Selvästikin kuherruskuukausi alkaa olla ohi, siis oppilailla. Ei nuo nyt ihan mahdottomiksi ole vielä heittätyneet mutta kyllä se oma karva on sieltä jo esiin tullut vähän kerrallaan itse kultakin. Aivan samoilla ongelmilla jatketaan kuin keväälläkin, ongelmanratkaisukeinot onkin sitten erit. Sitä että toimiiko ne, sitähän tässä ei vielä osaa sanoa kukaan mutta ainakin erilaisia keinoja on kokeilussa.
Työrytmikin alkaa vähitellen löytyä, pientä säätöä siinä nyt on edelleen mutta ei mitään maata järisyttävää. Se, että jään kokonaan pois oman porukan liikuntatunneilta antaa hieman liikkumisvaraa ja näin ollen muutamalle tunnille mietitään nyt täytettä.
Siinä määrin hyvä työmotivaatio on nyt päällä että lupauduin yhden reissun mukaankin lähtijäksi. Käytännössä moinen tarkoittaa sitä, että menen aamulla normaalisti töihin ja teen normityöpäivän jonka jälkeen lähden oppilaiden kanssa yöreissuun.
Yöreissulta palataan aamulla työmaalle ja tehdään päälle jälleen normityöpäivä joten hmmm… Saattaa olla lievää puutumusta tiedossa, oppilaita kun reissussa on mukana likemmäs 50. Seuraavana päivänä teen vielä oman open sijaisuuden, ts hoitelen koko yhdistelmäluokan koulupäivän. Saapa nähdä miten puuduksissa sitä sen jälkeen ollaan.
Pariin koulutukseenkin ennätin ilmoittautua, sosiaalisten ja tunnetilojen haasteita ja oman toiminnanohjauksen haasteet sekä asperger-oppilaat koulussa, odotan molempien antavan paljon uusia juttuja omaankin työhön. Loppujen lopuksi se oman toiminnanohjaus ja sosiaalisen käytöksen pulmat, nehän ne on eniten päänvaivaa tuottavat jutut omalla porukalla.
Vaan ei se elämä nyt sentään pelkkää työtä ole ollut. Perjantaina ennätettiin ihastella poikasen 20vee valatilaisuutta, kotiin kurvailtiin jo yhden kanttiin ja poikanenhan oli iloinen ja autuas kun valat oli vannottu ja valaloma oli edessä. Hienon valaloman päätti maanantaina inssiajo joka mennä pätkähti läpi. Jes!
Prinsessan lukkaritkin on viimein tullut näkyviin joten nyt kelpaa, äiti ei käy turhaan ihmettelemässä aamuviiden jälkeen miksi neiti nukkuu. Kympin aamunahan se on enemmän kuin sallittua, siis nukkua pidempään kuin puoli kuuteen joka näyttää olevan neidin vakioheräämisaika kasin aamuina.
Spede porskuttaa koulussa tyylikkäästi, pienluokan opelta tuli simppeli viesti pojan koulunkäyntiä koskien: erityisen tuen päätöstä hän ei voi oikein tehdä, kas kun moiseen tukeen ei ole tarvetta. Tehostettuun toki, mutta erityiseen, ei. Lapsihan loistaa enkussa ja matikassa joten ei, ei tuo oikein sitä ajatellen ole pienluokan oppilas.
Käytöskään ei passaa pienluokkaan, siinä kun ei ole haasteita vaan lapsi on kiltti kuin mikä. Toki, pienluokalla tuo saa jatkaa niin kauan kun siellä vain tilaa riittää, kielelliset pulmat kun on edelleen varsin isot ja monenmoista pientä tukeahan tuo tarvitsee mutta niin. Ei tuo nyt ole pienluokan perusheinää sen enempää oppimisessa kuin käytöksessään.
Tiedän. Lapsihan on totta tosiaan mysteeri. Eilen kauppareissulla tuo totesi yhtäkkiä että kuule äiti, jos veli ei olisi kuollut sun mahaan niin se olisi ihan kuin minä, me oltaisiin ihan samanlaisia. Tai sitten olisi voinutkin olla niin että minä olisin kuollut sun mahaan ja veli olisikin tullut mutta se olisi silti ollut ihan kuin minä.
Mitä siihen sitten sanot. Niin, onneksi sinä tulit ja olet siinä, ja niin, voihan se olla että että olisitte ihan samanlaisia jos velikin olisi tullut. Tämä asia on askarruttanut meitä monesti että mistä ihmeestä lapsi tietää niin voimakkaasti hänellä olevan veljen? Tai siis olleen.
Veljestä ei ole aikoihin ollutkaan puhetta, ja me aikuisethan emme asiasta puhu oikeastaan ollenkaan mutta aina välillä speden mieleen se juolahtaa ja silloin asiasta puhutaan. Ja tämähän on asia joka aika-ajoin speden mieleen tullut oikeastaan siitä asti kun on osannut puhua, veli joka ei tullut. Mystistä, sitä se on.
