sekin, että jotenkin ajatukset on pyörinyt nonstoppina isompien touhujen ympärillä ja asioita on saanut hoitaa siellä ja täällä ja juoksennella sinne ja tänne ja touhuta sitä ja tätä ihan riittämiin. Hyi, nyt tulee ihan huonoäiti-fiilis, minähän olen päässyt paljon helpommalla kun junnu on heilunut serkuillaan eikä minun ole tarvinnut pahemmin stressata tämän olemista ja tekemistä, ukon sisko kun on pitänyt lapsen tiukasti itsellään.

Jonkinlaisen herätyksen sain perjantaina kun TAYSista tuli astman omahoitopäiviltä lausunto. Mitälie touhua tässä oli taas meneillään, olisimmeko juuri olleet kasseja purkamassa tai jotain, kun en kirjeeseen perehtynyt kuitenkaan sen kummemmin vaikka jokin siinä paperissa olikin mielestäni hassusti. Niin ja siihen perään tuli sitten naapurinpojan yökyläilyt ja miljoona ja tuhat juttua viikonlopun kunniaksi (mm yhden teinivuosien bestiksen yhyttäminen!!!) ja vasta sunnuntaina naapurinpojan siirryttyä kotiinsa aloin uudelleen tankata kirjettä ihan tosissani.

Junnun puhallusarvothan ne oli jotka sai minut ihmeisiini. 210, siis mitä ihmettä. Lapsi on normaalisti puhaltanut kunnossa ollessaan 280-320 ihan tuosta vaan ja nyt, 210. Taulukon mukaan lapsen pitäisi puhaltaa vähintään 250 eli edes siihen poika ei ollut toukokuulla yltänyt. Niin ja siinä samalla jäin miettimään junnun käytöstä nyt kesän aikana. Kovin kovin on ollut levotonta mutta jotenkin olen pistänyt sen levottomuuden nimenomaan jatkuvan seuralaisen kanssa touhuamisen piikkiin.

Voi kiesus! Jo viime viikolla kiinnitin huomiota yhtenä iltana kotona siihen, että lapsi vaikutti kovin ahdistuneelta. Siis käytökseltään. Junnuhan on yksi maailman positiivisimmista ja iloisimmista lapsista silloin kun vointi on hyvä ja joka aivaten ainoa kerta kun lääketasapaino on ollut hanurillaan onkin tästä sukeutunut ahdistunut, helposti itkevä ja koko elämää inhoava lapsi. Tietysti, tyhmä minä, laitoin ahdistuksen yökyläkiellon piikkiin, sillä juuri tuolloin olin kieltänyt lasta serkkulikalle yökylään lähdöstä, johan tämä oli ehtinyt taas olla siellä kaksi yötä peräjälkeen.

Tuota iltaa dellisenä päivänä kun tämä pyörähti serkkulikan kanssa kotosalla kiinnitin huomiota siihen, että lapsi oli jokseenkin epävarma olostaan tai oikeastaan päättämätön sen suhteen mitä tahtoi. Tuolloin he olivat lähdössä serkkulikan kanssa mummun mökille muutamaksi tunniksi touhuamaan eikä lapsi ollut alkuunkaan samaan tapaan innoissaan lähdössä kuin yleensä, ennemminkin tuntui että tämä lähti koska serkkulikka halusi.

Sunnuntaina lapsi vaikutti oikeastaan ihan tyytyväiseltä siitä, että kielsin jo valmiiksi yökyläilyaikeet tämän tehdessä lähtöä hetkeksi serkkulikalle touhuamaan iltapäivästä. Eilen junnu pyöri osan päivästä serkkulikalla, edes kotiin syömään tämä ei ehtinyt koska mummu kuskasi porukan yhdelle tädeistä iltapäiväksi touhuamaan. Hieman ennen ehdotonta kotiintuloaikaa, iltakasia, junnu soitti josko mitenkään kävisi että serkkulikka tulisi yökylään tai hän voisi mennä sitten heille.

En antanut lupaa sillä jo aamulla lapsesta huomasi että tämä alkaa olla ihan yliväsynyt ja vaikka mitä. Ja miten sitten kävikään. Kotiin saapui väsynyt, itkuinen lapsi jonka mielestä ihan KAIKKI oli kamalaa. Hän inhoaa itseään ja inhoaa elämää ja inhoaa että joutuu ottamaan lääkkeitä, tämä siis liittyen siihen kun totesin että taitaa olla syytä lisätä lääkitystä tilapäisesti koska olo ei selvästikään ole hyvä.

Miksi HÄN joutuu elämään lääkkeiden varassa kun ei kukaan muukaan meillä joudu ja hän inhoaa ihan KAIKKEA maailmassa. Jotenkin lapsi siinä lutviintui kun aikani tämän kanssa keskustelin mutta se inho jäi edelleen tiukasti päälle. Mutta eipä se siihen sitten päättynytkään, kympin kanttiin kuuntelin alakertaan että ihan kuin junnu itkisi yläkerrassa. Pakkohan se oli lähteä kuulostelemaan tilannetta ja tadaa!

Siellähän tuo itki samaan aikaan kun happi ei ottanut kulkeakseen eli just, ahdistus laukaisi sitten astmakohtauksenkin siihen syssyyn. Tänään ajattelin soitella kuntoutushoitajalle joka lausunnon kirjasi sillä lausunnossa oli lisäksi pari muuta asiaa joiden suhteen en tiedä mitä ne tarkoittaa. Lääkityksen tuplaan toistaiseksi ja junnun kanssa sovittiin jo illalla että tämä on nyt ainakin päivän-pari ihan vain kotosalla apupoikanani, tänään on tarkoitus tehdä kimpassa uunikasviksia.

Jotenkin tuntuu itsestä todella pahalta. Miten ihmeessä en kiinnittänyt yhtään kunnolla huomiota junnun vointiin kesäkuun aikana? Tottakai pääsen itse helpommalla jos ja kun lapsi ravaa pää kolmantena jalkana serkkulikan porukan jatkeena pitkin kyliä mutta toisaalta, olen aina tiennyt ettei junnulle kuitenkaan sovi niin kiivastahtinen meno pyörähtelyineen sinne ja tänne ja tonne. Enkö oikeasti pysty keskittymään useampaan kuin pariin asiaan kerralla?

