Näin se homma etenee

Jos kohta alkupuoli joulukuusta menikin univaikeuksien kanssa kamppaillen, niin samaa ei voi sanoa viimeisestä viikosta. Olen nukkunut yöt kuin pikkulapsi konsanaan, siis sellainen pikkulapsi joka ei heräile huutelemaan ja kiekumaan kesken unien. Ihanaa, muuta en voi sanoa!

Tänään on sitten edessä viimeinen ”työpäivä” työmaalla, huomennahan juhlimme ja sen perään siivoilemme juhlien jäljet joten voiko sitä niin kovin työpäiväksi edes sanoa. Hyvä niin, levottomuus on ollut ehdottomasti kasvussa ihan jokaisella pikkuihmisellä sekä luokassa että IPssä. Jännitys, se sen tekee.

Sitä jännitystä on onneksi omassa luokassa tasannut kaksi pikkujuttua; ensinnäkin tuo ettei ole lunta. Jotenkin tuntuu, ettei lapset ole alkuunkaan niin joulumoodissa kuin viime vuonna sillä ilma ei ole kovin jouluinen. Toinen syy lienee se, että meidän luokassamme touhu on pidetty pitkälti edelleen koulupainotteisena eli tehtäviä on tehty, lukemista treenattu ja se kaikki muu hömpöttely jätetty vähälle.

Saattaa kuulostaa karulta mutta meillä ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa ellemme tahdo että homma lähtee useammallakin lapsella lapasesta. Oma ohjattavakin on pysynyt yllättävän hyvin kuosissa jos sitä vertaa vähänkin viime vuoden vastaavaan aikaan. Välillä on ollut lähtemäisillään lapasesta mutta vain kerran ihan oikeasti lähtenyt.

Sama on ollut tilanne kuulemma kotona, edellisten joulujen alla koettu syöksykierre ei ole tullutkaan vaan levottomuus ja jännitys on pysynyt paremmin hallinnassa. Hyvä näin. Se kerta kun touhu lähti lapasesta luokassa oli kerta jolloin tiesin jo ajoissa, että nyt lähtee ja sillä siisti. Tenava kun on kovin tuttu jostain kumman syystä.

Liekö yksi tärkeä tekijä se, että meillä on tarkat ja tiukat rutiinit joista ei laisteta eikä jousteta. Vaatimustasokin on kasvanut hurjasti viime vuodesta, tunneilla tehdään TÖITÄ eikä leikitä, askarrella tai touhuta omiaan kuin maks se viimeinen kymmenen minuuttia ja se taas edellyttää, että se vähimmäismäärä hommia on tehtynä.

Muutenkin tenava tietää, että se mitä sanon pitää. Jos sanon, että nyt tehdään näin niin nyt tehdään näin eikä minua kiinnostaa pätkänkään vertaa vaikka tenava istuisi kädet puuskassa mieltään osoittaen. Tietääpä tuo senkin, että minun työaikani jatkuu vielä tämän lähdettyä kotiin joten jos hommat ei onnistu tunneilla niin niitä voidaan jatkaa muiden lähdettyä kotiin.

No, tässä joulunodottelun lomassa tenavan tuli tosiaan testattua sekin, että mitä jos en vain usko sanottua sanaa vaan päätän että en todellakaan ole aloillani ja hiljaa vaikka se on ehdoton edellytys luokassa olemiselle osan porukasta tehdessä koetta. Että jos otankin ja paukutan pulpetin kantta, revin saamani monisteen ja heittelen matikankirjaa lattialle mieltäni osoittaen.

Voi sitä itkun määrää kun tenava huomasi, ettei käytävästä todellakaan käännytä takaisin luokkaan yrittämään uudelleen vaan jatketaan aina sinne eriytystilaan asti. Ja voi sitä itkun määrää kun tenava huomasi, ettei siellä eriytystilassa ollut kirja mukana niin että olisi voinut tehdä tehtävät jotka siirtyi automaattisesti atk-tunnilla tehtäviksi.

Ja tsiisus soikoon sitä kiukun määrää kun tenava tajusi että nyt se mokoma on ihan tosissaan kun sanoi, että eriytystilan tuolia ei kaadeta ja paukuteta lattiaan tai se tuoli siirtyy käytävän puolelle. Se kiukutti yhden sääripotkun ja kahden voimattoman nyrkillä huitaisun verran. Jonka jälkeen se itketti.

Ihan mahdottoman paljon. Taisi tosin itkettää se potku ja lyönnitkin, ne kun on onneksi muokkautuneet tenavalle ehdottomiksi ei-jutuiksi ja tämä on ihan mahdottoman hienosti saanut ne pysymään koko syksyn siellä ei-osastolla. Pakko myöntää, että siinä kohtaa kun tenava mönki eriytystilan pöydälle makaamaan ja itkemään oli minulla naurussa pitäminen.

Siinä sai tosissaan purra huuleen itseään, ettei nauru päässyt edes silmiin kun tenava sopersi itkun lomassa kuinka hänellä ei ole edes tuolia millä istua ja hänellä ei ole mitään kun ei ole kirjaa ja hän ei saa edes ruokaa vaikka on nälkä. Niin, ruokailuun oli aikaa kaksikymmentä minuuttia, tosin olin sanonut tenavalle että jos tämä ei rauhoitu niin ruokailuun ei lähdetä ennen kuin viimeiseen kattaukseen jolloin muut on ehtineet jo syödä.

No, hyvin tuo siitä sitten asettui ja rauhoittui ja loppupäivä sujui kuin vettä vaan ja likipitäen samalla kaavalla on sujuneet päivät senkin jälkeen. Eilen oli himppasen tiukempi paikka yhteislauluharjoituksissa kun levottomuus kasvoi odottelun takia hetki hetkeltä isommaksi mutta siitäkin suoriuduttiin kun tenava kaivautui kainaloon istumaan ja silittelin selkää odotellessa.

Kaiken kaikkiaan tenavan kanssa on ihan kivaa tätä nykyä. Se hulluna vääntäminen ja kääntäminen on loppunut, riittää kun kääntää selkänsä siinä kohtaa kun tenava alkaa kiukuttelun eikä meillä todellakaan ole sermiä tai muitakaan tenavan muusta luokasta erottavia juttuja käytössä. Oma ohjaajakin saa ohjata myös muita nyt kun siihen on syksyn aikana totuttu.

Oikeastaan se eniten meidät yksiköksi tekevä piirre on tenavan (ja toki muun koulun korvien välissä oleva) ajatus sillä perjantaisin tenava kysyy, että nähdäänkö me huomenna. Ei. Ylihuomenna. Ei. No sen jälkeen. Juu. Eilen salissa kainalossa mönkiessä kysyi yhtäkkiä että ai niin, tuutko sä mun kanssa juhliin. Tuun.

Perään tuli papatus siitä, kuinka äidin kanssa ei tiedetty ja äitikin tahtoi tietää kun meillä on sulle lahja. Ehkä. Minä totesin tenavalle, että johan minä olen parhaan lahjan saanut kun olet oppinut lukemaan, pistetäänkö se taito joulupakettiin? Tenavaa nauratti ajatuskin lukutaidon paketoinnista.

Työmaalla menee siis vallan mainiosti, IP on edelleen ihanaa vastapainoa ”ongelmaluokan” tuntien perään ja ihan parasta kiitosta on IPssäkin niitetty sekä esimiehen että vanhempien toimesta. Yksi äiti kehui minulle lasta hakiessaan, että on niin ihanaa kun IP on kerho, ei osa koulua, vaan kerho, jossa lapsi saa leikkiä ja olla.

Niinpä, IPssä meillä ei ole mitään muuta ehdottoman kaavamaista kuin kellonaika jolloin mennään välipalalle ja säännöt. Niistä ei livetä, muilta osin se on tenavien vapaa-aikaa jolloin emme vaadi heitä touhuamaan tietyllä kaavalla. Jos joku haluaa askarrella niin se sopii, jos ei niin ketään ei pakoteta.

Esimies taas totesi palaverissa ettei hän voi kuin kiittää siitä, kuinka säntillisesti olemme hoitaneet työmme. Minä en tuohon osannut sanoa muuta kuin että mä olen vain töissä täällä, en sen kummempaa. Esimies on kyllä ihan jees, olkoonkin ettei sitä kaikkien mielestä ole.