Aivan toisella tavalla mystistä oli muuten poikasen 20vee avainten katoaminen perjantaina. Baarireissussahan tuo oli ollut kaveriporukalla ja palaili aika tuiskeessa reissustaan aamuyöllä, päivällä totesi sitten että kas, nyt on sekä puhelin että avaimet hukassa. Puhelin nyt sattui olemaan minulla tallessa, kuistin lattialta kun sen löysin mutta avaimista ei ollut havaintoa.
Poliisilta niitä oli tarkoitus kysellä tällä viikolla, samoin yökerhosta jossa poikanen oli heilunut mutta kas, eipä sitten tarvinnutkaan. Maanantai-iltana kun oli kuskannut poikasen linja-autolle armeijaan paluuta varten osui pikkueteisen maton reunasta silmään joku harmaa outo juttu.
Ne avaimethan sen oudon jutun päässä sitten oli, se outo juttu kun on litistynyt rannelenkki avaimille. Että sillä tavalla sitten niin. Hyvä että löytyivät, eipä tarvinnut ryhtyä niitä kyselemään mistään. Jotenkin itsellä olikin hieman sellainen olo niiden suhteen ettei ne nyt ole kokonaan kadonneet, jostain ne esiin tulee mutta että ihan avaintelineen alapuolelta maton reunuksesta…
Vaan jaa, kaipa se pitää ryhtyä entraamaan kutrejaan työmaakuntoon, letittää en taida tänään viitsiä vaan otankin ja nostan ne vain korkeuksiin pään yläpuolelle keikkumaan. Se on siis moro ja have fun!
Älyvapaa äiti 
Niinhän se tahtoo olla, että kuherruskuukausi koulussa päättyy aika pikaisesti. Voimia tuohon matkarupeamaan. On varmaan aikamoinen koitos.
Upeaa, että valat on vannottu ja armeijan arki on alkanut. Kyllähän se aina oloa kummasti helpottaa, kun alokasaika päättyy. Ja kaikilla näyttää menevän yhtä hienosti koulussa ja elämässä muutenkin. Avaimetkin olivat tulleet kotiin saakka.
Pisti silmääni tuo Speden puhe veljestä. Olet ilmeisesti siis odottanut kaksosia? Tiesitkö, että heitä piti tulla kaksi? Anteeksi, jos utelen, mutta kaksosten äitinä nämä asiat aina kiinnostavat. Mä uskon muuten siihen, että Spede tietää sen olleen veljen. Olen joskus aikoinaan kuullut, että joskus 1930/1940-luvulla syntyneistä kaksosista toinen kuoli pienenä ja eloon jäänyt veli kertoi aina, että hänestä tuntuu kun hän olisi vain puolikas. Että hänestä puuttuu jotain. Kaksosuus on sellainen mysteeri, jota aina omien kohdalla ihmettelen. Nyt kun toinen asuu jo poissa kotoa, ihmettelen, kun eivät joka päivä ole yhteydessä, mutta ovat todenneet, että tietävät toisella olevan kaiken hyvin. Ei tarvitse. Kaksoset ovat myös usein kovin herkkiä huomaamaan kaiken ja lukevat ihmisiä hyvin tarkasti. On hienoa, että Spedellä on pienluokassa hyvä paikka.
Kaksosraskaushan se on ollut, toinen vauvoista abortoitui omia aikojaan pois kymppiviikon paikkeilla. En tosin tiennyt odottavani kahta mutta jälkikäteen on helppo sanoa että olisihan se pitänyt tajuta sen alkuodotusajan oireiden perusteella, siinä määrin huonovointinen ja aivan yliväsynyt olin koko ajan ja moiset oireethan ei ole kuuluneet aiempiin raskauksiin. Toisaalta, mahakin paukahti liki samantien kunnolla esiin kun odottamaan aloin että joo-o, olisihan se pitänyt tajuta.
Keskenmenokin osui passelisti perjantain ja lauantain väliseen yöhön ja koska en tiennyt odottavani kahta niin ihan täydelliseksi peruskeskenmenoksi se todettiin lauantaina lääkärissä, onneksi sain ajan seuraavalle viikolle ultraan jossa oli tarkoitus tarkistaa että kaavittavaa ei jäänyt. Voin kertoa, että yllätys oli melkoinen kun keskiviikkona ultrassa olin ja lääkäri totesi että kappas, täällä on yksi ihan täysin hyvinvoivan näköinen pikkuihminen edelleen, näitä onkin ollut kaksi.
Itsellä on monesti speden suhteen sellainen olo, että spede-parka tuntee itsensä vajaaksi. Se toinen kun olisi osannut sitä, tätä ja tuota ja tehnyt sitä tätä ja tuota mitä hän ei uskalla tai osaa. Mysteerihän se, kaksosuus on, ja itsekin uskon vahvasti siihen että spede kyllä tietää ihan itse että kaverina on köllinyt velipoika.