Huomenta vaan taas

Sitä ollaan taas keskiviikossa, tiedossa siis ns pitkä päivä vaikka enpä minä tätä puolen tunnin lisäystä erityisen pidentävänä pidäkään. Muilta osinhan keskiviikko on varsin jees-päivä työmaalla, kertaakaan kun ei aika ennätä tulla edes hitusta pitkäksi päivän aikana.

Eipä niin käynyt kyllä eilenkään, oma ohjattavahan palasi jälleen ruotuun ja varsin mainiolla tuulellakin tuo oli. Hommat sujui siis varsin näpsäkästi pitkin päivää ja koko luokka sai paljon valmista aikaan, siihen taisi osin vaikuttaa sekin että härkkijä oli vuorostaan kipeänä ja näin ollen pois paikalta.

Perjantaille onkin nyt sitten, taas, luvassa palaveri esimiehen kanssa. Palaverin aiheena on simppelisti yhden oppilaan, ei tosin meidän luokasta, kohdalla lisätyt toimenpiteet ja sen arviointi onko kyseisistä toimenpiteistä ollut apua. Niin. Mitäpä tähän nyt sanoisi.

Hieman ihmetyttää, jos tarkkoja ollaan. Jotenkin kun siinä edellisessä palaverissa tuli sellainen olo että meiltä, jotka työskentelemme muissa luokissa ja olemme myös täystyöllistettyjä, odotetaan että osallistuisimme enemmän kyseisen oppilaan kanssa toimimiseen.

Ns henkkoht ohjaajakin tuolle nimettiin edellisellä kerralla mutta tiedä sitten mikä siinä nyt sitten mättää, tuntuu näet ettei moinen riitä. Viime viikolla kyseinen mukelo otti ja liukeni kässytunneilla paikalta kesken kaiken eikä tämä henkkoht edes huomannut mukelon liuenneen. Minä kyllä huomasin ja hetken tilannetta seurattuani köpsöttelin mukelon perään katsomaan mihin ihmeeseen tämä oli lähtenyt.

Arvasin tosin jo mukelon ilmeestä mihin tämä oli matkalla ja sieltähän tuo kävelikin vastaan käytävässä. Lanka kun oli loppunut ja sitähän hän lähti lisää hakemaan eli ei mitään sen kummempaa mutta jotenkin olisi olettanut että se ns oma ohjaaja olisi moisen huomannut. No, ehkäpä tämä menee vielä totuttelun piikkiin.

Ihmetyttää tosin se, miksi kyseisen mukelon valvontoja on ripsuteltu nyt kaikille välituntien osalta ja ihan yhtä paljon kummastuttaa sekin miten mukelon omaa ohjaajaa näkee yllättävän usein opehuoneella jopa oppituntien aikana heilumassa. Hmmmm…

No, josko näille tulee perjantaina selvyys, todnäk me muut saamme sapiskaa siitä ettemme ole riittävästi tukeneet tässä järkyttävän raskaassa ohjaustoimessa. Pitäisiköhän sitä loikkia kesken tuntien kysymässä tarvitaanko kyseisen oppilaan kanssa apua? Eiköhän tällekin saada vastaus perjantaina.

Joka on muuten palaveripäivänä sikäli todella mielenkiintoinen että meiltähän on oma ope pois ja aisaparini toimii tämän sijaisena. Palaveri on, tietysti, aseteltu jälleen kerran sellaiselle kellonajalle että me emme voi olla pois omasta luokasta kuin ensimmäisen viis-kymmenen minuuttia. Huoks. Aamun tyhjä tunti sen alla on edelleen tyhjä ja ihan kaikilla.

Eilinen työpäivä oli siis varsin jees, ei valittamista. Kotiin kurvailin jälleen junnun koulun kautta, kotona turautin kahvit tulolleen ja koikkelehdin liki samantien uudelleen autoon ja sinne junnun koululle. Vuorossa oli speden nouto jumppakerhosta.

Kotosalla ryhdyin sitten hämähäkkinaiseksi, tai ainakin sellainen olisi pitänyt olla, sillä keittelin yhtäaikaa makaronia, tein jauhelihakastiketta ja kuorin perunoita muusiin. Niin ja lämmitin ukon edellisenä päivänä valmistamaa broitsusoosia. Pari kättä lisää ei olisi ollut pahitteeksi.

Tenavat evästettyäni touhusin speden kanssa tämän touhuvihkoja, ex-teini pörähti paikalle ja prinsessakin kotiutui omista riennoistaan. Tämänkin evästettyä itsensä siivosin keittiön ja nakkasin tiskikoneen päälle, otin kupposen kahvia ja keskitin tarmoni kutimiin. Tai tarmon ja tarmon, väsytti ihan vietävästi oikeastaan koko eilisen.

Jokin perin outo pääkipukin siinä pesiytyi korvien väliin illasta, ei hajuakaan mistä se tuli mutta tuntui kuin kahta kuminauhaa olisi viritelty ohimoiden välille. Onneksi se ei haitannut niin paljon elämää ettenkö olisi pystynyt komenteeraamaan spedeä suihkuun illansuussa.

Spedehän on aiemmin ollut kylpijäluonne mutta nyt lapsi on halunnut opetella suihkussa käymisen omatoimisesti. Äiti seisoo siis lähinnä henkisenä tukena ja ohjeistajana suihkuhuoneen ovensuussa kertoen mitä milläkin hetkellä olisi syytä tehdä; shampoota käsiin, silmät kii, hiero päätä, silmät edelleen kiinni, huuhtele hiukset, hiero samalla, saippua sieneen, istu pyllyllesi kun hinkkaat varpaita jne.

Parin ohjeistetun kerran jälkeen touhu alkaa sujua jo varsin näpäkästi joten mitä ilmeisimmin roolini ovensuussa muuttuu lähinnä tsemppariksi ja suht nopeasti minua ei siihen ovensuuhun enää edes kaivata. Pöh. Ei ole meidän ”vauvassamme” enää juurikaan vauvan merkkejä olemassa ei.

Tänään on luvassa sitten tiukka leivontasessiokin prinsessan osalta, pitää muistaa hakea lisäaineksia kaupalta kotimatkalla. Elän toivossa että junnu kykenisi ihan itse sinne kouluun ja kotiin tänään, mutta nähtäväksi jää. Ei se kovin nopeaa ole se kynnen ilmestyminen saati nahkan kovettuminen, hittolainen soikoon.

Olen vähin erin ajatellut myös ryhtyä laittelemaan joulujuttuja esiin, johan sen kalenterin ekan luukun saa avata ensi viikolla vaikka ilmat ei oikein sen puolesta puhukaan. Saa nähdä saanko aikaan vielä joku arkipäivä moiset touhut vai venyykö viikonloppuun.

Vaan jaa. Nyt olisi kaiketi pakko ryhtyä tutkailemaan omaa jokseenkin räjähtänyttä habitustaan joten se on moro ja have fun!

Mietiskelyä

Olen yrittänyt, ja ilmeisen hyvin onnistunutkin siinä, pitämään tämän blogin hyväntuulisena päläpälä-päiväkirjanani. Itsellenihän minä kirjoitan, aiemmin tein sen kynällä ja a4-kokoisella vihkolla, jo vuosia olen tehnyt sen näin. Silloin kun odotin spedeä kirjoitin toistakin blogia jossa revin kaiken sen odotuksen tuskan auki. Kaiken parisuhteen tuskan auki.

Paukutan tänäkin päivänä henkseleitäni siitä ettemme eronneet. Se oli niin hiuskarvan varassa. Se toinen blogi, siitä kiitän joka päivä.Siellä pystyin tekemään ja sanomaan asioita joita en täällä pysty tekemään tai sanomaan ja se taas johtuu siitä että olen itse identifioinut tämän blogin tällaiseksi kuin se on.

Osaan hienosti ja kauniisti antaa omasta elämästäni sen kuvan ettei mitään ihmeellistä tapahdu. Tottakai. Ei se ulospäin näy eikä sitä kukaan tiedä / näe. Viimeinen pari viikkoa on ollut sellaista vuoristorataa etten oikein enää tiedä miten pystyn pitämään itseni tässä hälläväli-moodissa.