Eilen työpäivän perään säntäsin käymään lähimarketissa ja hain limppuemmeet illaksi. Tänään suikkasen ajoissa työmaalta kotiin (lyhennykset) ja ryhdyn limppujen tekoon, huomenna on tarkoitus kiikuttaa neljä limppua työmaan suuntaan. Josta tulikin mieleen, sellofaania ei ole tarpeeksi joten sitä pitää napata kaupalta kotiutuessa.

Muu aika menikin eilen tenavia ruokkiessa, pyykkejä laitellessa ja kutimia heilutellessa. Otin ihan rennonlötkösti ja ihan tarkoituksella, tänään kun en moiseen ehdi saati sitten huomenna, sunnuntaina tai maanantaina. Onneksi joulu on kohta ohi, jotenkin joulumieli ei ole iskenyt tännekään.

Ei siihen auttanut edes se, että soitin jouluradiota touhutessani, ehei. Ihan kuin järkkäisi vain jotain hiivatin lahjojen jakotilaisuutta ja sillä selvä. No, ehkä se iskee huomenna joulujuhlassa. Tai sitten ei. Ja koska sitä joulumieltä ei tässä nyt niin ehdi edes metsästämään niin toteanpa, että kello alkaa olla sitä luokkaa että minun olisi syytä puleerata itseni ihmismoiseen kuosiin.

Se on siis moro ja have fun!

Huoks huoks.

Jos kohta torstai työmaalla menikin kuin rasvattuna (ilmeisesti luokkamme tenavat on sairaita tai jotain sillä pikkujoulut oli ehkä maailman rauhallisimmat juhlat IKINÄ!) niin samaa linjaa ei sen jälkeen enää jatkettukaan. Kotiuduttuani työmaalta säntäsin samantien ukon kanssa kaupoille, sieltä pikapikana toisille kaupoille jne kunnes kuuden aikaan olimme viimein kotona.

Yöunethan on ollut vähän mitä sattuu viime aikoina joten moista kuosittaakseni päädyin pysyttelemään väkipakolla hereillä. Hävisin, jälleen kerran, kisan mutta vasta kahdelta yöllä ja sekin tapahtui nojatuolissa Sami Hedbergin suoltaessa omia juttujaan läppärin näytöltä. Onnekasta kyllä, läppäri pelitti.

Aiemmin illallahan se ei pelittänyt. Kaksi minuuttia toiminnassa ja pam, virrat pois. Ja sama alusta, käynnistys, odottelu, salasana, yhteyden luominen, sivujen availu ja pam, kaksi minuuttia ja kone sammahti. Ja tämä siis kertaa kymmenen tunnin aikana. Pitkälliset puhaltelusessiot koneen tuulettimeen toimi, nyt ei ole kaatuiltu nurin.

Tämä on jälleen yksi niitä juttuja joiden kohdalla kiitän onneani kavereista ja pölöttelyluonnostani; nettireittiä tutustumani kamu kertoi heti mikä koneessa mättää, kertoipa myös sen miten ongelma korjataan. Todettakoon, että tämä kaveri korjaa työkseen koneita eli hetkeäkään en epäile etteikö tämä tietäisi mistä puhuu.

Aamulla nukuinkin sitten pitkään, olinhan siirtynyt sänkyyn neljältä yöllä eli siihen nykynormiheräämisaikaani. Kuulkaas nyt, se oli puoli YHDEKSÄN kun ihan oikeasti heräsin. Jes! Keittelin kahvit ja katselin kun joku täällä sähläsi matkakassinsa kanssa. Niin tosiaan, ukolla oli edessä lähtö laivalle.

Naapuriin oli tullut lapsenlapset viikonloppukylään joten ei aikaakaan kun junnu heilui jo lumihangessa heidän kanssaan, kohta sinne päätyi jo spedekin ja nyt on piha täynnä lumilinnoja, -ukkoja ja -hevosia. Hauskaa tuntui olevan. Päivällä lähdin kuskaamaan ukkoa bussiin joka saatteli hänet satamaan.

Kurvailin bussilta absille, nappasin matkaan ukon siskon ja haimme samalla hesestä sapuskat nälkäisille. Sapuskoita odotellessa tuli yhdeltä naapurilta viestiä siitä, että onko naapurin (sen toisen) koiruudet lähtenyt omille teilleen johon en osannut vastata kuin etten tiedä.

Aika pian tiesin, prinsessa soitteli ja ilmoitti lainakoiruuden hipsasseen meille, se isompi koiruus ei mukana tullut. Kotiovelle ehtiessä rappusilla seisoi naapurin rouvaskainen hihnan kanssa ja ovella vastaantullut lainakoiruus lähti kotiin. Lainakoiruushan käy meillä välillä viikoittain, välillä on kuukaudenkin tauko kuten nyt.

Aivan ihana piirre lainakoiruudessa on tämän iloisuus; nytkin tuo juoksi crocsini suussa ovelle minua vastaan. Ja sitä crocsia roudattiin nonstoppina aina siihen asti kun sain tämän naruun. Loppupäivä menikin sitten sekavia soppia setviessä, lopulta laittelin jo valotkin pois päältä ihan vain tiedottaakseni naapuriin että ei, en ole tavoitettavissa.

Nyt viisarit osoittaa himpan yli yhtä yöllä ja edelleen sinnittelen hereillä, katselen Robinin tämänpäiväistä keikkaa (ilta on mennyt odotellessa 17veetä kotiin ja juorutessa työkaverin kanssa) ja jos vielä hetken jaksaisin pysytellä hereillä niin hyvä olisi. Huomenna on tarkoitus touhata tenavien kanssa kauppareissua ja tehdä sapuskaa ja sen perään jäämmekin kaiketi odottelemaan ukkoa kotiin.

Olenko muuten muistanut mainita että Robin on speden taivas? Pakko myöntää, että äitikin pitää kovin. Kuten myös Juha Tapiosta jota on luvassa Robinin jälkeen. Niin ja Samia. Hedbergiä siis. Kun se vaan on niiiiiiin ihana ja käytän ihan KAIKKI keinot pysyäkseni hereillä niin, että nukun edes seiskaan huomenna.

Tämä insomnia on muuten aika rassaava olotila. Väsyttää ihan sikana about kokoajan mutta uni ei toimi. Tänään olin nukkumaisillani nojatuolissa iltapäivällä heti syötyäni mutta prsiilleenhän se meni, känny soi liki nonstoppina sen ajan. Kun viimein tajusin vaimentaa puhelimen ei uni enää tullut eikä kyllä kännykään huudellut.

Nyt on pakko myöntää, etten tiedä miten jaksan tätä unettomuutta jouluun asti. Ja mikä hemmetti minut pitää hereillä? Ukon sisko ehdotti joulustressiä mutta voiko sitä olla jos jouluvalmistelut on jo tehty? En tiedä, ja luulen silti tietäväni. Kai se liittyy siihen, että tarkalleen 15 vuorokauden ja 20 tunnin päästä tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä kun löysin äidin kuolleena. Muuta syytä en ole keksinyt.

Tästä tulee silkka plääsäysbloggaus sillä oikeasti. Vielä puoli tuntia hereillä kiitos! Koen jotenkin irvokkaana sen, että joulu yhtälailla kuin synttärit on pilattu. Tuntui todella pahalta muutama päivä sitten kun junnu kysyi autossa, ihan yhtäkkiä, että eikö äiti sun nimppareita ole vietetty.

No ei, eikä nimppareita mielestäni kuulukaan viettää. No entä synttärit, eiks niitäkään vietetty. Tota joo niin. Ei. Silmiin nousi heti kuva synttärikakusta kenolleen kaatuneena, suklaapäällinen pitkin leikkuulautaa ja kadonnut äiti. Tädit oven takana, pakko keittää kahvia ja itkevä pikkusisko. Ei, ei meillä vietetty synttäreitä.

No mut joulu teillä oli äiti takuulla hieno. Yhtä ainoaa ajatustani en junnulle jakanut, en synttäreistä enkä nimppareista enkä vallankaan joulusta. Nimpparit ja synttärit kuittasin sanomalla ”ei” ja joulun kohdalla olin ihan suunnattoman kiinnostunut liikenteestä.

Joulu. Äiti aina kännissä, tai kateissa. Tai jaa, korjaan. Äiti kännissä ja tuloksena maailman paras joululahja siinä iässä eli koira, ihan elävä oikea koira, ja sen jälkeen. Äiti kateissa. Joulut, pääsiäiset, vaput ja joulut ja uudet vuodet ja nimpparit ja synttärit ja joulut ja juhannukset ja ihan kaikki.