Koko kevään ja alkukesän olen antanut poikasen 19v ja ex-teinin asioiden setvimisen ja miettimisen olla päällimmäisinä ja tässä on sitten tulos. Voi tyhmä tyhmä minä. No, josko tämä tästä pikkuhiljaa tasaantuisi, luulisi ainakin. Taidan siirtyä nyt spedeä herättelemään, niin ja kohta puoliin taidan hiipata yläkertaan herättämään junnua ihan jo siksikin, että saadaan unirytmiä hieman rukkailtua. Se on moro!

Tadam tadam!

Lisää aurinkoisia kevätpäiviä kaivataan! Eilen oli näet kertakaikkisen mukavaa poukkia pyörällä huristavan speden vierellä pitkin kävelyteitä. Todettakoon, että speden meno oli tosin jokseenkin no… huoletonta (?), ehkä jopa riskialtista sillä lapsihan polki kuin viimeistä päivää ja koki samalla hyvin tarpeelliseksi kurkkimisen sekä sivuille että taakse.

Jokainen, joka on joskus kipittänyt kyseisellä tyylillä polkevan viisivuotiaan kevään ekan kerran tietää mitä moinen tarkoittaa. Siinä oli äidin kätöset tarpeen kerran jos eräänkin, sillä muuten lapsi olisi päätynyt joko a. kosketukseen maaston kanssa tai b. viereiselle autotielle. Yhtäkaikki, polkemisvauhdissa ja -innossa löytyi ja lievää kummastusta lapsessa herätti se, ettei omalla pyörällä pyöräily tarkoita sitä, että saa lähteä YKSIN aina halutessaan kylille. Hmmm…

Ennen tätä mahdottoman huippua kokemusta olin muuten töissä. Työmaalla minua odotti varsin hyväntuulinen ja yhteistyökykyinen lapsonen, joka kärsi vain hetkittäin EMJ-oireyhtymästä (En Mä Jaksa). Suht hyvin niitä hommia silti saatiin tehtyä ja tenavalla oli runsain määrin kerrottavaa pitkin päivää.

Harmi, että mainio hyvätuuli ei riittänyt koko päiväksi, IPssä otimme sitten aimo harppauksen taaksepäin ja miksi? No, ihan siksi että lapsi määrättiin siivoamaan levittämänsä pehmolelut takaisin pusseihin ennen välipalaa. Ihan normikäytäntöähän tämä on, ihan samaan tapaan majanrakentajat komennettiin siivoamaan majansa pois ennen välipalaa ja legoilla rakentaneet lapset joutui laittelemaan legot ojennukseen.

Nämä kyseiset tylsät komennot annettiin siis niille lapsille jotka eivät olleet enää välipalalta palaamassa IPhen, ohjattavakin kun oli siinä kohtaa lähdössä kotiin. Ja miten sitten kävikään. Ensin ohjattava mutisi, sitten tämä rätisi ja sen jälkeen alkoi ”neuvottelut”. Nämä neuvottelut on lapsen tapa pyrkiä pääsemään hommasta kuin hommasta hoitamatta sitä.

Luokassa tämä neuvottelee tehtävistä (jos mä teen tän niin sovitaan etten tee tätä jne jne) ja kuvistöistä ja kässyhommista ja suunnilleen kaikesta. Kotona tämä oli yrittänyt neuvotella lyömisen aiheuttamasta kotiarestirangaistuksesta ja ollut hyvinkin kiukkuinen siitä, ettei saa itse määrätä rankkujaan.

Tällä kertaa neuvottelujen linja tuntui olevan se, että myös tuo ja tuo lapsi tulee siivoamaan hänen kanssaan sillä hekin olivat koskeneet pehmoleluihin. Harmi, ettei tilanne ollut mennyt alkuunkaan niin, ohjattava kun kippasi lelut ihan itse ja heitteli niitä pitkin leikkinurkkaustaan ihan itse sillä muut lapset eivät halunneet osallistua päättömään riekkumisleikkiin.

Kun tämä linja ei onnistunut otti lapsi uuden linjan. Simppelimmän sellaisen. Hän EI siivoa. Tässä kohtaa lapselle tehtiin selväksi, että välipalalle ei lähdetä ennen kuin ne lelut on tosiaan takaisin pussukoissaan ja se taisikin olla sitten se lopullinen niitti. Se oli kuulkaa silmänräpäys kun lapsi oli ottanut ja nakannut kaikessa rauhassa pöydän ääressä värittelevää lasta selkään lelulla ja toinen silmänräpäys kun tämä oli jo juossut värittelijän selän takaa ja lyönyt tätä nyrkillä selkään.

Voi sanonko mä mikä. Eikä se lyönti todellakaan ollut mikään kevyt lätkäisy, ehei, se oli nyrkillä täysin voimin pamautettu kumaus värittelijän selkään. Jaa-a. Pitääköhän tässä palata takaisin siihen syksyiseen systeemiin jossa istuin tiukasti ohjattavan vieressä koko sen ajan minkä tämä oli kerhossa.

Jotenkin huonolta ratkaisulta sekin tuntuu, ohjattava kun on kehittynyt reilusti muihin lapsiin kohdistuvan käytöksensä osalta tänä aikana. Todnäk tulen muutaman päivän kulkemaan varjona vierellä mutta voiko yksi kerta viedä kokonaan sen luottamuksen? Loppujen lopuksi lapsihan on osannut hillitä nyrkkinsä muiden lasten seurassa jo kuukausia, taitaa edelleen toiseen lapseen kohdistunut lyönti olla peräti marraskuulta?

Kiukku lapselta suli lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Anteeksipyyntö oli tällä kertaa todella vaikea, eikä ihme sillä normaalistihan lapsi heittelee anteeksi-sanaa täysin merkityksettömästi ilman pienintäkään katumuksen häivää, ja sen jälkeen muut ryhtyi valmistautumaan välipalalle.

Lapsi sai kuin saikin kerättyä ne pehmolelut, mutta välipalalle me emme hänen kanssaan vielä siinä kohtaa lähteneet sillä lyöntiä jäätiin vielä kaksin puimaan. Minä siinä lähinnä puhuin ja lapsi kuunteli, nyökytteli sentään väliin ja selvästi kuunteli ja mietti kunnolla sanojani ja välipalalla tämä käyttäytyikin sitten varsin hyvin.