Olen miettinyt josko toinen blogi lisäksi olisi se miten toimia. Vai palatako sinne missä heittelin ihan oikeasti omia tunteitani pitkin seiniä. Täällä en sitä osaa tehdä sillä tämä on tosiaan päläpälään keskittynyt blogi. Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö vain kaivaa kynä ja vihko esiin ja vuodattaa vain itselle elämän outouksia.

Jotenkin olen jämähtänyt tähän blogimaailmaan. Helppo tapa kirjata ylös ja on aivan ihanaa kun huomaa, että jotakuta kiinnostaa mitä sanon. Tälläkin hetkellä olen vain niin hukassa, ja samalla selvillä, omista ajatuksistani mutta ne tai tapahtumat niiden taustalla ei kuulu tänne.

Joskus aiemmin kirjoitin täällä siitä kuinka serkkuni oli osunut blogiini ja veti herneet nenään. En halua kenenkään suvussani tietävän yhtään mitään mitä tunnen tai ajattelen. Ne on kaikki minun omia asiotani ja tunteitani ja ainoat ihmiset joiden kanssa niitä jaan on oma perheeni.

Olen aikaa sitten huomannut etten ole suvulleni minkään arvoinen, perheelleni olen. Ja niin sen haluan olevan jatkossakin. Näin ollen mikään hyväkään elämässäni ei kuulu suvulleni, tiedän että minut karkotettiin pois sen kaiken pahan takia mitä elämässäni tapahtui. Ihmiset, jotka ei halua jakaa pahaa oloani ei ole oikeutettuja myöskään hyvään olooni silloin jos ja kun se osuu.

Kuulostan muuten ihan tuksulta tässä kohtaa… Mutta niin. Jäänpä edelleen miettimään tätä asiaa ja todnäk jossain kohtaa perustan uuden blogin jossa tuuletan ihan oikeasti ajatuksiani. Täällä en sitä uskalla tehdä sillä oikeasti. Terkut serkulle, siskolle ja tädeille. Ja joo, sähköpostia voi laitella, edelleen se osoite on irkku1972@suomi24.fi…

Huomenta ja silleen

Mitään järkeähän tässä ei ole että olen jo hereillä (kello on piirun yli neljä) mutta minkäs teet. Kun sitä on hereillä niin sitä on hereillä. No, kenties suoritan tänäkin aamuna yhden tallenteen tuijottelun ennen kuin ryhdyn tenavien herättelypuuhiin, ei se huono tapa päivän aloittamiseen ole sekään.

Vaan jaa niin. Niinhän siinä sitten kävi, että spirometria jäi käymättä. Sen sijaan pyörähtelimme lääkärissä jossa junnun kinttu kuvattiin ja lääkäri totesi lapsella käyneen älyttömän tuurin. Siinä määrin karu näky isovarvas on turvotuksineen ja kynnen reunusten vuotamisineen että murtunut sen pitäisi olla. Just.

Valitettavasti junnu ei antanut poistaa kynttä joten tämä liikkumisen totaalinen hankaluus jatkunee niin kauan kunnes kynsi lähtee ihan itsestään irti. Sen se näet tulee tekemään. Se liikkumisen totaalinen hankaluus taas. Se johtuu pitkälti siitä, ettei koipeen voisi laitella oikein mitään.

Kenkä, oli se millainen tahansa, aiheuttaa älytöntä kipua osuessaan kynteen. Saman tekee sukka ja herranen aika, elämme marraskuuta joten sukan käyttö on kokolailla must jos mielii ulkosalla liikahdella. Että juu, sellainen tapaus. Tänään ja huomenna junnu pääsee autokyydillä kouluun ja nappaan tämän kotiin töistä palatessani mutta torstaista eteenpäin tämän pitää suoriutua sinne jollain keinoin itse. Huoks.

Siinähän se lomapäivä sitten menikin mukavasti, lääkärissä käydessä ja erinäisiä sarjoja tuijotellessa. Tuli siinä nyt kotva hoideltua kotihommiakin päivän mittaan mutta vain kotva, mitään ihmeellistä inspiraatiota kotihommien pariin kun ei ollut.

Niin paitsi pyykkiosastolla, siellä otin ja kunnostauduin sillä minun oli ihan PAKKO kokeilla eikö kaksi valkoista takkiani muka tosiaan lähde valkoistakin valkoisemmaksi jos pesen ne kuudessakympissä ja nakkaan sekaan vanishia. Takkejahan ei tule käytettyä kuin joskus ja jouluna, noin suunnilleen, joten ei niitä tule juuri pestyäkään.

Nyt tosin totesin, että sunnuntaina käyttämäni valkoisen takin hihat on samettiosiltaan ”kellertyneet” ja se toinen valkoinen takki taas aiheutti kauhistusta jo aiemmin sitä katsellessani. Että miten voikin takin niskaosa olla noin ruskealla rannulla?!

Kumpainenkin takki on kulkeutunut minulle siskoltani enkä ole niitä sen jälkeen pessyt vaan tosiaan nakannut kaappiin odottamaan harvoja käyttökertojaan ja nyt kun niitä harvoja käyttökertoja on ollut niin onhan ne tahratkin pompanneet silmille.

Todettakoon, että kummasti se valkoinen muuttui todella valkoiseksi siellä kuudessakympissä. Niskaosastaan likaiseen takkiin hieroin vielä ihan suoraan vanishin pulveria, tiedä sitten vaikuttiko se vielä pesutulosta parantavasti. Oli miten oli, nyt on takit pestyinä joten kyllä kelpaa lähteä rimpsalle.

Siis teatteriin. Joulukuussa. Me kun haimme tosiaan ne liput sinne Tuuliajolla-näytökseen ja se olkoon meidän yhteinen pikkujoulureissumme. Johan tästä nyt on kotva aikaa kun viimeksi kaksin olimme tien päällä. Josta tulikin mieleeni vähemmän mukava juttu.

Prinsessahan on pitkään surrut, välillä kiukkuisella lisävireellä, mummunsa toimia. Kun se vaan lupaa ja lupaa ja lupaa ja ikinä se ei tee niinkuin on luvannut. Harmillista kyllä, prinsessa on jo 14vee ja osaa itse ajatella ja tuumia asioita ja se nyt ei tee mitenkään helpommaksi asiaa, päinvastoin.

Tämä anoppiongelmahan on toki ollut vallalla jo vuosia mutta itse siihen on jo niin tottunut ettei jaksa pahemmin edes miettiä saati ihmetellä touhua. Prinsessa taas jaksaa, kaipa se on tuossa iässä kaikenlaisten tuumintojen aika. Nyt prinsessalla on taas menossa voipska-kausi.

Voi pska-kausi sisältää siis erinäisen määrän paitsi sitä harmitusta niin myös kiukkua ja tällä kertaa kausi alkoi siitä, että prinsessalle selvisi ihan yhtäkkiä että mummu muuttaa. Yllätyksenä se kieltämättä tuli allekirjoittaneellekin, uuden asunnon mahdollisesta hausta oli kyllä kevättalvella puhetta mutta sitä en tiennyt että asuntoa on haettu ja saatu.

Tämä mummun muuttaminen taas tuli ilmi siinä kohtaa kun tämä haki meiltä ukon kotiin tuomia pahvilaatikoita ja kyllähän se prinsessa siinä hieman kärttyisesti asiasta mummulle mainitsikin. Että olisi niin kuin ihan kiva tietää näistäkin asioista mutta kun ei mummusta ikinä kuule mitään saati tätä tapaa.

Mummua moinen kommentti harmitti kovin ja liekö sitten hyvittelynä lapselle totesi tälle että äläs nyt, kun olen saanut muuton tehtyä kuun vaihteessa niin tulen seuraavalla viikolla hakemaan sinut seuroikseni yhdeksi ehtooksi. Muutto tapahtui siis reilu kaksi viikkoa sitten.

No, prinsessa totesi ihan yhtäkkiä viime viikon alussa minulle että näinköhän hän ymmärsi sen viikon väärin. Että jos mummu tarkoittikin, että tulee hakemaan vasta tällä viikolla. Minä en moiseen osannut vastata muuta kuin että kannattaisi varmaan soittaa mummulle ja kysyä että minä päivänä on tulossa hakemaan.