Kun katoamisista päästiin olikin äiti kuollut, oli sitten joulu, juhannus, vappu tai vaikka pääsiäinen. Se paras lahjakin oli poissa, kuollut ja kuopattu ja tilalla oli psykoottinen pikkusisko. Ehkä siinä on syy miksi en nuku? Ei siis siskossa vaan koko yhdistelmässä. Voisin jatkaa äiti-linjaa loputtomiin.

Poikasen 17vee ristiäiset, lintuhäkissä vuoroin terve-, vuoroin tule- ja vuoroin vittu-käskyä huutava papukaija, häkeltynyt pappi ja kadonnut äiti. Häämatka jonka jälkeen kuulin, että siihen aikaan ainoaa lastani, ex-teiniä, hoitamaan lupautunut äiti olikin vetänyt isolla kaavalla ja anoppi oli hakenut lapsen. Minä olin tuolloin tuhansien kilometrejen päässä.

Kun isäni kuoli oli äiti todella paikalla hetken. Piti sylissä puhelimitse ja pakeni. Isäpuoli haki minut kotoa, raahasi puoliväkillä syömään ravintolaan ja pakotti seisomaan. Se oli liki kaksi vuotta ennen kuin äiti lähti. Kukaan ei pakottanut minua pystyyn sen jälkeen. Niin paitsi anoppi.

Joka totesi että jos ei miniä huomenna puhu, (äiti oli ollut kuolleena kaksi päivää) niin se on PAKKO viedä lääkäriin. Miniällä ei ole kaikki hyvin. Muistan aina sen kivun ja ponnistuksen määrän jonka tunsin matkalla takaisin kotiin pari tuntia anopin sanoman jälkeen. Pakotin itseni puhumaan, siinä keskellä kuun valaisemaa peltoaukeaa.

Joulu ei vain ole hyvä juttu. Paremmin en osaa selittää. Se vain ei ole. No, josko nyt nukkumaan. Ja aamulla EN herää ennen kasia, kiitos.

 

Ei se nyt ihan onnistunut…

…pitkään nukkuminen, mutta peräti vartin parempi tulos sentään kuin eilen. No, aikaisin kun herää niin paljon ehtii, niinhän se on. Sen kunniaksi olenkin suunnitellut erinäisen määrän toimintoja tällekin päivälle, mm shoppailua (se joulu…), ruoanlaittoa, siivousta jne. Siivous oli tosin tarkoitus suorittaa jo eilen, mutta päädyin laistamaan moisesta hommasta superväsymyksen iskettyä päälle iltapäivästä.

Se, miksi siivousta ei hoidettu aamulla on taas varsin loogista. Meillä oli piparileivontasessio tenavien kanssa aamupäivästä. Nyt on piparit tehtyinä, jes, ja muutenkin nämä joulunalusennakoinnit aika hyvin hanskassa. Sillä tuon shoppailunkin nostin listalle tälle päivälle; josko hakisi ainakin osan lahjoista tänään, ei tarvitsisi sitten enää heikkopäisesti kaahottaa marketeissa kun niissä alkaa se superryntäys ihmisten saatua veronpalautuksensa.

Eilen leivoimme siis piparit kolmen pienimmän kanssa, prinsessan ja speden kohdalla moinen urakointi tarkoitti pitkälti taikinan suuhun mättämistä, junnu oli oikeastaan ainoa joka ihan oikeasti leipoileipoi. Ennen leivontaa olin jo puunannut kaikki keittiön tasot, viikkaillut puhtaat vaatteet kaappeihinsa ja järjestellyt pintoja siellä ja täällä alakerrassa.

Pipariurakasta selvittyämme siirsin tarmoni keittiön uudelleen puunaamiseen jonka jälkeen lähdin kuskaamaan junnua kyläreissullensa, siinä määrin liukasta oli etten hennonut päästää tenavaa pyörällä liikkeelle. Kuskinhommista palattuani touhasin sapuskaa ja istahdin (big mistake!) nojatuoliin kurkkimaan viikolla näkemättä jääneitä sarjoja ja arvaahan sen, siihen sitä jässähdettiin.

Vain pikainen junnun nouto ja marketissa käyttö katkaisi istunnon mutta toisaalta, hyötyistunnoksi sitä sittenkin voi sanoa. Otin näet pitkästä aikaa sukkapuikot käteen ja kilisyttelin ja kolisuttelin villasukkaa tulemaan. Viime viikkoina kaikki kutomistarmo kun on mennyt tuubihuivien tekoon ja niitä onkin sitten syntynyt useampi kappale. Kenties jokunen niistäkin päättyy pukinkonttiin, mene ja tiedä.

Siinä määrin tehokas hyötyistunto tuo eilen oli, että nyt sukkaparista puuttuu enää vain toisen sukan kärki. Jes! Tänään laittelen uudet sukat alulleen sillä oikeasti, olen tässä kutomishuumassa kutonut kyllä useammankin parin villasukkia mutta lahjatarkoituksiin niitä ei ole tullut tehtyä eli hupsista hei! Ainakin kolmet sukat on väännettävä ja vauhdilla sittenkin.

Poikanen 19vee piipahti tyttiksineen iltakahvilla, samalla poikanen esitteli uusia talvitamineitaan. Poikasen asiat alkaa olla aika hyvällä mallilla, kokolailla kaikki velat on hoidettu pois ja loputkin hän ehtii maksella ennen kuin lähtee armeijaan kääk (!!!) viiden viikon päästä. Tai niin, jos tarkkoja ollaan niin maanantaista tarkalleen viiden viikon päästä.

Töitähän tuolla on riittänyt vaikka muille jakaa, välillä ehkä jo vähän liikaakin mutta rahanahneena lapsena tuo tuntuu olevan kovin työnahnekin. Työkuvioista olivat puhuneet jo alustavasti pomon kanssa armeijankin osalta, poikasen on kuulemma tarkoitus ajella lomillaankin yhtä päivää työhommissa. Äidistä ei välttis hyvä, missä kohtaa tuo ehtii vain olla jos lomillaankin painaa töitä?

Edelleen poikanen 19vee on silti se äidin suurin huolenaihe, vaikka juuri nyt meneekin varsin hyvin niin tilannehan saattaa muuttua hetkessä. Eipä tässä auta kuin tsempata poikasta ja toivoa, oikein muutakaan mahdollisuutta äidillä ei ole. Joululahjakuvioita olen ajatellut himppasen tätäkin kautta, rahaa en poikaselle aio antaa mutta kenties jotain lahjakorttia jonnekin.

Onko muuten muilla samoja ongelmia näin talviaikaan kuin minulla? Iho suorastaan varisee pois otsan alueelta, ei muualta kasvoista, mutta otsasta. Olen löytänyt ihan mahdottoman hyvän avun tähän ongelmaan ja taidanpa tässä samantien blogata siitäkin, ihan vielä kun ei voi ryhtyä touhaamaan kolikoli- ja rymirymi-tekniikalla.

Pidemmittä puheitta, se on moro ja jatkoa pukkaa!

Kaikki on mullin mallin tai ainakin heikun keikun…

Alunperin tarkoitus oli postailla ohjattavasta. Näin ajattelin eilen ehtoolla siinä kun kylvetin koipiani jalkakylvyssä ja kudoin tumppuja itselleni. Tilanne muuttui aika radikaalisti aika nopeasti.

Eilen oli selvästikin jokin ”swiippaa äidiltä jalat alta”-päivä sillä se oli kaavana. Sitä kaavaa toteutettiin heti kun pääsin kotiovesta sisään, poikanen 17vee hyppäsi suunnilleen syliin ovelta. ”Äiti kuulitko jo prinsessasta”… arvatkaapa olinko pissata housuihini? Ei, en ollut kuullut prinsessasta ja pienoinen pakokauhu iski päälle.

Ok, prinsessa oli ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena mutta itkuisena. Muistinko sanoa, itkuisena, joka ei ole normaalia prinsessaa alkuunkaan. Prinsessahan pitää puolensa vaikka meteoriitit osuisi, kukaan ei kikkaile prinsessan kanssa. Eilen oli kikkailtu. Yksi luokan pojista oli vienyt prinsessan kännyn ja lähettänyt, heh heh, todella isoa poikaa esittävän viestin prinsessan isälle. ”Mä tahdon panna”.

