Ei tietoa, vielä

Varsin mainio käynti taysissa takana. Toimintaterapeutti soitteli kotiin vielä iltapäivästä, hänen kanssaan kun ei ehditty enää nähdä psykologin jälkeen ja kyllä, olen enemmän kuin tyytyväinen päivän antiin.

Mitään diagnoosejahan emme matkaamme saanut, sen sijaan saimme monta hienoa kullanarvoista neuvoa, ohjetta ja ihan älyttömän määrän tietoa siitä miten ihmisen aivot toimii. Laiskuus pois, kyse ei ole siitä, siis speden kohdalla joka alisuoriutuu selvästikin monessa kohtaa asioista.

Ainoa ihan varma asia joka todettiin on se, että lapsella on ihan selkeä tarkkaavaisuushäiriö. Ja kyllä, kömpelö on hän, ja kyllä, puheterapian jatko olisi enemmän kuin tarpeen mutta esim toimintaterapia ei ole tässä kohtaa se mikä olisi tarpeen.

Kehitysviivästymä? No jaa, ei tuo niin lapsenomaisena näyttäydy vieraammalle ihmiselle kuin kotona, herkkänä, kyllä, mutta niin ihanan kilttinä ja aivan käsittämättömän kielitaitoisena. Siinä muuten taito jota psykologi kehoitti ehdottomasti kotona vahvistamaan ja vaalimaan.

Niin, spedehän puhuu suurimman osan ajasta englantia kotona. Ilman lauserakenne tai ääntämisvirheitä. Ihan kuin eläisimme englanninkielisen vaihto-oppilaan kanssa. Vitsit kerrotaan enkuksi. Omia mielipiteitä kerrotaan enkuksi. Pyynnöt annetaan enkuksi.

Puhuu tuo toki suomeakin, mutta vähemmän. Sitä enkkua tuo oli suurimman osan ajasta puhunut toimintaterapeutille ja psykollekin, suurta hämmästystä oli ilmassa kun heidän kanssaan myöhemmin puhuin. Ei, emme edelleenkään ole kaksikielinen koti. Mistä se tulee?

Toimintaterapeutti oli jopa kysynyt lapselta että kuka tälle on kielen opettanut, lapsen vastaus oli simppeli; ei kukaan mutta opettelin itse. Oma selitykseni sen sujuvuudelle on se, että spede puhuu enkkua kuin vettä vaan, se on helppoa, ei ole vaikeaa kovaa ärrää, ei vaikeita äänteitä vaan speden kielelle sopivasti suljuvaa puhetta.

Enkulla häntä ymmärtää kaikki, nytkin sekä toimitaterapeutilla että psykologilla oli ollut isoja ongelmia ymmärtää lasta paitsi silloin kun puhui enkkua. Oma äidinkieli on isosti epäselvää puhetta jota kukaan ei ymmärrä, vaikeita äänteitä, vaikeaa kielenvääntelyä.

Loppulausuma psykon osalta oli simppeli; meillä on käsissämme lapsi joka on aivan uskomattoman herkkä ja kiltti ja meidän on syytä muistaa vaalia sitä herkkyyttä. Toki tarkkaavaisuushäiriö tulee kulkemaan mukana koko lopun elämän mutta mitä sitten, sellaista se on.

Lääkkeitä ei, ei ja ei. Tiedät itsekin, että ne joko toimii tai ei ja jos niin voi tulla sivuvaikutuksia tai toimia hetken tai tehdä asiat vain hankalammiksi ja lapsesta saattaa ilmetä piirteitä jotka ei edes ole lasta itseään. Juu, tiedän. Säkäkauppaa ne aina on, ja speden kanssa toimii muut keinot kuten purkka suussa jolloin pystyy paremmin keskittymään.

Se tarkkaavaisuushäiriö taas, huolehtikaa että lapsi nukkuu tarpeeksi. Koulupäivät on varmasti kamppailua koska joutuu kokoajan taistelemaan aivoissa olevan osan kanssa joka saa sen tarkkaavaisuuden herpaantumaan hetkessä. Ei, se ei ole laiskuutta!

Fysiologiaa pitää alkaa lekurin katsella sillä ehkäpä spedellä on rintalastan ja otsalohkon välisessä lihasalueessa jotain joka ei toimi, se selittäisi niin puheen, kuorsaamisen kuin senkin että lapsen hengitys on epätahtinen. Mieletön sanavarasto tuolla on käytössä sanoja joita tuossa iässä ei tiedetä edes olevan mutta samaan aikaan yläkäsitteet on osin kateissa.

Ja niin, työmuisti on heikko, siihen auttaa se purkka ja sormet laskutoimituksissa, kokoavat ajatukset kasaan. Kaiken kaikkineen meillä on lapsi, jolla on monta pientä ongelmaa mutta mikään niistä ei hyppää puhetta lukuunottamatta silmille.

Dyspraksiasta kysyin lopulta itse ja siihen psykokin oli taipuvainen, kaikki sopii, mutta diagnoosin tekeminen jää lääkärille jos sitten hänkään sitä tekee. Se, että pienluokkapaikka ensi vuodelle on varma on täydellistä. Lukihäiriön kehittymisen mahdollisuus on olemassa koska tosiaan, ääneen lukiessa ei toimi.

Ja itsetunto. Sitähän se nakertaa kun ei osaa, sitä meidän pitää pitää korkealla. Lopulta psyko saatteli meidät ovesta ulos muistuttaen siitä kuinka ihana lapsi mukanamme lähteekään kotiin. Ja ei, hän ei enää halua nähdä lasta koska lapsessa ei ole mitään mikä hyötyisi hänestä. Vain siitä mitä me ja kenties puheterapeutti, ehkä myös se lääkäri, voi tarjota.

Äidillä on aika helpottunut ja aika sekava olo. Mutta ennenkaikkea, ylpeä ja helpottunut.