Saapa nähdä mikä tilanne on tänään, eilinen lyönti tuli kyllä niin puun takaa että sitä on vieläkin vaikea käsittää. No, lapsi tietää että muita satuttamalla kerhotilasta joutuu pois ja sitä hän ei tahdo joten luulenpa, ettei toistoa moiselle tule enää tänä keväänä. Tästäkin huolimatta nämä siivoamistilanteet pitää ratkaista seuraavalla kerralla toisella tavalla, vaikka sitten niin että lapsen joutuessa siivoamaan omat jälkensä muut kerholaiset siirtyy jo siinä kohtaa sinne välipalapöytiin.

Mutta niin, tosiaan, lapsi lähti välipalalta kotiin ja minäkin pääsin päivän toiselle tauolle. Eipä sen tauon jälkeen enää paljon työpäivää ollutkaan ja kotona minua odottikin sitten omien tenavien lisukkeena kummityttökin. Junnu ja kummityttö lähti pyöräilemään, minä ja prinsessa puolestamme suuntasimme speden kanssa pyöräilykeikalle ja tadaa, kotiuduttuamme evästelimme.

Junnulle oli tullut kutsu astman omahoitopäiville ja arvata saattaa miten päivä sijoittuu. Miten muutenkaan kuin samalle päivälle jolloin junnun pitäisi lähteä luokkaretkelle. Pöh. No, ehkä aikataulut saadaan kuositettua silti, minä kun laittelin jo junnun opelle viestiä siitä voisiko junnu liittyä luokkaretkiporukkaan muutaman tunnin viiveellä eli kiikuttaisin tämän astmapäivältä suoraan sinne luokkaretkipaikkaan.

Poikanen 18vkin pyörähti iltasella kotona, selvästikin perjantainen avautuminen äidille on saanut poikasen pahimman stressin laukeamaan ja lapsi on suorastaan mukavaa seuraa jälleen. Tämän lähdettyä ei mennyt kauaakaan kun poikanen 16v kotiutui kyliltä ja tämä puolestaan oli kuin takapuoleen ammuttu karhu. Syykin onneksi selvisi aika pian kun hetken vain istuin ja juttelin poikasen kanssa, joku koulukavereista oli saanut kutsun pääsykokeisiin amikseen.

Linja toki oli eri kuin mihin poikanen on hakenut joten lohdutin tätä toteamalla, että kutsut tulee eri linjoille eri aikaan ja jopa eri päivinä eri nimillä varustetuille oppilaille joten vielä ei kannata heittää kirvestä kaivoon. Kova murhe poikasella on sen suhteen jos tämä ei pääsekään opiskelemaan mutta niin.

Totesin, että sitä ei kannata nyt vielä surra ja jos niin käy, niin sitten mietitään asiaa uudelleen ja takuulla joku ratkaisu tilanteeseen keksitään. Voi harmi, kun pojan ongelmia ei huomattu aiemmin, en minä sen paremmin kuin opettajatkaan! Jos tukitoimia olisi otettu reilusti käyttöön jo vuosi sitten saattaisi ne todistuksen numerotkin olla ihan toista luokkaa!

Vaan jaa kuulkaa. Pieni hampaaton ukkelini heräili ja minun pitäisi kaiketi ryhtyä kuosittamaan kuontaloani. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko!

Voihan väsymystila!

Ei hajuakaan mikä ihme tänä aamuna väsyttää ihan superpaljon. Jotenkin vain tuntuu, ettei silmät ota auetakseen nyt alkuunkaan kuten pitäisi. No, onhan tässä vielä pari tuntia aikaa saada ne kunnolla avautumaan joten kahvia koneeseen vaan, josko tämä tästä.

Jos kohta lomalta paluu tapahtuikin varsin mukavissa merkeissä niin eilinen sitä ei sitten enää ollutkaan. Ohjattava oli totaalisen väsynyt ja väsymyksestä johtuen tämä ei olisi jaksanut tehdä mitään. Koska hommiin ryhtymistä kuitenkin vaadittiin tiukasti niin tietäähän sen, mitä aamutunti oli.

Ensin särki päätä, kotvan kuluttua ranteet oli mahdottoman kipeät, sitten piti käydä vessassa, sitten oli pakko kurkkia pulpettiin, sen jälkeen oli jo ihan pakko läväyttää matikankirja reppuun. Koska vaihtoehtoa ”laita kirja reppuun ja istu leikkimässä pulpetin ääressä” ei ollut olemassakaan ilkeä ja ikävä ohjaaja otti ja kaivoi matikankirjan takaisin pulpetille joka taas aiheutti sen lopullisen hermostumisen.

Nyrkkiä, päällä kumauttelun yrittämistä ja lisää nyrkkiä, potkuja kun kerran nyrkkejä ei saanut käytettyä ja uudelleen yrityksiä josko päällä osuisi sopivasti. Aikamoista. Ensimmäisellä tunnilla lapsi ei tehnyt siis käytännössä oikeastaan mitään, ihan lopputunnista tuo sai laskettua muutaman laskun kun totesin, että voin kirjata vastaukset ylös jos kerran ranteet on ”niin kipeät” sillä tokihan niitä ranteita pitää säästää seuraavaa tuntia varten jolloin lapsen pitää kirjoittaa ihan ite.

Matikan aukeama jäi siis odottamaan kympin välkkää jolloin lapsi ”lupasi” tehdä loput laskut. Äikän tunnilla tämä kirjoitti mahdottoman nopeasti annetut rivit ja lukipa tuo lukuläksynkin ja kas, aikaa jäi vielä ruhtinaallisesti siihen ”omaan tekemiseen”. Siis pulpetin tutkailuun.

Kympin välkällä aukaisin jälleen sen matikankirjan lapsen kasvojen eteen ja tadaa, ensin piti kerätä roskia. Sitten lakaista luokan takaosaa. Tässä kohtaa minä ilmoitin jo, että nyt loppui touhut ja pylly penkkiin eikä se liikahdakaan siitä ennen kuin laskut on saatu hoidettua. Ja ei, pulpetin kantta EI avata kertaakaan välitunnin aikana. Varmemmaksi vakuudeksi laskin pulpetin kannen takaisin alas sillä lapsi oli juuri aikeissa nostaa sitä.