Todettakoon, että ukko on fiksu tyyppi eikä todellakaan uskonut viestin olevan prinsessalta, olipa vain pyöritellyt silmiään. Niin oli tehnyt opekin prinsessan vieressä, todennut prinsessalle että otapa iisisti, kyllä sen kännysi kohta saat takaisin ja seissyt vieressä kun toinen pojista oli tuonut kännyn prinsessalle nauraen riemuaan ÄÄNEEN siitä että lähetin sitten isälles viestin et tahdot panna.

Ope ei sanonut mitään. Saako lyödä? Prinsessa oli enemmän kuin loukkaantunut, enemmän kuin vihainen. Prinsessa oli superpettynyt ja niin olin minäkin. Miten htissä ope antoi tämän tapahtua? Miten htissä opea ei kiinnostanut? Mitä httiä mahtoi open päässä liikkua? Minun, siis MINUN tytärtäni loukattiin ja tyttäreni totesi kotona että äiti ei, et kirjoita wilmaan tästä. ET kerro opelle.

Mieli tekisi tehdä virallinen ilmoitus opesta. No, kun tälle linjalle lähdettiin niin sillä sitten pysyttiin. Iltasella, paljon paljon lasten nukkumaanmenoajan jälkeen ex-teinin naapuri ilmoitti että teinillä on aika kovaääniset bileet. Hupsista hei, teini sattui olemaan isällään eli jaa. Ei se teini voinut olla. Eikä ollutkaan.

Totesin naapurille että soita hittolainen poliisit paikalle (tosiaan tiesin ettei teini ole paikalla) mutta naapuri päätti hoitaa asian omin avuin. Ex-teinin kämpästä löytyi kolme nuorta miestä, eli ex-teinin poikaystävä kavereineen. Justaansa joo. Ei onneksi risonut kuin himppasen. Ja pahemmaksi tilanne muuttui tunti sen jälkeen.

Olimme juuri saaneet tallennemaratonin loppuun (vain elämää ja tartu mikkiin) ja kas. Poikanen 19vee, joka oli aiemmin illalla vahingoistaan viisastuneena tuonut a. auton, b. auton avaimet, c. työpuhelimen ja d. työauton avaimet äidille pöllähti paikalle. Kännissä kuin käki, jos näin voidaan sanoa.

Aluksi kaikki oli ihan ok, poikanen söi irtareita ja nauroi ja sitten eksä soitti. Se oli kuulkaa seitsemän sekkaa ja sekopää. Mentiin, riehuttiin, huudettiin ja rähjättiin. Sohvalla lötköttävä ukko haukuttiin mulkuksi, Ovia paukutettiin. Lähdettiin karmit kaulassa jos näin voi sanoa. Äiti seurasi perässä.

Sitä kesti hyvinkin tunnin, raivoamista, rähjäämistä ja huutoa. Siinä kaiken ohessa poikanen näytti välillä nukahtavan pää äidin syliin autoonsa (tottahan äiti seurasi edelleen kuin takiainen) ja äiti ehti jo huokaista. Lyhyt oli se ilo. Ei mennyt aikaakaan kun raivopäinen poikanen potkaisi autonsa tuulilasin rikki. Sisäpuolelta. Äidillä ei ollut sanoja.

Ei niitä ollut yhtään enempää siinäkään kohtaa kun poikasen kanssa siirryttiin pihalle. Roskis sen sijaan sai kyytiä, lensi kaaressa keskelle katua. Siinä kohtaa äidin mitta alkoi olla aika täynnä. Äiti ilmoitti hyvin yksioikoisesti (samalla äänellä kuin työmaalla ohjattavalleen) että nyt riittää.

Koko, siis ihan KOKO alue, on täynnä IHMISIÄ jotka ovat tottuneet RAUHALLISEEN elämään. Joko poikanen lopettaa riehumisen tai äiti lopettaa sen. Kuka arvaa, lopettiko poikanen? No ei tod. Ja äidillä leikkasi kaikki koneet kiinni. Yhtäkkiä pojasta tuli matkustaja äidin käsissä ja hetkessä poika oli eteisessä, äiti istui mahan päällä ja ukko jaloilla.

Poikanen huusi kuin henkeä olisi viety. Elämäni ehkä hävettävin hetki tähän asti, teki mieli lyödä ja lujaa. En lyönyt. Istuin. Istuin ja istuin. Ja sitten se rähjääminen loppui ja poikanen alkoi itkeä. Ja sitä itkua riitti. Sitä itkua riitti likipitäen tunnin. Poikanen on alkanut uudelleen pelaamaan, kaikki julmetut tienestit joita työn ahne lapsi on tehnyt on mennyt pelikoneisiin.

Aamulla totesin olevani kahta kynttä lyhyempi. Mustelma polvessa. Se totaalinen raivari. Ei siinä taida huomata osuuko johonkin vai ei. Maanantaina poikanen on menossa peliriippuvaisten ryhmän tapaamiseen. Häpeä on ihan mahdoton. Poikasen mielestä kaikki on menetetty- äidin mielestä ei.

Onko kaikki menetetty jos ensimmäinen huoli aamulla herättyä on se, että enhän äiti sanonut sinulle pahasti. Enhän satuttanut. Poikanen on pelkkää sydäntä, on ollut aina. Olen niin hiton ylpeä lapsestani, olkoonkin että pelit vie. Minun poikani. Maailman yhtä paras poika kuin kolme muuta poikaani.

Näin se homma etenee

Saamari soikoon, mukavista syyskeleistä siirryttiin suoraan puolitalveen, hrrrh… Siis kylmä on, ulkona, tänä aamuna jopa niin kylmä että auton päällä on komea kuurakerros. Ush! No, onneksi kaivelin normisukat villasukkien alle eilen ehtoolla jalkakylvyn touhattuani. Tosin en siksi, että olisi ollut kylmä vaan siksi että osuma sukkapuikkojen kanssa oli sittenkin saanut aikaan muutakin vauriota kuin vain rullaantuneen nahkakerroksen.

Oli näet villasukka ikäänkuin liimautunut kiinni varvastaipeeseen kun työmaalta palailin, tihkutellut mokoma verta. Liekö se juoksujalkaa suunnistus oppilaiden kanssa ollut liikaa rullautuneelle nahkalle, mene ja tiedä. Mutta kivaa oli, siis juoksujalkaa suunnistaminen. Ohjattava tokikaan ei moiseen kyennyt osallistumaan, kas kun suunnistusta mentiin ihan suunnistuksen säännöillä koulun pihassa.

Parin tämä oli silti valinnut ja kyllähän se harmitti, että piilotti ”rastin” parille ihan eri paikkaan mihin piirsi kartassa rastin, yrittipä vielä huiputtaa paria ihan toisaalle etsimäänkin sitä missä piilotettu saati merkitty rasti oli. Ei kiva. Toinen kieppui ja kieppui eikä rasti ottanut löytyäkseen. Itse olin parina toiselle oppilaalle tuolla hetkellä ja hetken touhua syrjäsilmällä seurattuani totesin, että eiköhän ohjattavan pari tule meidän kanssamme suunnistamaan, ohjattava kun ei tajunnut ollenkaan ettei moinen huijaaminen ollut kivaa.

Tämä se on suurin kompastuskivi ohjattavalle liikunnassa. Lapsi liikkuisi ja säheltäisi vaikka koko ajan mutta kun onkin kyse ohjatusta liikkumisesta niin ei, ei vain onnistu. Polttopalloa tämä ei kestä kahta minuuttia kauempaa (no kun on säännöt) ja sama pätee kaikkeen muuhunkin liikuntaan. Jalkapallo ei, temppuradat ei, pituushyppy vuoron odotuksineen ei. Lapsi käytti lopulta liikuntatunnin telineissä kiipeillen meidän muiden suunnistaessa.

Sisälle mentäessä sanoin lapselle kuinka hölmösti se olikaan tehty että yritti toista huijata. Lapsi ei nähnyt siinä oikeastaan mitään ongelmaa sillä suunnistus oli ihan tyhmää koska siinä ei käytetty hänen sääntöjään. Minä totesin, ettei siinä käytetä kenenkään sääntöjä vaan suunnistuksen sääntöjä, aivan samoin kuin jalkkista pelataan jalkkiksen säännöillä, jääkiekkoa jääkiekon säännöillä ja niin edelleen.

