Pitihän se arvata

Voldemarhan teki juuri sen mitä arvelinkin sen tekevän uudelle omistajalle jouduttuaan. Alkoi mielenosoitustila eli heh, ei se kuulemma oikein toimi. Mitäs myit, totesin minä ukolle, mitä siihen muutakaan sanoa. No, jos totta puhutaan niin onhan se harmi mutta sittenkin. Mitäs myit?

Tänä aamuna olen ennättänyt aamukahvin lomassa tuumia asiaa jos toistakin. Yksi asia joka on erityisesti ollut mielessäni on ollut spede ja speden yksinäisyys. Sitä kautta ajatukset kietoutui jo elämään noin laajemminkin ja isovanhemmuus on ollut yksi asia jota olen mietiskellyt hiljaisuudessa.

Mieleen nousee kuvia omasta lapsuudesta, muistoja mummuista, papasta, isomummusta. Toisen mummun kanssa imeskeltiin aina iltaisin pectuksia ja juteltiin ”henkeviä” peiton alla unta odotellessa. Toinen mummu taas jaksoi aina muistuttaa siitä kuinka pitää syödä riittävästi ja lappoi lisää ruokaa lautaselle.

Toisen mummun riisipuuro ja lätyt, nam, taivaallisia ja sen toisen hapankaali ja pullotettu mahla, nam! Polkupyöräretket tädille mummun kanssa, toisen mummun kanssa taas touhuttiin tämän tiluksilla ja työmaalla. Hyviä muistoja, lämpöisiä muistoja ja niitä on paljon!

Aina heillä oli aikaa ja mikä hassuinta, halua olla lapsen kanssa. Toisen mummun lapsenlapsimäärä oli vain kaksi joten varmasti meille sitä aikaa riittikin, toisella taas lapsenlapsia oli 12 ja sittenkin sitä aikaa riitti kaikille. Ja ei, tuolloinhan ei ollut mikroaaltouuneja, ei tiskikoneita, eikä viihde-elektroniikkaa.

Omista lapsista kolme isointa on onnekkaita, heillä on vielä toinen mummi ja pappa joilla molemmilla on aikaa lapsille. Ollut aina. Isommilla lapsilla, tai oikeastaan kahdella heistä, on vain hentoja muistikuvia omasta äidistäni, äitihän kuoli kun isommat lapset olivat 5-, 3- ja 1-vuotiaita. Isästäni heillä ei ole kenelläkään muistikuvia mutta äidistä, mummusta, on.

Kolmella nuoremmalla on mummu ja pappa ja papan kanssa sitä aikaa on väkisinkin tullut jokaisen vietettyä mökkielämän kautta. Papasta on takuuvarmasti muisto jos toinenkin jokaisella, myös spedellä vaikka vähemmän olemmekin aikaa mökillä viettäneet tämän kanssa.

Mummun suhteen en olekaan niin varma, junnu nyt tapaa mummua ehkä useimmin näistä kaikista koska tuuppaa ihan itse itsensä mummun lähistölle, oli mummulla sitten aikaa tai ei. Prinsessa taas tapaa mummua satunnaisesti, ehkä muutaman kerran vuodessa jos oikein hyvin käy.

Aivan liian usein joudun kuuntelemaan prinsessalta purnausta siitä miten mummu kyllä ehtii tavata niitä muita lapsia vaikka kuinka ja usein mutta tosiasiahan on se, että mummu tapaa heitä koska tapaa heidän äitejään, omia tyttäriään.

Spede taas. Speden kohdalla en oikein tiedä mitä lapsi ajattelee mummustaan. Eiväthän he toisiaan tunne, se nyt on selvä, sillä tutustumiseen ei oikein riitä satunnaiset pari törmäyskertaa vuodessa. Mummu taitaa olla hyvinkin vieras ihminen spedelle, kyllä spede varmasti tietää että kyseessä on mummu mutta mikä mummun funktio on, se on takuulla spedelle ihan hepreaa.

Speden syntymäpäiväkin taisi mennä ihan ohi mummulta, ainakaan itse en ole kuullut että spedeä olisi onnitellut muut kuin tädit ja omat sisarukset. Jotenkin se on hirvittävän surullista sillä se on varmasti omiaan lisäämään speden tunnetta siitä että hän on kovin yksin.

Serkuksissakaan ei ole yhtäkään speden kanssa samaa ikää olevaa joten mökkireissuillakin spede on aina ”yksin” vaikka isommat serkut tätä mukaan välillä touhuihin ottaakin. Tähän kaikkeen kun lisää sen, että spedellä ei juurikaan ole kavereita eikä sitä veljeäkään jota todennäköisesti aika usein miettii niin onko ihme että lapsi on hieman kuin surullisen prinssin hahmo.