Ja kuinka sitten kävikään? No, jos tarkkoja ollaan niin ei siinä ketään sattunut sillä lapsi oli selkeästi kannen toisessa reunassa kiinni samalla kun kansi lähti laskemaan. Toisen käden tämä tuuppasi kannen ja pulpetin väliin ja aloitti sen päiväisen huudon siitä, miten älyttömän paljon häntä nyt sattuikaan käteen.

Teatterinäytöksenä tuo oli tosin varsin passeli malli. Lapsi parkui ja minä puhuin. Lapsi huusi ja minä puhuin. Lopulta lapsi rauhoittui ja ryhtyi kuin ryhtyikin laskemaan tehtäviä mutta tadaa, kellohan siinä soi jo merkiksi päättyneestä välitunnista. Välitunnin saldo oli siis tarkalleen 4 laskua. Niin ja erinäinen määrä hääräystä ja teatteria.

Matikkaan palattiin siis vielä ruokavälkälläkin ja tadaa, laskut oli hetkessä laskettu loppuun. Niinpä niin. Kun lapsi vain suostuu tekemään niin homma kuin homma käy vauhdilla. Vikalla tunnilla tämä teki kolme monistetta tuosta vain ja kas, koulutuntien päättyessä oli läksyt merkitty ja kirjat repussa.

IPssä touhu oli suht jees etenkin ensalkuun mutta arvaahan sen, että väsymys ja pitkät päivät vie väkisinkin veronsa. Lapsen mopo lähti täysin keulimaan kun olimme välipalalla. Juoksua ympäri ruokalaa, säntäilyä käytäviin, kiljahtelua, loikkimista, kaiken kielletyn räpeltämistä siinä kohtaa kun tämä kirmasi takaisin ruokalaan.

Otin ja nappasin lasta kädestä kun tämä oli piiloutunut pöydän alle ja kiikutin tämän luokkaan rauhoittumaan. Se säntäily, loikkiminen ja koikkelehtiminen vei onneksi pahimmat mehut tenavasta ja kerholle palattuamme tämän onnistui vähin erin ryhtyä ihan oikeasti leikkimään riehumisen sijaan.

Ei liene ihme, että kun viimein neljän kanttiin pääsin lähtemään kotiin olin jokseenkin ryytynyt. Ja mikä minua odottikaan kotona? Ukko oli, viimeinkin, päätynyt siihen että voisi viedä kaattikselle kamaa. Että josko perjantaiksi kokoisit romuja kuistille. No just. Tätä hommaahan toivoin jo hiihtolomalle, samoin pääsiäisvapaille mutta tuolloin ukko ei korvaansa lotkauttanut.

Totesinkin, että oikeastiko meinaat että ryhdyn nyt parin päivän ajan käyttämään ne muutamat hassut tunnit työpäivän perään siihen että raivaan junnun huoneesta (taas kerran!) kaikki ylimääräiset kapineet pois ja kenties syöksyn lasten TAAS KERRAN sotkemaan vinttiinkin tutkimaan mitä kaikkea sinne on nakottu.

No voi hän olla viemättäkin. Myönnän, hermojen kireysaste oli itsellä aikamoinen tuossa kohtaa eikä sitä kireysastetta tippaakaan vähentänyt teatteritouhuistaan palannut junnu jonka käsitys huoneen raivaamisesta on täysin eri kuin minun; kaikki silkasta romusta rakennetut ihmerakennelmat kun voi tämän mielestä piilottaa katseilta (äidin tietämättä toki) ja jätesäkkejä voi täyttää ehjillä leluilla joita ei enää kaipaa.

Puoli kuusi illalla kolistelin yläkerrassa raivaten junnun huonetta ja jos katseet olisi voineet tappaa ja kohteita olisi osunut kohdalle niin meillä todnäk makaisi ruumiita yläkerrassa. No, seiskalta olin kiikuttanut kolme (!!!) jätesäkillistä silkkaa romua kuistille sillä tokihan löysin kätkön jos toisenkin junnun huoneesta.

Loppupäivänä minusta ei irronnut enää sanaakaan kenellekään, en vain jaksanut avata edes suutani. Tänään, jos jaksan, tutkailen vielä kuistille päätyneet romppeet kasaan, tai sitten en. Voi kun jaksaisi ihan oikeasti jossain kohtaa ottaa ja käydä jokaisen kaapin, hyllyn ja kaapinpäällisen läpi täältä alakerrastakin, takuuvarmasti löytyisi paljon sellaista jotka voisi siirtää joko a. sinne kaattikselle tai b. kierrätyskeskukseen.

No, jotain hyvääkin sentään eiliselle. Junnun lekuri soitteli juuri passelisti karvan verran ennen neljää ja tadaa, spirometrian mukaan hoitotasapaino on jälleen kerran löydetty. Tämän tosin tiesin muutenkin sillä Innovairin aloittamisen jälkeen lapsen vointi on kohentunut ihan sataa. Montelukastin tosin jouduin palauttamaan otettavaksi jo talvella muutaman viikon kestäneen taukoyrityksen jälkeen ja tämä ratkaisu oli lääkäristäkin varsin ok.

Tänään on luvassa jälleen todnäk railakas työpäivä. Onneksi aamu aloitetaan rauhallisissa merkeissä, ts meillä on ensin palaveri, mutta sen jälkeen alkanee taas touhotus. Onneksi tänään en jää pidempään vaan toinen ohjaaja hoitelee pidennyksen jonka ohjattava aiheuttaa.

Ja nyt luulen, että siirryn suosilla valmistautumaan työpäivään. Spede hereille, aamupalaa nokan alle ja puhdasta vaatetta esiin. Näin se homma etenee. Se on moro ja viettäkää kivakiva torstai!

Ei valittamista

Siinähän se työpäivä mennä tärskähti, ohjattava oli varsin mukavalla tuulella (vaikka nyt ei mitenkään erikoisen innokas koulutehtävien tekijä ollutkaan) ja ruokavälkkäkin ulkoiltiin muiden mukana. Tänään toivottavasti samalla kaavalla, työpäivä kun on paljon mukavampi kun se ei sisällä rähinää, kähinää tai mitään omituisia nurkkaan konttailuja.