Lapsi oli eri mieltä. Open säännöillähän sitä mentiin. No eipä mentykään vaan suunnistuksen säännöillä. Lasta harmitti moinen väittämä. No, tätähän se lapsen elämä pitkälti on tällä hetkellä, opettelua siihen että vähän kaiken kanssa on sääntöjä. On koulun säännöt joilla toimitaan koulussa, luokan säännöt joilla toimitaan luokassa ja välkkäsäännöt joiden mukaan toimitaan välkällä. Tyytyväinenhän tässä toisaalta saa olla sillä aika moni näistä säännöistä on jo sisäistetty eikä niitä vastaan kovin usein enää pullikoida.

Ensi viikolla luvassa on jälleen suunnistusta koulun pihassa ja tuolloin tenava saa olla minun parini sen hetkeen kun kykenee kokeilemaan onnistuuko homma, ehkä tässä istutettiin tämän mieleen pieni siemen sen suhteen miten suunnistus menee ja kenties tämä hoksasi senkin, ettei urheilulajeja mennä hänen säännöillään vaan niillä yleisillä säännöillä.

Jo ennen suunnistuskeikkaa työmaalla pyörähdin työterveystarkastuksessa ja eipä tuossa mitään ihmeellistä ollut. Ruokavalio todettiin passeliksi koska olen moiseen ruokailutahtiin tottunut, unirytmikin oli kuulemma varsin hyvä kun kerran olin moiseen tottunut ja muutenkin kaikki oli ihan ok. Verenpaineen pyysin katsomaan, se kun tuppaa kohoamaan ohjattavien kanssa mutta pah. Se mitään ole noussut. 97/70 oli lukemat hyvinkin normitapaan joten ”pitkä ja pimeä” elämä jatkuu, kuten lääkäri oli aikanaan äidilleni sanonut, tällä kun tuppasi myös olemaan aina suht alhainen verenpaine.

Työpäivän lomassa ennätin soitella ukonkin kanssa. Speden keskustelussa oli painotettu sitä että pitäisi osata kirjaimet ja mielellään vaikka lukeakin vähän. Erinomaiseksi on mennyt maailma kun eskarilaisilta odotetaan lukutaitoa, itse pyörin ekaluokkalaisten kanssa jotka opettelee lukemista. Muilta osin homma oli kaiketi ollut hyvinkin paketissa mutta tosiaan, ne kirjaimet. Ne pitäisi osata jo. Huoh.

Seuraavat soittelut keskittyikin sitten junnun silmälääkärikeikkaan, puolen tunnin aika oli venynyt aika reippaasti pidemmäksi. Ukko näet istui junnun kanssa kahvilassa kahvilla, pojan silmiin kun oli tiputeltu silmätipat. Aikamoisia vahvuuden lisäyksiä uuteen silmälasimääräykseen merkkailtiin, oikean silmän linssin vahvuus +4,5 muuttui + 6,25 vahvuuteen ja vasemman +5,75 vahvuuteen +7,5. Aikamoista.

Työmaalta kotiin ehdittyäni nappasinkin junnun kyytiin ja suuntasimme silmälasiliikkeeseen, ex-teini tuli hoitamaan spedeä siksi aikaa. Nyt on uudet silmälasit tilattuina, pari viikkoa ja junnu saa ne käyttöön. Kovin pitkäaikainen sumentuma niistä tipoista iski, vielä illallakin tenava totesi silmissään olevan kalvot päällä. Pöh.

Samalla reissulla pyörähdimme Halpa-Hallissa ja kas, nyt on sekä spedellä että junnulla komeat tennarit. Ostin myös sukkia ja boksereita junnulle, niin ja sukkalankoja lisää joten hommat hanskassa. Kassalla kivakiva kassatyttö lykkäsi käteeni vielä ison pullon Axen suihkusaippuaa (joku kampanja?) kysyen olisiko meillä käyttöä moiselle. Mikäs siinä, kyllähän poikanen 17v mielellään lutraa itseensä tuoksuja.

Kotiuduttuamme komensin junnun jatkamaan yläkerrassa käsillä olevaa huoneenraivausprojektia (järjetön!) ja kas, poikanen 19veekin tuli poikkeamaan. Äiti onks mitään ruokaa, kaamee nälkä, totesi poikanen jo ovelta. Lappasin lapselle ison satsin lasagnea lautaselle ja syötyään tämä pyörähti vielä suihkussakin. Rankkaa on duunarin elämä, työmaaltahan tuo oli tulossa.

Torppa tyhjeni ex-teinistä ja poikasesta passelisti juuri puoli kasin kanttiin ja speden nakkasin normiaikaan kasilta makuulleen, sitä ennen olin siivoillut keittiön ja evästänyt iltapalat joten ah, viimeinen puolitoista tuntia pystyasennossa meni tiukasti telkkaria tuijottaen ja sukkia kutoen. Tämän syksyn sukkasaldo on vaatimaton kolme paria mutta mikäs siinä, en ole niin urakalla niitä nyt kutonutkaan kun aiempina syksyinä.

Tänään työmaalla on luvassa epänormaalia toimintaa eli konserttia pukkaa. Saapa nähdä mitä siitäkin tulee, meidän porukkamme kun ei oikein näiden epänormaalien toimintojen kanssa toimi yhteen. Huomenna on sitten se todellinen voimainkoitos kun meidän pitäisi olla neljä tuntia liikuntapäivää viettämässä urheilukentällä. Siitä se voi riemu revetä, ohjattuja toimintapisteitä ja pitäisi kyetä toimimaan ohjeiden mukaan ja vielä odottamaan vuoroaankin. Huhhuijaa.

Vaan jaa. Taidan ryhtyä tuuppimaan kutrejani edes jotenkuten siedettävään asentoon ennen kuin uppoudun tiskikoneen tyhjentelyn pariin. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva päivä jälleen kerran!

Huomenet vaan!

Näin pitkästä aikaa. Aikamoista kiitolaukkaa mennyt tämäkin viikko, johan tässä ollaan torstaissa. Liekö syksyn saapuminen syynä siihen, että blogi jää väkisinkin päivittämättä, minä en vain ole aamuisin ehtinyt saati jaksanut vaikka tällä viikolla aamutkin on olleet normaalia kiireettömämpiä.

Spede näet otti ja kehitti itselleen kuumetaudin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja ukko jäi tämän kanssa kotosalle, eli ruokapalvelukin on ollut kertakaikkisen loistavaa kun ei ole tarvinnut itse ryhtyä työpäivän päälle ruokaa tunaamaan. Ja silti aamut on vain kiitäneet ohi, siihen taas vaikuttanee pitkälti armoton väsymys joka on ottanut vallan viimeisen parin viikon aikana. Syksy, sehän sen tekee. Pitäisi kaiketi ryhtyä kaivamaan jotain monivitamiinivalmisteita naftaliinista esiin.

Työmaalla hommat on sujuneet tasaisesti omaa tahtiaan. Ohjattava on tehnyt hommia, himppasen kiukutellut väliin (normaalia) ja kaipa tuolle on iskenyt jonkinasteinen yhteistyön varmistelukausi, parina päivänä kun tämä on ihan itse toivonut että siirtyisimme eriytystilaan aivan kahden. Koska moiseen ei suostuta päätäpahkaa on tämä käyttänyt kikkakolmosta eli alkanut ääntelemään luokassa muita häiritsevällä tavalla jolloin poistuminen on ollut pakko suorittaa kun tenava ei ole vain uskonut kieltoja.

No, mikäs siinä, eriytystilaan kun ei tarvitse enää kulkea tämän kanssa käsikädessä eikä tappelulla, riittää kun kerää tämän tarpeelliset kapineet ja lapsi kulkee perässä omaan tilaan. Omassa tilassa tuo tekee hommia ihan yhtä reippaasti kuin luokassakin on tehnyt tähän asti joten kaipa kyseessä on vain ja ainoastaan varmistelukausi. Eriytystilakäynnit kun on kuitenkin jääneet alle puolen tunnin mittaisiksi ja loppupäivä on sujunut luokassa normaalisti.