Prinsessa ei soittanut vaan päätti odotella josko se mummu ihan iltana minä hyvänsä sieltä ilmestyy. No, eipä ole näkynyt. Eikä kuulunutkaan. Lauantaina kun heiluimme prinsessan kanssa kaupoilla ja kirpparilla tämä otti ja totesi ihan yhtäkkiä että ärsyttää ihan hirvittävän paljon se, että mummu aina lupaa ja sitten ei pidäkään lupauksiaan.

Minulla kelasi hetken tyhjää ennen kuin hoksasin mistä moinen yhtäkkinen lausuma siinä kassajonossa tuli. Tosiaan, se toinenkin mahdollinen noutoviikko oli ja meni. Sanoin prinsessalle että kyllä se nyt on niin että prinsessan pitää avata suunsa ja sanoa se ihan sama asia mummulle itselleen. Että ärsyttää kun luvataan eikä pidetä sanojaan.

Siinä samoilla ärsytyksillä prinsessa purnasi sitäkin kuinka mummu lupasi viedä hänet puuhamaahan kesällä ja siitä lupauksestakin on jo kymmenen vuotta eikä hän nyt enää sinne puuhamaahan edes tahtoisi. Ja on se sinne kyllä serkkuja vienyt ja serkut on ollut yötä sillä ja se on ollut hoitamassa serkkuja ja hän on ihan varma siitä, että mummu ei tykkää yhtään spedestä kun ei se ikinä edes tapaa spedeä.

Eikä häntäkään. Kun aina vaan serkkuja. Ihan ymmärrettävä avautuminen prinsessalta, kyllä minuakin välillä hieman ihmetyttää ja korpeaa se, että muu serkkulauma on mummun kanssa paljonkin tekemisissä, näitä kuskataan sinne ja tänne ja otetaan hoitoon ja yökylään mutta tämä meidän kolmikko.

No, olihan spede siellä mummulla reilu vuosi sitten kesällä yötä prinsessan ja junnun kanssa. Ja … no, hmmm… Niin no, on se mummu varmaan sen jälkeen nähnyt speden. Kai. Tai sitten ei, en ole varma. Mutta ehkä on. Ja onkin, jos ei muuten niin silloin kun mummu on hakenut niitä serkkuja meidän pihasta.

Tiedä häntä niin mitä tämän kanssa tekisi. Pitäisikö tässä ottaa ja soittaa anopille ja kertoa, että prinsessa on nyt ihan himppasen loukkaantunut? Toisaalta prinsessa ei tahdo, että kerron mummulle yhtään mitään mutta toisaalta taas jos prinsessa itse ei saa suutaan auki niin pitäisikö minun? Enpä tiedä.

Ehkäpä jätän tämän tuumailun tältä erää ja ryhdyn vähitellen tutkailemaan omaa habitustani ennen kuin siirryn kurkkimaan eilistä Kiiltokuvia-jaksoa. Se kun jäi katsomatta sillä olihan se pakko tuijotella iltapuhteiksi sitä uutta piikasarjaa Liviltä.

Se on siis moro ja have fun!

Leijailen

Nyt ainoa mitä tarvitaan on rahaa. Ja paljon. Ilmeisen paljon. Sillä muuten näistä hampaista ei saada tolkkua, se on selvä se. Mutta siis hammaslääkärikeikka. Tsiisus. Miksi ihmeessä olen nähnyt vaivaa käydä kunnallisella? Saanut kuraa niskaani? Kuunnellut moitteita joille en edes voi mitään, on ihan sama miten paljon hampaitani harjaan, hammaslankaa käytän tai teen mitä vaan niin nämä hampaat on nyt ne mitkä on.

Rikki, ja pahasti. Ollut jo vuosikymmeniä. En ole ikinä elämässäni päässyt hampaideni kanssa siihen tilanteeseen jossa hammaslääkäri toteaisi että no, poistetaan nuo hammaskivet, muutenhan nämä on kunnossa. En siihen tilanteeseen, että hammaslääkäri olisi todennut että kas, yksi alkava reikä täällä on.

En oikein edes tiedä missä kohtaa hampaani näin rikki menikin, epäilen että osasyy oli aika jolloin elin ”sillan alla”. Tosin sitä ennenkin aina hampaita paikattiin. Ihan aina. En ole koskaan käynyt hammaslääkärillä niin ettei hampaita olisi paikattu. Veikkaan silti että se ajanjakso elämässä teki omat tuhonsa ja oman lisätuhonsa, näin uskallan väittää, on monet raskaudet.

Kun ne vain hajoaa suuhun niin ne hajoaa. En minä siihen ole koskaan kaivannut lisukkeeksi sitä, että minut lytätään maahan ja haukutaan pystyyn, pelotellaan vielä lisukkeeksi sillä että ”sieltä on kuule suora linja sydämeen ja kuolema tulee ihan just ja kohta kun on huonossa kunnossa”.

Eilinen hammaslääkärikeikka; täydellinen! Koko aamupäivä kotosalla meni RAUHALLISISSA merkeissä. Ei panikointia, ei erityistä pelkoa, ainoastaan jännitystä. Ja kun istahdin hammaslääkärin tuoliin, ihanan pienen mahdollisesti intialais- tai filippiiniläissyntyisen tyttösen tuoliin, tuntui kotvan että hemmetti, nyt se lähti. Sydän. Omalle reitille.

Jonka muuten selvitin hetkessä toteamalla, että lupaathan ettet pyörry kun avaan suuni ja ei, ei muita kroonisia sairauksia kuin järjetön kammo tätä tuolia ja toimenpiteitä kohtaan. Samantien näet tuli puudutuspiikkiä ja jutustelua ja lisää jutustelua ja lisää puudutusta ja pölinää ja pälinää ja pelkkää aurinkoa.

Puoli tuntia myöhemmin hammas oli kunnossa. Ja hymyssä riitti edelleen. Tehtiinhän tästä sinulle hyvä kokemus? Olihan turvallinen olo? Kaikki hyvin? Hemmetti soikoon, paremmin kuin hyvin! Ja hammaskin! Siinähän se taas on vaikka mitään järkevää suussa ei tunnukaan!

Niinpä niin. Lasku ei saanut minua pyörtymään, oikeastaan se oli kokolailla sitä mitä olin ajatellutkin sen olevan. Sen sijaan ajatus siitä, että tätä taivaanmannaa on saatava lisää sai päässä huippaamaan. Siis oikeasti. Millä ilveellä minä ryhdyn jatkossa maksamaan 100-200 ekkeä kuussaa siitä että hampaita laitellaan ihan kunnolla kuntoon?

Sillä senhän se tulee tekemään. Vähintään. Kysyinhän minä samalla senkin, että paljonko kerralla voidaan tehdä. Pelkäävälle ihmiselle kun se kynnys sinne hammaslääkärille on joka ainoa kerta niin korkea ettei sitä mielellään kiipeile hammas kerrallaan vaan ennemmin niin että ainakin pari hammasta voidaan kerralla laitella.

Tunti kerrallaan. Ja mieluiten niin, että joka kerta saadaan mahdollisimman paljon aikaiseksi. Että kaikkea ei ehkä voida pelastaa mutta liki kaikki kuitenkin. Että tässä nyt sitten mietin mistä hitosta ryhdyn rahaa takomaan. Toki sitä tulisi ihan sillä kun jättäisi kaiken, siis ihan KAIKEN, ylimääräisen pois tyyliin mökkireissut, ruokakeikat kaksin ja muut mutta toisaalta.

Käykö se ihan niin. Kun nekin on kuitenkin tärkeitä, mutta onko ne tärkeämpiä kuin minun hampaani? Mutta toisaalta, onko meidän yhteinen suhde ja perhe tärkeämpi kuin minun hampaani? Ja missä kohtaa on kompromissiraja? Huoks. No, näitä nyt tässä makustelen ja mietiskelen ja siis kukaan ei varppina tiedä kuinka paljon nautin!