Lievän yllätyksenkin siinä tosin heti aamusta koin; lapsen IP-ajoiksi oli ilmoitettu joka päivälle tappiajat eli siis voi plääh! Kauhulla ajattelen loppuviikkoa sillä faktahan on, että lapsi väsyy ihan totaalisesti ja väsymys taas aiheuttaa väkisinkin kärttyilyä, kiukkuamista ja levottomuutta jota ilmassa on muutenkin taajaan.

Tilannetta ei mitenkään helpota se, että lapsi jonka kanssa ohjattava ei vain ota tullakseen toimeen on myös kerhossa ja lähtee lähes sataprosenttisesti viimeisenä, niin paitsi nyt kun ohjattavalla on pitkät päivät. Etenkin nyt kun muut lapset on vähitellen ryhtyneet opettelemaan omatoimista kotiinsiirtymistä ja aikaisemmin lähtöä, ihan jo siksikin että syksyllähän heille ei ole enää kerhopaikkoja jaossa, tuntuu jotenkin kertakaikkisen älyttömältä että yksi lapsi heiluu kerholla yksin liki tunnin. Voi höh nyt!

No, tämä viikko näillä eväin, ensi viikolla aikataulut on kaiketi toiset. Selvää on ainakin se, että tämä viikko toi tullessaan väkisinkin sitä joustontarvetta, ts minä jäin eilen siihen asti kun se yleensä viimeinen lapsi lähti kotiin jolloin oma ohjattava jäi yksin kerholaiseksi ja sama kuvio on tänään edessä. Huomisen ja ylihuomisen hoitaa sitten toiset ohjaajat sillä ohjattavan ollessa paikalla yhtäaikaa jonkun toisen lapsen kanssa pitää paikalla olla aina kaksi ohjaajaa.

Suht oikeaan aikaan minä sitten kuitenkin eilen pääsin kotiin lähtemään joten ylitöiksi ei tainnut mennä kuin muutaman minuutin ja oletusarvoisesti tänään lienee sama tilanne. Loppukevään kuvioitakin olemme jo suunnitelleet IP-aisaparin kanssa ja näillä näkymin siirrymme ensi viikolla systeemiin jossa teemme vuorotellen perjantain tappivuoron, eihän siinä ole enää kuin 8 viikkoa töitä jäljellä tuossa kohtaa.

Kotiuduttuani heitin pikaisesti evästä kupuuni ja sain jonkun ihmeellisen iilin ryhtyä leipomaan prinsessan ja speden kanssa. Spede ”mittaili” kuivia aineita kulhoon ja sekoitteli ne keskenään sillä aikaa kun prinsessa voiteli kakkuvuoan, sen jälkeen prinsessa siirtyi vatkauspuuhiin ja spede puolestaan ”soossasi” banaanit kakkuun.

Vähästä sitä saa tenavat tuntemaan mieletöntä iloa, sitä iloa kun tuntui riittävän koko loppupäiväksi pienestä askareesta porukalla. Junnuhan ei kotona tuossa kohtaa vielä ollutkaan, hän kun meni suoraan serkuille koulusta. Kakun paistoaikaa kyttäsimme yhdessä prinsessan kanssa ja jostain ihmeestä prinsessa ja spede innostui vielä pelaamaankin keskenään.

Ei hassumpi ehtoo kotosalla siis vaikka kovin nopeasti se menikin. Onneksi sain eilen unenpäästä kiinni suht oikeaan aikaan joten tänä aamuna nouseminen ei ollut ihan niin tukkoista kun eilen vaikka myönnettäköön etten mitenkään erikoisen virkeä nytkään ollut noustessani.

Tänään pitäisi junnun lekurin soitella spirometriatuloksista, jee, ja kas mitä huomasinkaan eilen työmaalla. Hittolainen, olipa hyvä että päätin tarkistaa henkilökorttien kuvausaikataulun, minä kun olisin mennyt kuvaukseen vasta ensi viikon perjantaina. Josko kuitenkin menisin sinne jo tämän viikon perjantaina kun aikakin on varattu siihen kohtaan…

Nyt tässä pitäisi kaiketi ryhtyä omia kutrejaan taas asettelemaan, ihan oikeasti minun pitäisi saada aikaiseksi tilattua itselleni kampaajalle aika. Johan tässä on mennyt reilu vuosi edellisestä käynnistä ja sen todella huomaa hiusten kunnosta. No toisaalta, ne on helpossa mitassa kun ne saa väkerrettyä kiinni tuosta vaan.

Vaan jaa. Josko tosiaan sinne kutrien väkertelyyn siirtyisi. Reilu tunti ja se pitää taas olla jo valmiusasemissa kohti työmaata. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva keskiviikko, minä pyrin takuulla samaan!

 

Ohi on, viimeinkin!

Jälleen yksi joulu on saatu pakettiin, jes! Ihme juttu muuten, ensin riekut, loikit ja säntäilet kuin päätön kana muutaman päivän, leivot ja kokkaat ja paketoit ja vaikkas mitä ja tadaa, lahjojen jaon jälkeen tuntuu aina siltä kuin joulu olisi ohi. Kaikki se päätön säntäily näkyy lähinnä tiskivuorena keittiössä, räävittynä kinkkuna, limpun muruina siellä täällä ja järjettömänä vuorena revittyä lahjapaperia.

Siitäkin huolimatta totean, että joulu oli varsin onnistunut kokonaisuus tässä talossa. Prinsessa leijaili koko aattoillan selvästi jalat irti maasta hokien kuinka ”tää on paras joulu ikinä”, junnu intoili omien lahjojeen kanssa ja istui kuin naulittuna keittiön pöydän ääressä kokoamassa lego-paloautoaan ja spede taas. No, spede istui äidin kanssa lattialla taistellen beyblade-areenan hemmoilla.

Lievää pahaa mieltäkin toki aattoiltaan saatiin, mitenkäs muutenkaan. Jälleen kerran pahaa mieltä potenut oli poikanen 16v, ja kuten joskus aiemminkin osasyy pahaan mieleen oli lahjoissa. Saadut lahjat oli kyllä kovinkin mieleisiä, pleikkari kolmonen ja siihen hankittu peli täällä kotosalla kun oli juuri sitä mitä poikanen oli toivonut mutta niin.