Tällä viikolla pääsin nautiskelemaan kekestäkin, siis kehityskeskustelusta esimiehen kanssa ja kas, olihan tuo ihan antoisa tilanne. Ihan mahdottoman paljon sain kiitoksia osakseni ja ihmettelyjä siitä, miten sain työmaalle mennessäni päällä olevan tilanteen hallintaan. Tilanne ohjattavan kanssahan oli tuolloin vähintäänkin kaoottinen, ehkä jopa hieman enemmän sillä tenavahan ei ollut yhtä ainoaa tuntia luokassa ennen kuin työpaikan otin vastaan.

Samalla keskusteltiin siitä mikä on ollut raskainta työssäni tähän asti. Jouduin toteamaan esimiehelle että en koe työtäni mitenkään erityisen raskaaksi enää, vielä keväällähän se sitä oli kun silmät sai olla selässäkin nonstoppina, nyrkki heilui ja olin tenavan kanssa taukojani lukuunottamatta kaiken ajan. Nythän sekin on ohi sillä tenava ulkoilee edelleen muun luokan kanssa välkät eikä ole IPssä joten naimisissa tässä ei enää olla.

Toki tenavan kanssa saa edelleen olla silmät selässäkin kun luokassa ollaan mutta se johtuu lähinnä siitä, että tenava on ryhtynyt ihan omatoimisesti tekemään kouluhommiaan ja välillä minä pyörin muualla luokassa muita ohjaamassa jolloin sihtailen sivusilmällä ettei tenava tosiaankaan lähde yhtäkkiä vaellukselle tai ettei annetut tehtävät lopu kesken sillä sehän on tenavalle sama kuin kehotus ”keksi jotain hölmöä”.

Hauskin kysymys keke-kaavakkeessa oli ehkä kysymys siitä miten tahtoisin parantaa yhteistyötä esimiehen kanssa, siihen kun minulla ei ollut muuta vastausta kuin etten oikeastaan mitenkään. Sehän kun on sujunut varsin mainiosti kokoajan ja olen ollut hyvin tyytyväinen siihen kuinka hyvin se on sujunut. Esimies naurahti ja totesi että niin kun hänestäkin on tuntunut kokoajan että meidän suhteemme työmaalla perustuu siihen että tee sinä työsi niin minä teen omani ja niinhän se meneekin.

Eli niin, varsin passeli keskustelu ja taisimme molemmat olla hyvinkin tyytyväisiä sen antiin. Loppuun esimies heitti vielä kysymyksen siitä että haenhan jatkossakin heille avautuvia paikkoja, määräaikainen kun olen. Toki, minähän nyt haen ihan mitä vaan jos tarkkoja ollaan. Kehityskeskustelun perusteella ohjattavan kanssa suoriuduttuani olen enemmän kuin toivottu hoitelemaan pestiä kuin pestiä taloon ja niin, enpä toisaalta ihmettele.

Tämä työkuvioista, eilen vietin muuten mahdottoman mainiota iltahetkeä ja ihan yksin! Kävin näet optikolla ja jihuu, tilasin uudet silmälasit! 10 vuoden yhteistyömme näiden kakkuloiden kanssa on siis päättymässä ja hyvä niin, optikko näet totesi että saattaa maailma muuttaa hieman muotoaan uusilla rilleillä, sen verran reippaasti niihin tuli lisää vahvuutta. Jes! Josko en joutuisi tihrustamaan taululle katsoessani!

Muilta osin täällä ei ole sitten kummoisia tapahtunutkaan. Teini-ikään ehtinyt poikanen kun on edelleen kotiarestissa, prinsessa säheltää samaa rataa kuin ennenkin ja samaa on pakko sanoa junnusta. Ja nyt on ihan pakko siirtyä kuosittamaan omia kutrejaan sillä tässähän täytyy suunnata työmaalle jo tunnin kuluttua. Mihin nämä aamut…

Se on moro ja have fun!

Menee jo aivan överiksi!

Eilen työmaalta suoriuduttuani otin ja raivasin makkarin. Nakkelin jenkkisängyn osiin, imuroin, pyyhin, väänsin ja käänsin ja olin ihan että ohhoh, tämähän on nopeaa touhua. Siis oikeasti. Nyt koko alakerta on RAIVATTU! Siinä samalla kun makkaria raivasin osui käteeni aiemmin kesällä huusholliimme eksynyt pussukka joka sisälsi pienten tyttösten tamineita. No hups, kerranko sitä mokia sattuu kun ex-työkamu tuo poikasille omalle pojalleen pieniksi käyneitä vaatteita…

Mikäs siinä, soittelin sitten vielä siivouksen päälle aisaparilleni kysyäkseni kelpaako katsottaviksi ja kelpasihan ne. Maanantaina kiikutan erinäisen määrän tyttöjen juttuja työmaalle, mm ne vaatteet, barbeja ja niiden kalusteita prinsessan kätköistä ja mitähän vielä. Hokkareita jos jaksan tonkia vinttiä. Jep.

Työpäivä taas. No sehän meni ja sujui. Hommat toimi ja omaa sydäntä lämmitti suunnattoman paljon hetki jolloin kirjoitin ohjattavan äidille viestin ohjattavan päivästä; ohjattava teki IHAN ITSE ekan kerran ikinä koko käsityönsä, olkoonkin että se vaati hetkittäistä ärrinpurria tylsien saksien ja huopakankaan kettuillessa mutta silti; ihan ITSE.

Nämähän on olleet niitä yksiä isoja ongelmia viime vuonnakin; lapsen on saanut pakottamalla tekemään kirjahommia pienen määrän, käsitöitä ei millään ilveellä, kuvista ei mitenkään päin ja musiikkitunteihin osallistuminen taas… No tenavahan väritteli ja piirsi sen ajan kun muut lauloi.

Tänä vuonna kaikki tuntuu olevan erilailla. Torstaina lapsi teki kuviksessa mahdottoman upean työn OPEN ohjeiden mukaisesti. Siis daa, ei todellakaan viime vuonna! Eilen se käsityö. Niin ja musatunti jolloin lapsi istui ja lauloi muun luokan mukana! Siis mahdottoman upeaa! Opetukseenhan tämä ei vieläkään tahdo osallistua mutta PAKOTETTUNA tekee senkin, kirjalliset työt taas…

No, jos lapsi teki viime vuonna yhden kolmanneksen sivusta se oli saavutus, nyt tenava tekee ihan tuosta vain aukeaman ja usein jopa kolmannen sivun päälle. Olemmeko päässeet pitkälle, olemmeko? Yhtä ainoaa potkua tai lyöntiä en ole vielä saanut, en yhtä ainoaa raivokohtausta, en mitään. Mulkoilua toki, en jaksa-hokemia toki ja jopa muutaman kimakan kirkaisun mutta siis hei. PIENTÄ. NIIIIIIIN PIENTÄ!

Edelleen tenava ruokailee muun luokan kanssa, edelleen välkät sujuu eli siis mahdottoman upeaa! En voi muuta sanoa! Ehkä minun ei kuuluisi olla niinkään ylpeä siitä mihin on tultu, tenavan ympärillähän häärii todellakin laaja tukiverkosto mutta silti. Olen hiton ylpeä siitä että nyt olemme täällä, olkoonkin että se saattaa tarkoittaa sitä että ensi syksynä olen tyhjän päällä. So what. Tenava on mennyt eteenpäin ja se oli se, jota lähdin hakemaan ja toivomaan kun tuon kyseisen pestin otin vastaan.

Vaan niin tosiaan. Palaanpa vielä kotijuttuihin. Poikanen 17v pääsi kuin pääsikin kouluun, prinsessalla ei tuuria sitten ollutkaan. Tämä kun oli oksentanut vielä iltamyöhällä kaiken illalla syömänsä ulos ja oli ihan todella kipeä kipeä kun tämän huoneessa aamulla piipahdin. Eniten ehkä harmitti juuri se, ettei lapsi päässytkään kauan kaipaamalleen bestikselleen. Höh!

Työkaverikin tuli puolikuntoisena työmaalle, lenssu jyrää siis jo meissä aikuisissakin hyvää kyytiä, eilen ehtoolla tunsin kurkkuni olevan kaktuksen valtaama mutta aamukahvi on asettanut kaktuksen aloilleen. Saapa nähdä. Junnun ope on edelleen ihan superihana, siis se uusi, pitää muistaa ihan tosissaan kertoilla tästä jossain kohtaa.

Ihan hirmupaljon on nyt kaikkia ihania ja kivoja ja mainioita ja sydäntä riipaisevan herkkiä juttuja menossa, niistäkin pitänee muistaa kertoa jossain kohtaa. On vain niin hiton kivaa, hauskaa ja vaikkas mitä suurimman osan ajasta. Koetanpa saada aikaiseksi nyt vapaiden aikana vielä enemmän näistä kertoilua.