Samalla näet kutkuttelen kielenkärjellä hammasta joka on ihanan ehjä, ihanan sileä ja jonka tekijä toimi ihan mahdottoman ihanasti ja taittoi sen pahimman pelon pois. Tätä lisää. Tätä! Ja nyt lisää kahvia joten se on moro ja have fun!

Huomenta vaan…

Olipas tämä kerrassaan outo kokemus, havahtua hereille arkipäivänä vasta puoli seiskalta. Omg! Ehkä se juontaa juurensa suoraan riekunnan määrään näinä typerinä pakkokotipäivinä? Vaikka toisaalta, eilen en kyllä kauheasti riekkunut, ei vaan saanut aikaiseksi eikä huvittanut kun pänni suunnilleen kaikki.

Tuli siinä toki ruokaa laiteltua, aamusta touhusin kinkkupiirakan ihan muuten vaan, sen perään heitin uuniin makaronibroitsulaatikon ja viimeisenä uuniin päätyi lasagne. Lasagnen teko oli ihan oma lukunsa, miten muutenkaan, sillä tottakai huomasin siinä aloitellessani sen kasaamista vuokaan että kas niin ja joo. Ei olekaan lsagnelevyjä.

Ei kuin pikana kauppaan ja pikana takaisin kotiin, sen hetken maltoin pitää spedeä yksin. Spede muuten voi jo selvästi paremmin, näpyt kasvoista alkoi kadota eilisen päivän aikana ja aamulla vielä lämpölukemia näyttänyt mittarikin asettui normaalilukemiin. Nenä tuolla nyt edelleen falskasi mutta muuten tenava vaikutti kokolailla omalta itseltään. Jes!

Tämä päivä nyt vielä vietetään kotosalla, niin ja toki viikonloppu perään mutta voi kuulkaa. Sitten se on taas työtä, työtä ja vähän lisää työtä. Ihan kyllästymiseen asti, luulen mä.

Eilisen päivän ehdottomasti maininnan arvoisin tapahtuma tulee tosin tässä. Se on muuten se joka eniten pännikin, siis tapahtumista. Muutama viikko sitten minulta lohkesi hampaan paikasta pala. Sikäli kökkömäisestä kohtaa että kyseessä on etuhampaiden viereinen hammas ja arvaahan sen, että sitä tuli aluksi tökittyä jatkuvasti kielellään.

No, se kielellä tökkiminen nyt olisi ollut ihan se ja sama jos kiinni pysyneen paikan reuna ei olisi ollut terävä kuin giljotiini ja minähän koetin epätoivoisesti saada pika-aikaa jonnekin hammaslääkärin vastaanotolle. Kunnallinen ei edes vastannut, jippii, ja yksityisillä oli ajat täynnä aina seuraavaan viikkoon. Päädyin siis odottelemaan viikonlopun yli ja tuumin soittavani alkuviikosta kunnalliselle.

Kuten olen aiemminkin maininnut niin minullahan on megalomaaninen hammaslääkärikammo. Siinä määrin megalomaaninen että jo ajatus hammaslääkärin vastaanotosta saa kädet tärisemään, sydämen hakkaamaan ja päässä suhisemaan. Selvästikin siis paniikkikohtauksen aikaan.

Ja miten kävi? Se paikan reuna tasoittui viikonlopun aikana joten pah ja pöh, enhän minä tietenkään edes muistanut koko asiaa enää seuraavalla viikolla. Siinä kohtaa kun asian muistin en todellakaan ennättänyt soittaa mihinkään ja sitten kun taas olisi ollut aikaa soitella niin en muistanut tai kello oli sen verran, ettei hammaslääkärin vastaanotto ollut enää auki.

Ihmismieli on ovela kapine, olen melkolailla varma että pääni unohti tahallaan asian aina kun soittamismahdollisuus oli. Toisaalta, onko ihme, kun ei hampaasta saati sen paikan lopusta ollut mitään vaivaa. No, nytpä sitten on. Kävipä näet niin, että eilen aamulla totesin heti herättyäni että voi vttu, nyt se loppukin paikka on irti.

Siis nimenomaan, irti. Ei poissa, ei suussa pyörimässä vaan irti vaikkakin siinä kohtaa missä paikan kuuluukin olla. Se kun painuu hölmöön asentoon välillä mutta ei lähde sijoiltaan. Kyseinen paikka on muuten pysynyt nyt yllättävän monta vuotta, eihän sitä ole uusittu liki kymmeneen vuoteen. Yhdessä kohtaa kun sitä uusittiin kuukauden-parin välein koska se vain on hankala.

Siinä minä sitten kiroilin ja manailin aamupäivästä samalla kun painelin kielellä paikkaa takaisin oikealle kohdalleen, irronnuthan se ei sieltä kolosestaan vaan pamahteli aina uudelleen ja uudelleen syödessä väärille urille. Ja nyt kuulkaa hurraat vähintään on paikallaan! Minä otin ja tilasin ajan hammaslääkärille!

Kyllä! Enkä kunnalliselle puolelle, ehei, vaan yksityiselle ja tälle päivälle! Eiliselle kun ei aikoja enää ollut. Olin jokseenkin varma ajan tilattuani että nyt on kyllä niin että minä en takuulla nuku sekuntiakaan seuraavana yönä ja jos nukunkin niin näen kokoajan painajaisia ja olen pelko persuuksissa ja vaikkas mitä mutta hurraa!

Minähän nukuin kuin tukki! Ja edelleen olo on varsin rauhallinen ja peloton! Jännittää ehkä hieman mutta mitään kammo-oloa ei ole, ei edes harmita mennä hammaslääkärille vaan ajattelin jopa että kysyn samalla jonkinlaisen kustannusarvion paljonko koko hammasremontti tulisi sillä puolella maksamaan.

Jäinkin ihan oikeasti miettimään voiko tämä kammo liittyä jotenkin paikkaan? Minullahan ei ole juurikaan hyvää sanottavaa paikallisesta kunnallisesta hammashoitolasta, aiempien asuinkuntien kunnalliset olikin ihan jees. Täällä on heti alusta asti ollut jotenkin sellainen olo että hyihyi sua ja mitäs tänne tulit ja häpeä.

Jopa silloin piti pyydellä omaa olemassaoloaan anteeksi kun hammaslääkäri itse mokasi ihan totaalisesti ja unohti kiilan kahden hampaan väliin yhdellä käyntikerralla. Yllättäen kiila unohtui sinne loppuviikosta ja yllättäen ien tulehtui ihan älyttömän pahasti perjantai-illan aikana ja yllättäen lauantaina ei tahtonut saada apua mistään.

Muistaakseni sain kiilan silloin omin avuin pois hampaiden välistä kun sen olemassaolon huomasin (tulehtunut kudos työnsi sen pään näkyviin) mutta kipuun saati tulehdukseen sen nyppääminen ei auttanut. Lopulta sain kiinni jonkun ihan uppo-oudon yksityisen hammaslääkärin joka oli kesämökillään (!) ja kuultuaan tarkan selostuksen tapahtumista kirjoitti minulle puhelinreseptin apteekkiin.

Kun seuraavalla viikolla soittelin kunnalliselle puolelle ja kerroin mikä pikkumoka oli tapahtunut oli suhtautuminen siellä vähintäänkin nuivaa. Mokannut hammaslääkärikin soitteli minulle kotiin ja leimasi minut suunnilleen umpihulluksi joka vain kuvitteli hampaiden välissä olleen yhtään mitään sillä kyllä hän sen kiilankin oli pois sieltä ottanut. Hassua, että kyseinen kiila oli sillä hetkellä silti omassa kädessäni kun hänen kanssaan puhelimessa puhuin.

Että niin, olisiko siinä isoin syy sille kammollekin. Nyt kun ei todellakaan tunnu yhtään karsealta mennä iltapäivällä hammaslääkäriin. Ehkä se tosiaan on niin, että kun itse maksat siitä hoidosta yksityiselle jonka elanto on siis pitkälti kiinni siitä miten käynnin koet niin jotenkin omakin asenne on heti toinen? Jaa-a.