Se isovanhemmuus taas, noin yleensä ottaen. Enhän minäkään rääppistä taajaan tapaa, kerran viikossa noin suunnilleen mutta sittenkään en tiedä miten voisin olla olematta osa lapsen elämää. Se tuntuu sydämessä asti joka kerta kun rääppistä menen hakemaan tai katsomaan, pikkuriiviö kun nostaa samantien kädet ilmaan ja tahtoo syliin, suukottelee märkiä kielisuukkoja ja halailee kaulasta tiukasti kiinnipitäen.

Kun sanon pienelle että mummi lähtee nyt ottaa riiviö heti suunnan ovelle ja on lähdössä mukaan joka aivaten ainoa kerta. Jos sanon että mennäänkö mummin autolla on riiviö ovella alle sekunnin valmiusasemissa. Se lapsen riemu siitä että mummi tuli, se todellakin tuntuu sydämessä lämpöisenä läikehdintänä, melkein siinä sydän pakahtuu joka kerta.

Ja väkisinkin kun mietin spedeä ja tämän suhdetta mummuun ihmettelen miksi ja miten mummu ei siitä ole pitänyt väliä ja huolta. Ei se lapsi itse osaa sitä vaatia saati mummulle lähteä eikä vanhemmat tahdo sitä väkisin sinne tupata jos tuntuu siltä ettei toisella nyt ole aikaa.

Syytöksinä en näitä mieti, en ole miettinyt enää hetkeen, mutta surullista se on silti. Surullista ja ihmetyttävää. Milloin tämä maailma muuttui niin kiireiseksi että vanhemmilla, saati isovanhemmilla, ei olekaan enää aikaa lapsille? Kun jotenkin luulisi että asia olisi aivan toisinpäin tänä päivänä.

On ne tiskikoneet, on kuivausrummut, pyykkikoneet, ilmalämpöpumput, autot, puolivalmiit einekset ja vaikka mitä vimpaimia jotka helpottavat sitä arjen pyöritystä. Sitä omaa aikaa on tänä päivänä taatusti paljon enemmän kuin oli silloin kun minä olin lapsi.

Silloin kun mummu kantoi pyykkejä ulkosaunalla olevaan vanhaan pyykkikoneeseen ja levitteli ne sitten ulos naruille, kun hän kantoi puita sisälle lämmittääkseen pirttiä, tiskasi röykkiöittäin astioita lastenlapsilauman syötyä niitä lättyjä tai riisipuuroa.

Kävi marjametsässä syksyt, keitteli mehuja, leipoi sämpylöitä, valmisti ruuan liki päivittäin alusta loppuun pariin kertaan meille nälkäisille mukuloille. Ja kävi töissäkin siinä kaiken touhun lomassa. Ja sittenkin mummulla oli aikaa.

Merkillistä on se miten maailma muuttuu…

3 comments on “Pitihän se arvata

  1. Ihania muistoja lapsuudesta! Ne ovat arvokkaita ja saattavat kannatella läpi elämän. Ja viisasta pohdintaa nykymenosta ja isovanhemmudesta. Olen aika samoilla linjoilla kanssasi. Yritetään me huolehtia ainakin omasta mummiudestamme, eikö!

  2. Sinulla on ollut ihanat mummut ja turvallinen ja hyvä olo heidän kanssaan. Ehkä meidän ikäluokassa on vielä paljon noita hyviä muistoja isovanhemmista. Yleistähän silloin oli sekin, etteivät ne mummut olleet töissä. Heillä oli aikaa kaiken sen kotihomman ohella kuitenkin enemmän lapsille kuin nykyisin. Itse sain pitää isovanhempani viime vuosiin saakka äidin puolelta ja niinpä pojillani oli vielä tällaiset vanhanajan isovanhemmatkin. Omat vanhempani ovat olleet pojille tosi tärkeitä, miehen ei niinkään. Hänen isänsä oli pojille tärkeä kun hänellä oli saman ikäisiä lapsia vielä uudesta liitostaan, mutta mummi. Ei! Hänellä ei ole ollut aikaa lapsille eikä halua heitä tavata. Kunnes nyt jäi leskeksi muutama vuosi sitten ja yhtäkkiä meidän pitäisi olla aina hänen luonaan. Ei ymmärrä pieni mielemme tätä. 30 vuotta on sanottu, että ei sovi tulla ja nyt kun olemme sen oppineet, niin pitäisi koko ajan käydä. Täytyy vain toivoa, että saan joskus olla mummi omien lasten lapsille ja että he käyvät luonamme usein ja viihtyvät kanssamme.
    Toivottavasti myös Spede löytää itselleen kavereita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s