Vaan jaa. Nyt taidan ottaa vielä kupposen kahvia ennen kuin tutkailen onko eilen ehtoolla pesemäni pyykit yhtään ehtineet kuivahtaa ulkosalla. Se on siis moro ja have fun, again!

Ongelmointia se on tämäkin

Olen aina nopea ja näppärä mitä laittautumiseen tulee mutta yksi ongelma minulle iskee joka aivaten ainoa kerta. Korvakoruongelma. Vaatteiden valinta käy suitsaitsukkelaan, samoin kuin kenkien ja käsilaukun mutta ne korvikset. Tänäänkin ongelmoin moisten kimpussa pitkään, vaihtoehtoja kun oli loppupeleissä vielä 4 paria 10 parin pudottua pois. Todettakoon että normaalisti käytän kultaisia killuttimia korvissa sillä rihkamaa ne ei siedä pitkiä aikoja kerrallaan mutta aina tilaisuuden tullen vippaan jotkut rihkamakorviksistani korviin.

Ja kisaajat olivat seuraavat:

ATT00029

 

Ihanan kevyet killuttimet jotka ylttää likipitäen olkapäille ja jotka ovat ehkä ihan lempparini. Nämä on kulkeutunut käyttööni siskoltani, tämä tuskin muistaa edes näiden olemassaoloa enää. Tai ehkä sittenkin tyttäreltäni, en nyt ole ihan varma.

ATT00024

 

Nämä ihanuudet ostin vuosia sitten yhdellä ukon kanssa kaksinkeskeisellä kesälomalla Hämeenlinnasta intiaanilta joka kauppasi koruja Hämeenlinnan torilla. Näillä on muuten hieman kookkaammat sisaretkin meillä, tosin punasävyisinä.

ATT00031

 

Nämä taas tarttuivat matkaani viime kesänä Kaunasista. Näiden lisäksi mukaan päätyi kahdet muutkin korvikset, toiset niistä on muuten tällä hetkellä ihan väärässä paikassa eli erinäisten pikkutavaroiden seurassa pikkulautasella keittiön hyllyssä. Korjannen väärän sijainnin ennen kuin poistun kotoa…

ATT00015

 

Viimeinen vaihtoehto onkin sitten tuoreimmat tulokkaat. Ne minulle kiikutti ihana naapuri pari viikkoa sitten Turkin-reissultaan tuliaisena. Tälle kun kävi kevättalvella selväksi, että tämä naiseläjä on lievästi rihkamakorvishullu ja tuolloin käsiini kiikutettiin killuttimet Intiasta. Niitäkään ei ole muuten vielä käytetty…

Aikani arvottuani ja soviteltuani ja testattuani ja väännettyäni päädyin näihin turkkilaisiin. Hyvät korut, parempi mieli…

Julistan tämän päivän, 17.7. kansalliseksi aivopierupäiväksi…

Tähän julistukseen päädyin jo aamupäivästä kun luin Aamulehdestä jutun opettajien ammatinvaihtohalukkuudesta. Ihan takuulla on varmaa, että joka kuudes, mahdollisesti jopa joka kolmas, opettaja kokee työnsä niin aliarvostetuksi että tahtoisi vaihtaa ammattia jos se olisi edes suht helposti vaihdettavissa. Opettajan työ kun on monen silmissä helppoa pikahommaa, lomat on pitkät, päivät lyhyet ja palkkauskin ihan mahdottoman hyvä.

Sivusta työtä seuranneena totean, että työpäivät eivät ole lyhyitä nähneetkään sillä työt jatkuvat vielä työpaikan, koulun, ovien sulkeuduttua kokeiden korjauksilla, palavereilla ja lisäkoulutuksen hankkimisella ihan jo siksikin että pysyy ajanhermolla. Erityiskoulujärjestelmän purkaminen on tehnyt monesta opettajasta lähinnä järjestyksenvalvojan omassa luokassaan, jonkun joka tahtoisi opettaa luokalle oppimäärän mukaisia asioita mutta ei siihen kykene sillä erityistarpeinen lapsi luokassa vie kaiken ajan ja huomion.

Ohjaajahan luokkaan ei välttämättä saa ja integrointi, tuo ah niin kaunis sana ja ajatus, saa taas aikaan sen että erityistarpeinenkin lapsi pyritään siirtämään ainakin osassa aineista sinne ihan tavalliseen, ei-erityistarpeisia lapsia, käsittävään luokkaan. Opettajalla on, hyvässä tilanteessa jolloin erityistarpeinen lapsi onkin tässä tilanteessa vetäytyvä, kaksi vaihtoehtoa. Joko opettaa sitä muuta luokkaa ihan normaaliin tapaan näiden kykyjen mukaisesti jolloin erityislapsi tipahtaa kärryiltä jo ensimetreillä tai keskittää tarmonsa ja taitonsa siihen vetäytyvään lapseen jolloin muu luokka jää ilman opetusta.

Jos taas käy niin onnettomasti, että erityislapsi ei vetäydykään tilanteessa jossa kokee olevansa ihan väärässä paikassa ja kuuntelevansa täysin hilseen yli meneviä asioita, ei opettajalle jääkään kuin yksi vaihtoehto. Keskittää tarmonsa, ja toivottavasti myös taitonsa ja kykynsä, siihen että saa erityislapsen pysymään aisoissa. Pahimmassa tapauksessa aisoissa pysyttäminen saattaa tarkoittaa jopa sitä, että opettaja pyrkii pitämään tiukasti huolta siitä ettei erityislapsi riko mitään, lyö ketään tai lähde vimmoissaan tiehensä luokasta.

No, lisääkö tämä nyt sitten sitä suvaitsevaisuutta joka mm oli yksi syy jolla erityiskoulurakennelman purkua perusteltiin? Jos erityislapsi vetäytyy luokkatilassa niin tuskinpa tämän vanhemmat kokevat kovinkaan suurta riemua siinä kohtaa kun tajuavat ettei lapsi ole oppinut koko kouluvuoden aikana yhtään mitään. Tuleeko heistä siis suvaitsevaisempia koululaitosta kohtaan? Tuskin. Ja entä se lapsi itse? Aika usein näiden erityislasten kanssa tilanne on se, että ne ns tasapäiset lapset leimaavat heidät idiooteiksi, hitaiksi tai sekopäiksi, vaikkakaan eivät näitä sanoja käyttäisikään. Harva ns tasapäinen tahtoo olla erityislapsen kaveri, erityislapsi jää lähes poikkeuksetta yksin.

Entäpä sitten jos erityislapsi käyttäytyykin muita häiritsevästi luokassa? Tuleeko luokkatovereista silloin suvaitsevaisempia tätä kohtaan? Tai opettajasta joka takuulla turhautuu jatkuvaan kurinpitoon joka ei jätä tilaa itse sille työlle, opettamiselle? Tai luokkatovereiden vanhempien suvaitsevaisuutta? Äitinä joudun toteamaan, että jos tietäisin lapseni koulutyön ja oppimisen häiriintyvän luokassa olevan erityislapsen käytöksen vuoksi en todellakaan olisi suvaitsevainen. Päinvastoin, olisin todnäk kiukkuinen kuin mikä enkä todellakaan tahtoisi ymmärtää miksi yhdellä lapsella voi olla oikeus häiritä muiden työskentelyä.

Koulussa töissä olevana joudun, työni puolesta toteamaan, että valitettavasti sillä erityistarpeisellakin lapsella on yhtäläinen oikeus oppimiseen ja luokassa olemiseen. Mutta niin, oppiiko erityislapsi ja saako hän tarvitsemaansa tukea siihen oppimiseensa siellä normaaliluokassa? Hyvin hyvin harvoin. Läheskään aina erityislapsen luokassa olo ei mahdollista ohjaajan saamista luokkaan. Pitää olla lausuntoja ja lausuntoja ja vielä vähän lausuntoja mutta ei nekään takaa että ohjaajaa saa. Vain kaikista vaikeimmissa tapauksissa ohjaajan saattaa saada.