Vaan jaa kuulkaa. Minäpä luulen, että keittelen nyt itselleni uudet kahvit. Kaksi kupposta kun ei riitä mihinkään ja myöhäisestä heräämisajankohdastani johtuen ukon keittämät aamukahvit maistuu tähän aikaan jo ihan kuralta. Se on siis moro ja have fun!

No mutta terve!

Se olisi sitten taas aamu. Tällä kertaa nukkua posootin yön varsin hyvin ilman omituisia kiputuntemuksia kesken unien, jes! Se eilisen aamun omituinen olotilakin kaikkosi siinä päivän mittaan ja työt luisti varsin vauhdikkaasti joten ei huono, ei.

Päivän aikana ennätettiin käydä naapuriluokassa treenaamassa eläkkeelle jäävälle työntekijälle lauluakin jonka ekat vahvitettuna ohjattavalla sitten laulaa lurautti opehuoneella kahvittelun alkajaisiksi. Todettakoon, että ohjattavahan ei ole ennen moisiin karkeloihin osallistunut millään tavalla sillä tilanteet ei ole vaan onnistuneet tältä. Tällä kertaa homma sujui kuin rasvattuna.

Liekö sitten kyseisen tilanteen jännittävyys purkautunut heti laulun perään vietetyn välkän aikana, tenavahan istua öllötti opehuoneen edessä penkillä kun luokkaan suuntasin. Oli sitten ottanut ja heittänyt yhtä oppilasta selkään kivellä, väitti toki että ylemmän luokan oppilas oli lällätellyt tälle pihalla.

Pakko todeta, että minulla on suht korkea kynnys uskoa näihin ”toi teki eka”-juttuihin, sillä tunnen ohjattavan tavat aika hyvin ja osaan varsin hyvin lukea tästä koska sanottu asia on totta ja koska ei. Täysin mahdollista on, että ylemmän luokan oppilas on lällätellyt omien kavereidensa kanssa touhutessaan näille kavereilleen (esim hippaa mennessä) mutta ohjattavalle. Tuskinpa.

Ja kuten aina näitä ikäviä tilanteita selvitellessä niin nytkin ohjattava päätti käyttää vanhaa keinoaan eli sitä huutamista. Kun ei se tapahtunut nyt muiden puheen päälle huutamalla muuksi muutu, ei vaikka kuinka huutaisi ”toi aloitti eka, toi aloitti eka”. Kivi nyt oli joka tapauksessa lentänyt ja osunut toista oppilasta selkään ja kivien heittely nyt on yksinkertaisesti ehdottoman kiellettyä.

Seuraava vaihe olikin sitten se, että kivi muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi ollen lopulta enää peukalonpään kokoinen mutta niin. Kivi kuin kivi ja koolla ei ole merkitystä. Enkä todellakaan usko, että kyseessä oli mikään peukalonpäänkokoinen kivi, ennemmin ehkä tenavan puolikkaan nyrkin kokoinen.

Vanhat tavat istuu sitkeässä, uskottava se on, ja tämähän se on ollut yksi tenavan kompastuskiviä koulussa. Kun on jotain sössitty niin sitä ei myönnetä vaan kuvitellaan että vastaanhuutamalla se muuttuu muuksi kuin on. Tenava sai, tietysti, samantien kuulla rankunkin joka kiven heitosta lankesi eli tänään on sitten sisävälkät vuorossa.

Kumma juttu, että luokkaan ehdittyä tarina oli jo muuttanut siinä määrin muotoaan että oikeastaan tenava ei ollutkaan heittänyt toista oppilasta vaan tarkoitus oli ollut heittää kivi koulun aidan yli. Tämä kuulostikin jo ihan todelta ja pidinkin tenavalle pienimuotoisen puhuttelun siitä, miten voi käydä jos kiviä viskoo aidan yli.

Kun eikös nyt mieleen muistu edellisen vuoden tapahtuma jossa tenava nakkasi kiven aidan yli koulun pihan puolelle koulusta lähdettyään ja kivi osui yhtä oppilasta päähän ja eikös jo tuolloin puhuttu siitä, että niitä EI heitellä missään kohtaa koulupäivää saati koulumatkaa eikä mielellään milloinkaan muulloinkaan. Ja ei, edelleenkään sillä kiven koolla EI ole merkitystä.

Tenava tyytyi kuuntelemaan puhuttelun ja tottakai, kun asia nyt kuitenkin edelleen harmitti, kieltäytyi tekemästä äikän tehtäviä koska ei saanut itse päättää mitä tekee. Tämä on se tenavan toinen kompastuskivi koulun tunneilla. Minä tahdon tehdä nyt käsialaa -> ei kun nyt tehdään kielioppiin liittyvää kirjaa -> en sitten tee.

Ihan yhtälainen mahdollisuus on aina sille että minä tahdon tehdä käsialaa -> no nyt sitä voi tosiaan tehdä -> mä vihaan käsialaa enkä jaksa tehdä tätä! Käsialakirjoituksen lumous kun meni jo ohi mutta tenava on ottanut nyt sen keinoksi vältellä tekemistä tunneilla. Yhdessä kohtaa välttelykeinona oli tarinavihkoon kirjoittaminen, tämä olisi tahtonut jatkuvasti kirjoittaa tarinavihkoon jakotunneilla ja ekat pari tarinaa syntyikin hienosti ja sen jälkeen.

Tunnit istuttiin vihkon ääressä ja osa tunnista kiukuteltiin kun ei keksitty mitään kirjoitettavaa ja muutenkin oli ihan tyhmää ja plaaplaaplaa ja tämä siis sen jälkeen kun itse oli tunnin alussa toivonut että kirjoitettaisiin ennemmin tarinaa kuin tehtäisiin työkirjaa. Lopulta tarinavihkoon saattoi ilmestyä muutama hassu lause ja siinä se eli huoks.

Temppuilukausi on siis selvästi aluillaan mutta niinhän se vaan tuo syyslomakin lähestyy ja syyslomahan on ollut se rajapyykki parina vuonna josta ongelmatkin on tosissaan alkaneet. Näinköhän tänäkin vuonna.

Työmaalta koikkelehdin kotiin ja touhusin makaronit kiehumaan, pastakastikkeen lämpiämään ja tutkailin speden läksyt. Tenavien syötyä suuntasin kirpparille sillä oikeasti. Speden takista hajosi vetoketju ja en todellakaan välittäisi ostaa tähän väliin mitään uutta ja kallista syys-kevättakkia sillä tenava kasvaa niin vauhdilla ja talvitakin hankinta on joka tapauksessa edessä.

Tunti siellä kirpparilla meni helposti kierrellessä ja kas, niin vain löysin spedelle hyvän syystakin vitosella. Samalla mukaan tarttui takki junnulle eikä sekään ollut hinnalla pilattu, peräti 6 euroa maksoi moinen. Ja junnuhan rakastui ihan sataa moiseen takkiin, onhan se ns jenkkitakki eli nahkaiset hihat ja selkä- ja etukappale huopaa.

Ihan euron edestä törsäsin sitten itseenikin ja kas… tämähän sieltä mukaan tarttui.

13979_10152688498953771_6364666932147163824_n

Pakkohan se oli mukaan napata vaikka sinne nyt ei kutimet työmaalle mukaan mahdukaan. Mutta kun niin. Him! Ei tosin hajuakaan onko kyseessä aito Him-tuote mutta tuolla nyt ei ole väliä, minulle passaa vallan mainiosti ja luulenpa, että pääsee vielä ulkoilemaankin kanssani kertana eräänä.

Kotiuduttuani pesin pyykkiä, siivoilin sieltä täältä ja imuroin alakerran. Lievää päänvaivaa aiheutti tosin imuri. Ensin se veti todella huonosti ja ajattelinkin jo hetken että mitä ihmettä, onko siellä muka pölypussi täynnä vaikka siitä ei ole kauaakaan kun sen vaihdoin. No eipä ollut, ei.

Sen kerran kun ostin tarvikepölypusseja ja vieläpä kodinkoneliikkeen myyjän suosituksesta kun ne on halvempia ja ihan yhtä hyviä kuin alkuperäiset niin mikäpä oli tulos. Pölypussin ruojake oli ottanut ja päästänyt osan imuroiduista hiekoista ja pölyistä pitkin pölysäiliötä ja suodatinta ja kas, tukossa astihan se suodatin oli. Voitte vain arvata manailun määrää.