Uloshan tuo ryntäsi. Kulki vedet silmissä. Poikanenhan oli aattoruokailussa isällään poikasen 18v ja ex-teinin kanssa ja eksä palautti lapsilauman seiskan kanttiin illalla heidän avattuaan iskän pään lahjat ensin iskällä. Sielläpä ei sitten ollutkaan paketeista ilmestynyt alkuunkaan sitä mitä poikanen toivoi ja, rehellisyyden nimissä, on odottanut jo reilun puoli vuotta.

Minäpä en tietenkään tätä asiaa muistanut kun poikanen ulos ryntäsi, ihmettelin vain kovin että mikä ihme siinä on että mieleistenkin lahjojen takia pitää saada paha mieli. Eihän sitä pleikkaa tosiaan voi pelata ilman telkkaria mutta junnu oli jo luvannut että poikanen saa toistaiseksi käyttää tämän televisiota pelatakseen. Silti, poikanen 16v oli kovin, kovin murheissaan.

Syy murheelle selvisi kun tämä viimein sai pelikoneen kiinni junnun telkkariin poikasen 18v ja varapoikien kytkemänä ja ehti kokeilla pari erää peliään. Kun eksä oli tosiaan luvannut tälle telkkarin jo rippilahjaksi. Ja niistä rippijuhlista on nyt kuitenkin jo 7 kuukautta aikaan. Ja kun ex-teini ja poikanen 18v sai kuitenkin aikanaan samantien ne rippilahjansa kun ripille pääsivät mutta hän ei edelleenkään eikä iskä taida enää olla edes aikeissa hankkia sen enempää sitä toivottua telkkaria kuin mitään muutakaan.

Ymmärrän, että moisesta pahoittaa mielensä. Minä en edes muistanut, ettei poikanen tosiaan ole saanut lahjan lahjaa isältään ripillepääsyn johdosta ja ymmärrän paremmin kuin hyvin, että poikanen pahoittaa mielensä tästä asiasta. Epäreiluksihan tuo itse tilannetta kuvasi, ex-teinin ja poikasen 18v kumpaisenkin lahjoihin kun iskä sijoitti aikoinaan nelisensataa ekkeä ja tämä nuorimmainen ei ole tosiaan saanut yhtään mitään.

Edessä on siis vähemmän mukava soitto eksälle tässä jossain kohtaa kun saan aikaiseksi eikä todellakaan huvita yhtään moisesta asiasta soitella, mutta luulenpa että eksä on unohtanut koko asian ja tämä poikasen tämänhetkinen tunne siitä, ettei hänellä ole isälleen mitään väliä verrattuna kahteen isompaan ei ole kyllä alkuunkaan hyvä juttu ja eksän olisi enemmän kuin aiheellista puhua itse poikasen kanssa tästä asiasta.

Jouluaaton toinen vähemmän kiva juttu taisi olla sitten junnun vointi. Lapseltahan tiputettiin juuri lääkitys yhteen annokseen kahdesti päivässä kuukauden tehokuurin jälkeen ja vaikka tällä asialla tuskin onkaan mitään yhteyttä junnun tauteiluun niin kappas, niin vain kävi että lapsi heräsi aattoaamuna kuumeisena, limaisena, röhäisenä ja pääkipuisena. Onneksi kuume meni ohi aaton aikana mutta limat jäi joten tadaa, kahden päivän normiannostuksen jälkeen äiti siirteli lapsen takaisin tuplalääkitykselle. Kiva.

Oman vähemmän kivan lisänsä asiaan teki julmettu pakkanen joka nyt jylläsi muutaman päivän, eilen aamulla meillä itkettiin karvaita ja katkeria kyyneliä junnun toimesta. Kun hän on VANKINA omassa kodissaan sillä pihalle hän ei kykene lähtemään. Päivällä, pitkällisten keskutelujen ja erinäisten avaavien annosten jälkeen, pääsimme lapsen kanssa yhteisymmärrykseen siitä että tämä voi lähteä siskonsa kanssa serkuille kunhan ottaa vielä pari annosta avaavaa, liikkuu rauhallisesti ja ottaa avaavaa heti serkuille päästyään jos tuntuu pahalta.

Ja tuntuihan se, jo ennen sitä kotoa lähtöä sillä limaisuus teki taas tepposensa ja lapsi otti ja oksensi kaikki syömänsä ruoat ulos pitkällisen yskänkohtauksen jälkeen. Ei kuulkaa alkuunkaan kiva, ei. Olotila asettui onneksi parissa tunnissa ja niin vain lapsi otti ja suuntasi prinsessan kanssa serkuille ja arvatenkin serkkujen äiti hilppasi muutaman tunnin päästä pikapiipahdukselle meille, kas kun tämä tuli noutamaan junnun lääkkeet yökyläilyä varten.

Koska sekä prinsessa että junnu jämähti serkuille yökylään niin arvatenkin poikanen 16v puolestaan esitti toiveen, että hänen kaverinsa saa jäädä meille yökyläilemään. No, pojat on nyt pelanneet koko yön, niin ja katselleet leffoja pelailun lomassa ja kovinpa nuo olivat virkeitä kotva sitten kun alakerrassa piipahtivat. Joululomalla tämä lienee sallittua…

Poikanen 18v puolestaan pyörähti eilen sen verran kotosalla että nappasi autoni käyttöönsä. Tällä kun on kolme yötä töitä eikä tämä olisi päässyt työmaalleen millään ilveellä kun työkaverin ja tämän työajat ei osu nyt alkuunkaan yhteen. Olen siis autoton aina lauantaihin asti mutta samapa tuo kai. Ukko kun menee tänään omalla autolla töihin eli Voldemarkaan ei ole käytettävissä.

Tämän päivän ohjelma on jokseenkin vielä auki. Ukko kun on aikeissa käydä ostamassa alesta uuden makkaritelkkarin meille antaakseen tämänhetkisen töllön poikaselle 16v. Minun taas pitäisi ottaa ja silpasta Elisa Shopitiin ex-teinin kanssa, tämä kun on aikeissa hakea Elisa-viihde-pakkauksen itselleen. Joululahjaksi saatuun tablettiin kun ei käy mikään nettitikku eli se on himppasen pakko saada modeemi käyttöön. Höh.