Näitä tuli päiväsaikaan tuumittua parin-kolmen ystävän kanssa kun olin tämän uutisen lukenut. Ja ei aikaakaan kun bongasin seuraavan, ihan totaalisen aivopierun samaisen lehden sivuilta. Siis MITÄ HIIVATTIA??? Rahahan se on mikä maailmaa pyörittää mutta tuleeko sitä rahaa jos ihmiset ajetaan loppuun? Aivan järjetön aivopieru, en voi muuta kuin todeta! Lomarahahan on työntekijän palkkaa, se on säästetty niiltä töissäolokuukausilta eli työnantajan ei tarvitse maksaa koko palkkaa kerralla vaan osa siitä maksetaan lomarahana. Jos lomakuukausi poistettaisiin ja ihmiset olisi yhtäjaksoisesti töissä 12 kuukautta vuodessa niin kyseisellä summalla katettaisiin sen 12. kuukauden palkka.

Jos taas ihmiset pitäisi kuukauden palkattoman loman ja olisi töissä 11 kuukautta vuodesta olisi kuukausipalkka isompi kuin nyt. Ja pekkaset. Niillähän tasataan työaikaa. Minun työaikani on 38h 15 min viikossa eikä minulla todellakaan ole pekkasia mutta puolisollani työaika on 40h viikossa ja tällä taas on ne pekkaset käytössä. Ja entä se ihmisten jaksaminen? Jos työntekijällä ei olisi sitä kuukauden lomaa vaan olisi tosiaan töissä 12 kuukautta vuodessa niin miten kävisi jaksamisen kanssa? Toki sillä nopeutettaisiin työvoiman kiertoa ja toki, en väitä, työttömyysluvutkin pienenisi ajansaatossa sillä takuulla ihmiset palaisi loppuun ja päätyisi työkyvöttymyyseläkkeelle jolloin työpaikkoja vapautuisi uusille työntekijöille mutta siis silti…

Ja koska aivopierut tuntuu olevan tämän päivän ehdoton teema niin ei kahta ilman kolmatta. Tätä aivopierua en tosin lukenut lehdestä vaan tämän aivopierun sain vakuutusyhtiöltä. Pikkukirpun kohdalla on viimein tehty päätös korvausvelvollisuudesta ja kas, lankesihan se sitten minun liikennevakuutuksestani maksettavaksi. Näin ollen tieliikennelakia voitaneen muuttaa sillä nythän on siis näin, että vasemmalle kääntyvän saa ohittaa vasemmalta. Just. Eli niin.

JULISTAN TÄMÄN PÄIVÄN KANSALLISEKSI AIVOPIERUPÄIVÄKSI; OLKAA NIIN HYVÄT JA TUULETTAKAA PAHAT HAJUT KORVIENNE VÄLISTÄ POIS!

Päästiinhän siitäkin

Kymmenvuotishääpäivä on nyt virallisesti juhlittu. Tai niin, juhlittu ja juhlittu, ihan normimaanantaihan tuo sitten oli. Ukko lähti työmaalle, minä jäin tenavien kanssa kotosalle ja siinä joutessani tuijottelin prinsessan kanssa lauantaina tallentamani vanhat Greyt. Himppasen oli ehkä sellainen ”pöh”-fiilis siinä pyöriessä.

Toisaalta sainhan minä hääpäivän kunniaksi ihan mahdottoman paljon rakkautta ja kiintymystä osakseni. Tosin sitä tuntuu nyt muutenkin olevan runsaissa määrin tarjolla sillä spedellä lienee jokin kehityskausi menossa. Kyseiseen kehityskauteen kuuluu pahat unet joita saa kaikista vähänkin pelottavista mainoksista, äänistä ja ohjelmista, pienimuotoinen pelokkuus kuolemaa kohtaan (ei hajuakaan mistä on saanut päähänsä että äiti ja isi kuolee ennen tätä) ja massiivinen tarve pitää jompikumpi vanhemmista koko ajan silmien alla.

Yläkertaan, missä isompien huoneet sijaitsee, lapsi ei uskalla mennä ollenkaan ilman äitiä tai isiä paitsi hyvin hyvin pikaisesti herättämään isompia sisaruksia kunhan äiti tai isi on kuulomatkan päässä alakerrassa. Kylpyynkään ei tahdota mennä yksin sillä se, että äiti on muutaman metrin päässä touhuamassa ei ole riittävän turvallinen juttu. Iso huokaus.

Epäilen, että osansa näihin pelkotiloihin on prinsessalla joka tuijottaa ahkerasti vampyyripäiväkirjoja omalta koneeltaan omassa huoneessaan. Vampyyritkin kun on yksi keskustelunaihe speden kanssa. Haamut on toinen, siis se ettei niitä oikeasti ole olemassakaan. Lisämausteensa soppaan on takuulla tuonut isompien keskustelut kyseisistä pelottavista jutuista aina silloin tällöin, spede lienee osunut korvineen kuulemaan vahingossa.

Niin ja olenpa yllättänyt kerran prinsessan peläyttämässä speden jollain netistä kaivetulla kauheudella, siis sellaisella missä yhtäkkiä näyttöön lävähtää joku kammotus. Tuolloin suurimmaksi kammotukseksi nousi kyllä ehdottomasti vihainen äiti sillä spede-reppana sai likipitäen sydänkohtauksen ja juoksi isolla itkulla alakertaan. Siinä lienee se isoin syy miksi lapsi ei sinne yläkertaan enää tahdo ollenkaan touhuamaan edes junnun kanssa, se kun vaan on nyt niin hiivatin pelottavaa.

Pihallakaan lapsi ei tahdo olla hetkeäkään ilman että äiti tai isi istuu ulkorappusilla. Siis ei vaikka ovet olisi auki. Isompien sisarusten kanssa ulkoilu kyllä onnistuu mutta tuolloinkin on pakko käydä tarkistamassa aika-ajoin, että äiti on edelleen tiukasti esim hellan ääressä eikä suinkaan piilottele vaikkapa vessassa, yläkerrassa tai herranen aika sentään, suihkussa. Erittäin mukavaa, etten sanoisi. Ja omituista, etten sanoisi.

Ymmärtäisin tämän takiaiskauden paljon paremmin, mikäli äidillä tai isillä olisi tapana lähteä vaikka kauppaan ilman että lapsi tietää moisesta lähdöstä. Tai jos lapsi olisi jätetty salaa nukkumaan hoitajan valvovien silmien alle ja äiti ja isi olisi livahtanut keskenään vaikkapa baariin. Mutta kun ei. Ne harvat kerrat kun äiti ja isi on kaksin lähteneet liikkeelle on lähes järjestäen ollut päiväsaikaan ja tuolloin lapsi on tiennyt että äiti ja isi menee nyt ja palaa ennen kuin lapsi menee nukkumaan.

Se ehkä kaikista älyttömin tulema tässä kaudessa on sitten tämä takiaisefekti. Äiti on keittiössä, lapsi on keittiössä. Äiti menee olkkariin, lapsi tulee perässä. Äiti menee tupakalle, lapsi nököttää tiukasti vieressä. Vain silloin kun isi on kotona saattaa lapsi jäädä sinne missä isi on. Voi kuinka hauskaa.

Ihan samanlaisia takiaisia meillä ei ole kukaan muu ollut pienenä, pelokkuusasteeltaan taas junnu vei kyllä kirkkaasti voiton suunnilleen samassa iässä. Tuolloinhan junnulla oli käsipesukausi. Pakkomielteiseksihän se lopulta meni sillä lapsi pesi kätensä aina koskettuaan suunnilleen ihan mihin tahansa. Kyseisen kauden jälkeen lapselle iski johtokammo. Jep jep, ihan mikä tahansa sähköjohto ihan missäpäin tahansa taloa sai lapsen melkein hysteeriseksi. Onneksi kyseinen kammokausi ei kestänyt kuin muutaman viikon, toivottavasti tämä spedenkin takiaiskausi menee suht nopeasti ohi.

Niin, sain siis reiluissa määrin rakkautta ja kiintymystä eilenkin osakseni lapsen taapertaessa tiukasti perässäni ihan sen mukaan mihin nyt satuinkin kulkemaan. Olkkarissa tuo istui tiukasti viereisessä nojatuolissa, keittiössä pöydän ääressä ja tupakalle mennessäni istahti pikkumies viereen ulkorappusille. Eipä voi ainakaan yksinäiseksi oloaan sanoa ei.

Ja nyt siirryn kahvikupponen kakkosen kanssa nakkomaan ukon yöllä sotkemia astioita koneeseen. Se on siis moro!