Mikäs siinä, minä otin ja puhdistin pölysäiliötilan, vaihdoin uuden suodattimen ja kas, johan sitä oltiin taas virkeää imuria. Pitänee jatkossa kurkata aina ennen imurointia että pölypussi on takuulla tiukasti oikealla kohdalla lukituksessa kiinni. Siis siihen asti kun ne alkuperäiset pölypussit tulee, niitä kun tilasin samantien mieleshopista imurin siistittyäni.

Eipä se päänvaivailu silti siihen loppunut. Jos kohta imurilla on saanut imuroitua koko alakerran eteisen pistorasian varassa niin kappas kummaa, nyt johto ei riittänyt edes keittiön perimmäiseen nurkkaan asti. Siis mitä ihmettä?! Minä kelasin johdon sisään, kiskoin uudelleen ulos, kelasin sisään ja kiskoin ja ihmettelin että mitä hemmettiä. Ei se näin lyhyt pitäisi olla.

Ehdin jo siinä manata sitäkin, että näinköhän minun pitää lähettää imuri huoltoon sillä selvästikin johtotilassa on nyt joku iso ongelma ja johto ei tule kokonaisuudessaan ulos kuten pitäisi. Sitkeys palkitaan ja kas, pari kertaa uudelleen vielä nypittyäni johtoa otin ja kiskaisin kerran ”hieman” kovemmin ja kas…

On siinä ainakin tehokas sisäänkelausmekanismi! Johtotilasta kun paukahti esiin solmiutunut johto! Siis mitä ihmettä? Solmu johdossa! Ja imuri oli kiskonut sen sisäänsä? Ei voi ymmärtää miten moinen on mahdollista, minä kun olen jokseenkin tarkka imurin suhteen (kiitos vaan edellisen imurin romuttaneiden tenavien) enkä anna kenenkään muun kuin ukon koskea siihen.

Näinköhän ukko on tosiaan imuroituaan kelannut johdon sisään ilman että on sen kummemmin katsonut miten se sinne menee? Vai eikö solmu ole muka yhtään kanitellut sisäänkelautuessaan? En tiedä, mutta solmun avattuani imuri pelitti jälleen kuten uutena. Toisinaan sitä saa yllättävän pitkän ja vaiheikkaan touhun aikaan tuosta imuroimisestakin.

Pyykkejä kuivumaan nakkoessa spede toimitti apupojan virkaa ja sen perään tarjoilin sitten jo iltapalankin. Itse einehdin vielä siinä töllöä tuijotellessa ja tulipa siinä einehtimisen perään kudottua toinen Espanjaan lähtevistä villasukistakin valmiiksi ja aloiteltua paria tälle. Tänään puikot saa lisää kyytiä ja todnäk suuntaan uudemman kerran vielä kirpparillekin jos prinsessa vain tahtoo.

Oikein muita suunnitelmia en tälle päivälle ole tehnytkään, luvassahan on se todnäk piirun pidempi työpäivä joten saa nähdä miten kotiin suoriudun. Junnu ei tänään mene kouluun sillä siellä on retkipäivä eikä koulu ole järjestänyt korvaavaa toimintaa joten kotona tuo pyörii.

Vaan jaa. Nyt taidan ryhtyä entraamaan habitustani kuosiin joten se on moro ja have fun!

Hemmetin viileää huomenta vaan

Tsiisus, nyt on kyllä pakko kiskoa välskärit koipeen, ei auta mikään! Siellähän on järkyttävän kylmä ilma, tai siltä se ainakin tuntuu! Ush! Törkeää! Mittari väittää asteita olevan tarkalleen nolla mutta jaa-a. Kyllä se kylmemmältä tuntuu, mutta voihan se olla että moisen tuntuman aiheuttaa aikamoinen tuuli mikä siellä käy. Yäks!

Takana on kuulkaa vähintäänkin omituinen yö. Minä näet havahduin yöllä pääkipuun. Enkä havahtunut edes kunnolla hereille hereille asti vaan sellaiseen outoon puolihorteeseen. Siis mitä ihmettä? Voiko pääkipuun oikeasti havahtua? Näköjään voi. Hieman oudolta tuo nuppi nytkin tuntuu, mutta ei sitä nyt varsinaisesti särje kuitenkaan.

Eilinen työpäivä oli ja meni että viuh vaan. Ylitöiksi se tosin meni, läksyparkkiin kun valui aika runsaissa määrin tenavia eikä siinä mitään, ei se runsaus sitä yleensä venytä sen pidemmäksi mutta sepä sitten venyttääkin kun parilla tenavalla on neljä sivua äikän läksyjä kahden tarinan kirjoittamisen lisäksi tekemättä.

Kaiken lisäksi toinen tenavista on vanha tuttu jolla on luetun ymmärtäminen ihan pikkuisen haussa. Niin tälläkin kertaa mutta ihmeesti hän sai viimeisenkin lauseen pakerrettua kello kahteen mennessä ja pääsi kotimatkalle. Se toinen kaippari taas. Sillä oli vielä lisukkeena biologian tehtävät tekemättä joten istunto jatkui.

Itse pääsin lähtemään vartin yli kaksi kun seuraavan läksyparkkivuoron vetäjä hölkötteli paikalle ja sehän sopi mainiosti, onpa perjantaille heti minuutteja mistä ottaa. Huomennahan niitä tulee lisää ja nähtäväksi jää kuinka paljon. Ei huano!

Spede istua öllötti sievästi sohvan nurkassa kun kotiin ennätin, minä ryhdyin vauhdilla nakkomaan perunoita kattilaan ja poikanen 18veekin siinä soitteli samoihin sanoihin. Pyörähdin hakemassa tämän koululta, palasin hellan ääreen ja touhusin jauhelihanakkikastikkeen porisemaan samalla kun mikro sulatti jauhelihapakettia pastasoosia varten.

Kolmen jälkeen pyörähdin vauhdilla lähiksessä, kas kun ukko ei ota millään muistaakseen että minä sitä piimää mielelläni ruoan kanssa kiitos. Samalla tuli napattua suolakurkkuja ja säilykepunajuuria ja kotiin ennätettyäni pääsimmekin jo syömään. Jauhelihapastasoosi jäi hellalle hautumaan vielä muutamaksi tunniksi kun siivoilin keittiön muuten kuosiin ja istahdin kotvaksi nojatuoliin kutimien kanssa.

Junnu ja spede rakensi komean sotatantereen keittiön pöydälle siinä minun alkaessa riepoa vaatteita naulakosta, pakko nekin oli välillä käydä läpi. Nakkasin muutaman pieneksi käyneen vaatekappaleen UFFin pussiin, muutaman sen sijaan kuvasin ja laittelin kirpparille myyntiin sillä ehkä niille on jollain käyttöä.

1601346_10152685599828771_5725094312544937444_n

Poikien sotatanner oli kasvanut sillä aikaa entisestään ja olisittepa nähneet sen iltaseiskan kanttiin kun komensin poikia purkamaan sen. Ei keittiön pöydän pintaa ollut juurikaan näkyvissä enää siinä kohtaa, ei. Iltapalat, tiskikoneen täyttö ja avot sie, päivä alkoi olla kotihommien osalta pulkassa. Speden kanssa lukaisimme vielä lukuläksyn (hitto, sehän osasi sen taas hienosti!) ja minä sain yhtäkkiä älynväläyksen sen suhteen missä kadonnut puheterapiavihko saattaisi olla.

Sitä kun oli etsitty kissojen ja koirien kanssa, viimeisin näköhavainto siitä oli keittiön työpöydältä johon sen nostin viimeisimmän harjoittelun jälkeen. Ja tadaa, siellähän se oli, junnun repussa! Justaansa joo. Pääsimme siis harjoittelemaan vielä puheterapiapuolenkin siinä joutessamme joten hurraa!