Siivoillakin pitäisi sillä kas, joulun jäljiltä täällä on erinäinen määrä kamaa joka ei ole vielä löytänyt sijoituspaikkaansa. Luettavaakin olisi, sain Juha Vuorisen kirjan joulupukilta. Kaiken kaikkiaan joulu sujui siis vallan mainiosti, lahjukset oli kaikkien mieleen ja muutenkin tunnelma oli varsin mainio niitä muutamaa synkempää hetkeä lukuunottamatta.

Ja nyt siirryn hörppäämään vielä kupposen kahvia ennen kuin ryhdyn tosissani suunnittelemaan päivän ohjelmaa. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatorstai!

Talvi, talvi ja talvi

Tiedättekö muuten, että tätä talvea kestää aina luvattoman monta kuukautta. Ei kivaa. No, lohduttaudun ajatuksella että heti vuoden vaihduttua voi alkaa odottelemaan kesää, eikö se näin ole? Talvihan tuo mukanaan erinäisen määrän ”must do”-juttuja kuten nyt monojen kaivelun. Joka on onneksi jo hoidettu. Luistinten kaivelun. Jota ei ole vielä hoidettu. Niin ja uusien suksien, luistinten jne mahdolliset hankinnat. Joita on edessä.

Jotenkin niitä suksia ja monoja ei viitsisi ostaa joululahjaksi tenaville. Tai tenavalle, mutta toisaalta, näillä näkymin ainoa ihan uusien tarpeessa olija on spede. Jonka kohdalla taas uusien ostaminen tuntuu vieläkin hölmömmältä sillä eihän tämä tule määräänsä kauempaa niillä sivakoimaan kun tarvitsee jo uudet kasvettuaan. Ja todnäk juuri näin, uudet, sillä nythän näyttää vahvasti siltä että kierrätys päättyy joka kerta junnuun joka sivakoi sukset kuin sukset ja monot kuin monot loppuun. Junnu on hiihtohullu.

Joka on sikäli varsin päätöntä että junnu on lisäksi tosiaan astmaatikko jota talvipakkaset ottaa henkeen. Vaan eipä otakaan kun sukset on kyseessä. Silloin junnu kiskoo avaavaa kuin viimeistä päivää päästäkseen hiihtäen kouluun. Kavereille. Anopille. Ja ihan mihin vaan. Siis kyllä. Suksilla. Minun, hiihtoa vihaavan ihmisen, poika asuisi sukset jalassa talven jos voisi. Onkohan se sittenkin vaihdokas?

No, hiihdosta ihan muihin juttuihin. Eilinen työpäivä meni menojaan suht vauhdilla. Ohjattava on oikeasti raivostuttavan rasittavissa fiiliksissä, ei minua oikeastaan raivostuta tippaakaan se että hän kieltäytyy hommasta kuin hommasta mutta se, että tämän on pakko pyrkiä häiritsemään myös kaikkien muiden tekemistä. Argh! Eilen tokalla tunnilla ilmoitin tälle että jos ei huutaminen lopu NYT niin heti kun oma ope palaa palaverista me siirrymme kellarikoulun puolelle sillä luokkaan jouluharkkojen ja palaverin ajaksi kanssamme jäänyt lapsi ei tahtonut saada millään tehtyä hommiaan ohjattavan keksiessä huutaa suoraa huutoa useamman minuutin.

Niin, siis muu luokka oli joulujuhlaharkoissa (ohjattava kieltäytyi niistä heti moisesta ohjelmaan osallistumismahdollisuudesta kuultuaan) ja oma ope yhden oppilaan palaverissa ja minä jäin luokkaan ohjattavan ja yhden kakkosluokkalaisen kanssa. Ohjattava onneksi hiljeni uhkaukseni kuultuaan mutta siinä määrin hankala päivä lapsella oli, ettei tällä kertaa atk-tunnin menettäminenkään vaikuttanut mitenkään hommia edistävästi.

Me siis jäimme myös atk-tunniksi kaksin luokkaan ja lapsi teki siinä kohtaa sitten tehtävät joista oli kieltäytynyt ekalla, tokalla ja kolmannella tunnilla. IP-ajan vähenemisuhka kun taas sai lapsen toimimaan, minä näet totesin että jos ei sitä yhtä sivun yläreunaa ole tehty viimeisen tunnin aikana jäämme me luokkaan jatkamaan hommia vielä IPn ajaksi. IPssä lapsi oli onneksi jo kokolailla oma itsensä, niin, oikeastaan jopa niissä määrin että mm välipalasiirtymät oli yhtä hulinaa joiden päälle sain taas ojentaa tenavaa ihan huolella.

Oikein arvasitte, eilinen ei ollut kovin hyvä päivä noin työn osalta mutta kerrankos näitä. Onneksi tänään on uusi päivä ja uudet kujeet, luulenpa että aloitamme päivän lapsen kanssa sääntöjen kertauksella. Säntäily pois, huutaminen pois ja rappusissa konttailu, sekin pois. Se kun tekee aina ohjaajan selälle aika kutaa kun ohjattava vetäisee itsensä kesken rappujen alaspäinkulun polvilleen. Pitäen ohjaajaa kädestä kiinni.

Kotona meno olikin sitten ihan toista. Penskoille sapuskaa, pyykkikone päälle, kuivia vaatteita kaappeihin ja tadaa, enkkua junnun kanssa. Tänään on muuten vuorostaan luvassa enkkua prinsessan kanssa, näillä kahdella kun on enkun kokeet peräkkäisinä päivinä. Tässähän on kunnostauduttu muuten koevalmisteluissa, viikonloppuna tosiaan treenattiin maantietoa ja matikkaa poikasen 16v kanssa…

Sen verran reippaasti nämä kaikki toimet vei aikaa että kello oli iltaseiskassa ennen kuin ehdin edes kunnolla huomata. Omituista. Ysiltä painelin itsekin jo petiin, tosin sitä ennen ehdin lukea poikasen 16v maantiedon esitelmän ja esittää useampaakin juttua jotka siihen PITI lisätä. Sängyssä tuijotin Criminal Mindsin ja siirryin puolihorteeseen. Sitä puolihorretta se olikin sitten suht pitkään sillä ukko touhusi taas omia petikuvioitaan eli haki lisää mehua, kolisteli jäitä lasissa, käänsi ja väänsi ja oikeastaan vasta yhdentoista jälkeen olikin ohjelmassa ihan uni uni.

Jota kesti iloisesti aina aamuyön tunneille jolloin spede herätti minut lähtemällä hortoilemaan olkkariin. Onneksi uni palasi nopsaan takaisin saatuani vaeltelijan meidän väliimme ja aamuherätys ei ollutkaan sitten alkuunkaan kiva. Johtuen lähinnä siitä, että näin mielettömän hauskoja unia siinä kohtaa kun ukko herätteli minua kahtakymmentä yli viisi.

Olen nyt himppasen kahden vaiheilla että pitäisikö minun pyörähtää tänään marketin kautta kotimatkalla. Piparkakkutaikinaa voisi ehkäs noutaa, itse en aio sitä tänä vuonna tehdä, vai keskitänkö sittenkin tänään tarmoni kaneliässätaikinan tuunaamiseen. Sen kun aion tehdä ihan itse omin pikkukätösin. Kaneliässiä kun voisi pyöritellä koko porukan kanssa kimpassa vaikkapa huomenna työpäivän jälkeen.

Se joulu kun tosiaan tulee sieltä vaikka vielä ei tarvitsisi, meidän joululahjahankinnat kun on tosiaan edelleen samalla tasolla kuin viime viikolla eli kaksi isointa on hoidettu, kolmannen lahjaneuvottelut on edelleen jäissä ja pienimmille ei ole vielä hankittu yhtään mitään. Voi plääh.

Vaan jaa, nyt taidan siirtyä ihan suosilla kuosittamaan itseäni työmaakuntoon. Tänää pitäisi olla luvassa työpäivä jolloin ehdin muutakin kuin olemaan ohjattavan kanssa, ts ohjattava lähtee hyvissä ajoin kotiin. Myös se toinen minua IPssä pidättelevä lapsi poistuu samoihin aikoihin joten minulle pitäisi jäädä noin tunti reipasta aikaa muiden hommien tekemiseen. Ja niitähän riittää, enkkukortit odottaa taas lajittelijaansa.

Pidemmittä puheitta, oikein mukavaa tiistaita kaikille ja se on moro!

Normaaliarkeen taas

Speden näpyt osoittautui, kappas kummaa, enterorokon mukanaan tuomiksi, ihan kuten arvelinkin. Toisinaan minua hämmästyttää ja kummastuttaa kovin lastenneuvolan terveydenhoitajan näkemykset sillä tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun hoitajan mielestä kyseessä on takuulla märkärupi. Märkäruveksihan nimettiin aikanaan jopa prinsessan ärhäkkä silmätulehdus joka alkoi simppelisti punoittavalla silmällä ja luomialueelle ilmestyneillä märkivillä näpyillä. Kappas, ettei ne olleet silloinkaan märkärupea kun niitä lääkärille näytettiin.

TAYSin reissu taas sujui rennonletkeästi ja junnun uusi lääke on suoraan sanottuna helppokäyttöisempi kuin aiempi malli oli. Samalla kertaa hoitaja jutusteli junnun kanssa alustavasti siitä mitä on luvassa keväisillä omahoitopäivillä johon junnu on ilmoitettu astmapolin toimesta. Kuulosti varsin mukavalta, harmi ettei sinne huolita vanhempia mukaan…

Pyörähdimme junnun kanssa vielä apteekissa ja kaupoilla kun kotiin suuntasimme ja iltapäivästä lähdin vielä käyttämään ukon siskoa kaupoilla. Ilta menikin tiukasti, yllätys, television ääressä sillä daa, viimeinen jakso Vain elämää-sarjasta oli ihan pakko nähdä! Lauantaina ja eilen tallentava boksi saikin sitten imeä sisäänsä kaikki jaksot ja nyt olen koettanut miettiä millä ihmeellisellä ilveellä saan ne siirrettyä boksilta levylle.

Siskolikka sai suoritettua muuttonsa viikonlopun aikana, eilen tämä soitteli vielä iltasella pyykkikoneen tiimoilta kysellen saisinko millään ilveellä eksää noutamaan sen nyt alkuviikosta ja kuskaamaan ex-teinille. Tämä jää nähtäväksi, toivottavasti eksä on suostuvainen moiseen. Tällä kun on ajoittain hankalia kausia jolloin mikään ei tahdo sopia mitä ehdottaa. Harmillista se on jos konetta ei saa teinille kiikutettua sillä silloin kone jää siskon entiselle vuokranantajalle. Höh.

Mielenkiinnolla odotan mitä tämä työpäivä tuo tullessaan, kuulinpa näet että viimeksi kun olin päivän työmaalta pois oli ohjattava saanut totaalisiepit luokan toiselle ohjaajalle. En muuten ihmettele moista, tämä kyseinen ohjaaja kun ei omaa minkäänlaista tilannetajua näiden luokan tenavien kanssa.

Ei lapsia ohjata toimimaan negatiivisella ja lasta alentavalla taktiikalla, kyllähän se niin on. Tämä samainen ohjaaja kun ”tappelee” puolet ajasta kahden muun luokan oppilaan kanssa ja hassua kyllä, toinen näistä lapsista tekee hommat tuosta vaan kun tälle antaa positiivista palautetta ja uskoa osaamiseensa.

Tänään on tarkoitus myös kahvitella anopin kanssa iltasella, junnun synttärikahvit kun on edelleen juomatta. Olen koettanut nyt himppasen tuumia missä kohtaa pitäisin junnulle jonkinlaiset kaverikekkerit mutta jaa-a. Jotenkin tuntuu ettei jaksaisi moisia järjestää mutta toisaalta taas.. No, muhikoon nyt vielä kotvasen ajatus tältä osin.

Ja nyt pitänee ihan oikeasti siirtyä kuosittamaan kuontaloaan jotenkin ihmismoiseen kuosiin, on se kyllä kumma kuinka sekaisin voikaan hiusosasto olla kun menee iltasella kosteilla hiuksilla nukkumaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai, minä pyrkinen samaan.