Iltaysiin mennessä olin kipannut speden makuulleen, saman kohtalon koki tuossa kohtaa junnu ja minä istahdin vielä tuijottamaan maikkarin uutuussarjan kakkososaa. No joo, ehkä siinä alkoi nyt olla enemmän ideaa kuin ekassa jaksossa mutta sittenkään se ei aiheuttanut mitään ”lisäätätä”-fiilistä.

Kympiltä kömmin petiin ja aika pian siinä tuli simahdettua ja tosiaan niin, jossain kohtaa yötä pää tuntui kovin kipeältä. Olisiko kyseessä unistressi? Aika oudolta olo tuntuu nytkin, päätä ei varsinaisesti särje mutta tuntuu että se on kovin ”painava” ja jotenkin kuvottaakin. No, josko moiset olotilat katoaisi kun ryhdyn kohta tiskikonetta tyhjentämään.

Vaan jaa. Tässä pitäisi kaiketi ryhtyä laittamaan itseään työmaakuosiin noin kutrien osalta. Kiiruttahan ei vielä ole mutta minä en vain osaa tehdä oikein mitään niin kauan kun hiukset roikkuu vapaina pitkin poikin joten sen pidemmittä puheitta, se on moro ja have fun!

Murtuma, nope!

Siinähän se olikin pähkinänkuoressa, ei murtumaa! Jes! Tosin ihan hieman jäi nyt ihmetyttämään se, että jalka kuvataan uudelleen viikon kuluttua mikäli se ei lähde selvästi paranemaan sillä, ja tämä ihan suoraan lääkärin sanoja matkien, ”joskus tämän ikäisillä ei murtuma näy heti kuvissa vaan siihen saattaa mennä viikkokin ennen kuin se näkyy”. Siis täh?

No, oli miten oli, nyt junnulla on viikko sairaslomaa (hahhahhahhaa!!!) jonka junnu todnäk kuvitteli tarkoittavan sitä, että saa olla öllöttää kotona viikon mutta joka oikeasti tarkoittaakin sitä, ettei junnu saa viikkoon köpsötellä koivellaan. Viikon ajan hän kulkee taksilla kouluun ja sieltä kotiin, paitsi vielä tänään jolloin iskä vie ja äiti hakee.

Eilinen työpäivä oli varsin rennonletkeä. Ensin oli aamu ja sitten jo kohta iltapäivä ja kas, minä kurvailin kotiin. Kotona olin hyvin reipashenkinen ja touhusin, no mitäpä muutakaan, ruokaa ensalkuun. Siinä ruoanlaiton lomassa vahdin speden läksyjen teon sekä jonnii aikaa lapsen ekapelin pelaamista. Lapsi tahtoi askarrella (!) eli pyysi saksia, liimaa ja värikynät.

Tämäpä se olikin harvinaista herkkua, yleensähän lapsi on halunnut tehdä kotona kaikkea muuta kuin touhuta kynän tai muiden vastaavien kapineiden parissa. Aikansa lapsi siinä leikkasi, liimasi ja väritti, minä touhasin ruokapuolen sillä aikaa kuntoon. Askartelun valmistuttua ruokin tenavat jonka perään siivosin ihan perinteiseen tapaan keittiön, käynnistin tiskikoneen ja touhasin muita huoneita jonkinlaiseen kuntoon.

Mikälie virtapiikki ollut kyseessä, mutta imurillakin oli pakko kurvailla siinä joutessaan. Hetken kalisuttelin sukkapuikkoja edellisen päivän sinkkuelämä-jaksojen tuijottelun lomassa ja moisen urakan suoritettuani tyhjensin tiskikoneen ja kas, täytin sen samantien uudemman kerran.

10644459_10152647892728771_5215600370561953990_n

Niinpä niin, on tullut aika alkaa kadottaa näitä ihan vanhimpia pienten ihmisten leluja. Siis näitä harvoja joita meillä edes on jäljellä ja nämä palikathan tenavat on saaneet, tai oikeastaan poikanen 18veehän nämä sai, vuoden -98 jouluna. Nyt nämä lähtevät työkaverilleni mummola-leluiksi. Ei huono!

Kunhan sopiva hetki koettaa tiskikoneen suhteen niin samaan kurimukseen tulee päätymään duplot jotka nekin ovat siirtymässä sinne työkaverin komeroon tämän tyttären lapsosten iloksi. Alustavasti on sovittu jo speden autoratojenkin siirtymisestä sinne joten ei huono sekään, tosin niistä nyt ei ihan vielä olla luopumassa.

Loppuehtoo menikin sitten rennonletkeissä merkeissä eli iltapalaa, töllötintä, sukkapuikkoja ja lisää iltapalaa. Tänään on luvassa taiteen täyteinen perjantai, kuten aina, sillä perjantai on luokkamme ”taidepäivä”. Käytännössähän moinen nimitys tarkoittaa sitä, että varsinaista opiskelua harjoitetaan vain yhdellä tunnilla jonka jälkeen siirrymme musiikin kautta kuvikseen.

Nyt tässä pitäisi laitella kutrinsa kuosiin ja ryhtyä vinhaan herättelytoimintoon. Koko sakki menee kasiin eli keppi-ihmekin pitää saada lähtökuoppiin siihen mennessä. Keppi-ihme muuten testaili eilen ehtoosta jalkaansa, siis seisoi aloillaan kokeillen kuinka paljon koipeen sattuu sille varaaminen. Ei kuulemma sattunut.

Astelun yrittäminen sitten sattuikin niin että sen lisätestailun lapsi hylkäsi samantien. Kohta sitä kinttua sitten särkikin taas ihan kunnolla eli kannatti testata sitä painon päälle varaamista jo tässä kohtaa. Aikamoisen tämminhän jalka on saanut, siitä kielinee sekin että varpaat on kuin puhalletut ilmapallot.

Junnulla itsellään olisi kiire päästä niistä kepeistä eroon sillä jos kohta ne oli tosi in ja pop silloin saadessa niin eilen ne oli jo yäks. Kun käsivarsiinkin sattuu jo. Ja jos sillä jalalla kohta jo pystyisi edes kävelemään niin hän ei sitä taksiakaan sitten tarvitsisi. Henkkoht epäilen, ettei mitään murtumaa sieltä tule löytymään silloin viikonkaan päästä ja hyvä niin mutta toisaalta.

Lääkäri oli kuitenkin määrännyt tämän kulkemaan niillä kepeillä viikon eli voiko tosiaan olla niin, että sinne saattaisi sitten vielä ilmaantua jokin vaurio jos sitä ei pidä nyt ensalkuun ”levossa”? En tiedä, en ole lääkäri ja koska ukko oli se, joka siellä lääkärissä junnun kanssa oli niin vastausta moiseen en taida edes saada, ukko kun tuskin on tajunnut asiaa kysyä.

No, oli miten oli, kulkekoon nyt viikon niiden keppejensä kanssa, tahtoi tai ei. Vaan jaa niin, tosiaan. Kutrit, kersat ja työmaa. Se on siis moro ja have fun!

No hupsista hei!

Tässähän olisi saattanut käydä jopa kuulkaa köpelösti tänä aamuna jos ei prinsessasta olisi tullut viime aikoina aamuvirkku kansalainen joka nousee jo hyvinkin kuuden kintaalla ihan omin päin pystyasentoon. Kävi näet kotva sitten herättämässä minut kysyen ”äiti, meet sä tänään töihin”. Hmmm…

Yleensä. Minunhan ei tule tätä nykyä laitettua kelloa soimaan päivinä, jolloin ukko menee aamuun, tällä kun on ollut tapana herättää minut lähtiessään jos en ole siihen mennessä herännyt. Tämä tapahtuu siis harvoin, erittäin harvoin, sillä minähän tuppaan heräämään usein jo piirun ennen kuin ukon kello soi tai viimeistään tämän kellon soittoon.

No, tänäpä aamuna en herännyt, en ennen ukkoa, en tämän kelloon enkä edes siihen kun hän on painanut oven kiinni. Sitä, miksi ukko ei ole herättänyt lähtöä tehdessään en kyllä ymmärrä. Olisiko tälle tullut joku ihme sählinki ajatusvirhe, mene ja tiedä. Mutta tosiaan, minähän nukkua posootin.

Ja olisin varmasti nukkunut vielä tunnin jos toisenkin jos prinsessa ei olisi käynyt kyselemässä. Onneksi kävi. Minä kun en tiedä juurikaan mitään karseampaa kuin julmetun kiiruun aamulla, aamulla pitää ehtiä istua ja juoda kahvit rauhassa ennen kuin täytyy edes alkaa tenavien herättelyyn.

Tänään meillä on sitten se superjännäpäivä eli spede taapertaa ihan omin päin kouluun. OMG! No, reitti on aika hyvin hallussa, ei siinä mitään, yksi kohta tosin aiheuttaa äidille lievää jännitystä sillä spedellä on ollut jokseenkin omituinen tapa yrittää kääntyä siitä kohtaa väärään suuntaan. Ei hajuakaan miksi! Pitänee kysyä junnulta miten eilen aamulla kävi, he kun kävelivät kaksin kouluun.

Eilinen työpäivä sujui varsin mukavan letkeästi. Kumpainenkin aisapari palasi työmaalle ja johan siinä sitten pölinää riittikin. Pakko myöntää, että tahti luokassa tuntui heti paljon järkevämmältä kun meitä oli kaksi ohjaajaa paikalla, minä hoitelin kakkoset ja aisapari ykköset.

Härkkijä on ainakin toistaiseksi rauhoittunut joissain määrin, liekö syynä torstaiset sisävälkät jotka ei ollut härkkijän mieleen. Välitunnit on nyt sujunut varsin hyvin, luokassa tätä on joutunutkin sitten ojentamaan muutamaan kertaan. Hommathan tuolta ei ota luonnatakseen, osan tunnista makoili eilenkin pulpetin alla ja jokainen kehoitus valuu kuin vesi hanhen selästä.

Eilen tätä komenteerattiin kerran jos erään tekemään tehtävänsä, ei juuri vaikutusta, komenteerattiin olemaan häiritsemättä muiden keskittymistä hommiin kolistelemalla pulpettiaan, ei juuri vaikutusta, ja kiellettiin leikkimästä kapineillaan kun muut yritti kuunnella opea. Ei vaikutusta.

Vasta siinä kohtaa saatiin jonkinlaista vastakaikua kun tälle todettiin, että luokassa on tapana tehdä tehtävät välkällä jos ne ei tunnilla onnistu. Ja pakkohan härkkijän oli nauraa ivallisesti vieruskaverilleen jonka puhe on tosiaan epäselvää. Sanotaanko niin, että sen että tätä joutuu patistamaan, uhkailemaan ja komenteeraamaan, se vielä menee mutta tuo ivallisuus toisia kohtaan. Nousee himppasen karvat pystyyn aika-ajoin!

Työmaalta lähdettyäni suuntasin hakemaan speden, nakkasin tämän kotiin ukon seuraksi ja sen jälkeen kurvailin junnun kouluterkan juttusille. Nyt on junnun astmajutut päivitetty sinnekin kunnolla, tietää sekä terkka että ope missä mennään joten osaavat myös seurailla junnun mahdollisia muutoksia / muuttumattomuuksia siellä päässä.

Kotiuduttuani tein pikaisesti sapuskaa joukoille, ruoan valmistuessa harjoittelimme speden kanssa aapisen lukuläksyn, söimme ja keittelin kahvit. Viiden kanttiin pakkasin speden autoon, kurvailimme hakemaan ukon siskon ja suuntasimme speden synttärilahjaostoksille. Moinen ratkaisu tehtiin ihan vain siksi, että spede itse kertoili jo viime viikolla kummitädilleen että EI halua rahaa vaan yhden tietyn lelun ja kyseistä lelua lähdettiin jahtaamaan.

Lelu löytyi, poikkesimme vielä ruokakaupalla ja tankkaamassa ja loppupäivä menikin pitkälti siivoillen keittiötä ja tölläten töllöä. Poikasen 20vee kanssa viestittelin suht pikaisesti, tämä oli menossa kohti armeijaa kotihoitoloman päätteeksi ja oletusarvoisesti tulee lomille uudemman kerran jo perjantaina.

Poikanen 18veekin palaili ulkoa jo ennen kasia ja istuimme tämän kanssa kuin suolapatsaat olkkarissa jutellen ja telkkaria kurkkien. Kympin kanttiin painelin itsekin petiin ja nukahdinkin suht vauhdilla mutta siis oikeasti. Kuinkahan myöhään olisi tullut nukuttua jos prinsessa ei olisi herättänyt?!

Tänään työmaalla lienee hyvin samankaltainen päivä kuin eilen eli omaa porukkaa, omaa porukkaa ja vielä vähän omaa porukkaa. Huomenna onkin sitten huippupäivä, ensin oma porukka neljä tuntia ja viimeiset pari tuntia olen viime vuoden kakkosten, nykyisten kolmosten, lapsostemme kanssa heidän kässyissään. Ihanaa! Kerran viikossa kaksi tuntia näiden kanssa sähellystä, mainiota!

Vaan jaa. Luulenpa, että minun on pakko ryhtyä kuosittamaan itseäni työmaalle, kohta pitää ryhtyä jo herättelemään poikasta 18vee ja spedeä, speden aamupala kun on ennätettävä laitella ennen kuin itse siirryn työmaalle. Se on siis moro ja have fun!

Ps. junnu oli eilisen koulussa, ruoka pysyi sisällä (!) eikä lämpökään enää noussut… outoa!

Hiljaisuus

Tarkkasilmäisimmät on taatusti huomanneetkin että hiljaista on. Oikeastaan mitä siihen sanoo kun pyykkää, siivoaa ja kokkaa viikkotolkulla jopa siinä määrin että on ikävä työmaata. Huoks.

No, ihan kiva olla silti lomalla. Poikasta 20v (!) on käyty moikkailemassa ukon paahtaessa töitä, sadetta on pidetty istumalla sisällä touhujen päälle ja manattu Suomen suvea. Poikasta 17v on kaivattu isolla sydämellä kolmen henkilön toimesta, neljännen kohdalla en ole varma onko kaivattu ja viidennen suhteen tiedän varmaksi ettei ole kaivattu.

Onhan se toki hienoa, että junnu on pesiytynyt poikasen huoneeseen kuin syöpä konsanaan. Harmi, että me muut (prinsessa, spede ja minä) olemme liki riutuneet ikävästä. Ukko on se josta en osaa sanoa.

Onneksi, ONNEKSI, poikanen palasi viimein eilen kotiin. Ja ukollakin alkoi loma. Ehkä tästä tulee vielä superkivaa! Poikasen kotiutuminen oli muutenkin jälleen yksi pala siinä palapelissä jota olen koettanut tiukasti vaalia; me erosimme toisistamme, emme lapsista.

Eksä nyksineen istui pari tuntia kahvittelemassa ennen kuin lähtivät kaksin nauttimaan lapsivapaasta viikonlopusta. Aivan mielettömän hienoja juttuja, aivan mielettömän kivoja keskusteluja ja poikanen oli onnellinen. Niin sen pitääkin olla. Ukkokin tuntui kovin tyytyväiseltä siitä, miten hienosti me kaikki aina klaaraamme tilanteet ja olemme porukalla.

Mönkkäriä tutkittiin, tehoista puhuttiin, valtiota manattiin. Aina välillä mietin sitä, kuinka onnellinen olen. Minulla on läheisiä jotka rakastavat ihan simona, on omat tenavat, sisarukset, eksä sukuineen ja ukko. Ukon suku on ihan mahtavan upeaa, appiukon kanssa soiteltiin ja kiitteli kovin miniän tekemiä peukalopaikkauksia.

Peukalopaikkaukset taas liittyy juhannukseen, appiukko mokoma oli ihan liian ottanut ja sivalsi peukalon juuren auki ränniin. Hauska paikka saada haava, repeää aina uudelleen vuotamaan kun sormea taivuttaa. Puhdistin, sidoin ja kas, haava oli jo seuraavana päivänä lähes ummessa.

Nyt nautin tästä hetkestä, hiljaisuudesta, siitä että koko tämä perhe on taas koossa. Ehkä se todellinen loma-loma alkaa tästä.

Se on moro ja have fun!