Lunta, pakkasta, yök

Joskus pienenä tyttönä ihmettelin kovasti mummun sormia jotka muuttuivat yhtäkkiä valkoisiksi, kotvan kuluttua iho muuttui harmaaksi ja lopulta se alkoi sinertää. Mummu ei kättään tuossa kohtaa suostunut edes liikuttamaan, huokaili vain ja kiristeli hampaitaan. Sattui kuulemma ihan mahdottoman paljon.

Itse nukuin isällä ollessa jalat tiukasti isän reisien välissä, varpaat kun oli aina ihan jäässä vaikka kuinka mennä mesoin pitkin maita ja mantuja ja ulkovaatteitakin jouduin käyttämään mesoessani. Murkkuiässä muistan kuinka varpaita särki aina kun ne sai kylmää mutta mikäs, niin kai niitä kuuluikin särkeä.

Sitten tuli lapsia. Ja lapsia. Ja lisää lapsia. Aina välillä teki kotvan kipeää, välillä ei. Oikeastaan niitä vuosia kun lapset oli pieniä värittää niin monet muut jutut että jalkoihinsa ei ehtinyt keskittyä sen kummemmin eikä ne kyllä öisin kiusanneetkaan.

Kymmenkunta vuotta sitten jalat alkoi vaivata aina silloin tällöin talvisin. Tai no, harvemmin jalat, pääasiassa vain vasen jalka. Ihan ekoilla kunnon särkykerroilla ajattelin tulleeni hulluksi tai vaihtoehtoisesti tarvitsevani varvasamputaation, niin kummallisesti vasemman jalan isovarvas käyttäytyi.

Lääkäri totesi jossain kohtaa että kas, rouvallahan on valkosormisuus, aka Raunaydin oire, joka on pesiytynyt varpaisiin. Sormissahan ei sen kummempia ongelmia ole ollut, joskus tosin saattaa oikea käsi heittäytyä ihan jäätävän kylmäksi mutta se tokenee ihan omia aikojaan ilman särkyjä takaisin normaalikuntoonsa.

Suurinta osaa ajasta varpaat ei vaivaa. Kesällä tosin käytän usein villasukkia jos on hiemankin viileämpi tai kosteampi keli, ja kyllä, välikalsarithan minulla on käytössä syyskuulta aina siihen kun järvistä lähtee jäät. Uimassakin voin käydä jos on kuuma hellepäivä mutta oikeastaan jo järveen mennessä tietää valmiiksi voiko siellä ihan oikeasti uida vai pitääkö koipi kiskaista sittenkin pois vedestä. Välillä voi, ihan aina ei.

Siitä tämä on oikeastaan aika helppo juttu että tässä on selvät ennakko-oireet kipukohtauksille. Jo tuntia-paria, monesti kolmeakin, aiemmin tietää jos kipukohtaus on iskemässä. Se tuntuu jäytämisenä varpaassa ja jos siinä kohtaa onnistuu toimimaan oikein niin kas, koko kipukohtaukselta saattaa säästyä. Siis yleensä.

Ihan aina sitä ei tosin ole voittajana tilanteessa. Maanantaina koin rökäletappion sillä toki tiesin jo seiskan aikaan että hemmetti soikoon, nyt on särky-yö edessä jos en saa varvasta toimimaan. En siinä sitten ennättänyt valitettavasti nautiskelemaan jalkakylvystä, yksi keino joka auttaa, enkä edes oikein muustakaan kun oli iltatohinat päällä ja oli pakko kipitellä ylös-alas-keittiöön-vessaan-keittiöön jne.

Viimeisen tunnin ehtoosta istuin jalat tiukasti vehnä”sukissa”. Kyseisissä tossuissa on siis mikrossa lämmitettävät vehnänjyväpussit jalkapohjaosissa ja ne lämmittää todella mukavasti jalkoja. Tällä kertaa ne ei oikein lähteneet auttamaan kuten monesti aiemmin ja kiroillen siirryinkin sitten sänkyyn.

Ja tadaa, sieltä se sitten tuli, se kipu. En osaa oikein muulla tavoin kipua kuvailla kuin että se tuntuu siltä kuin ruosteista rautanaulaa työnnettäisiin isovarpaan kärjestä luun sisään hitaasti, hitaasti ja hitaasti. Yleensä kipukohtaus kestää noin tunnin, pahimpina kertoina kärvistellessä on saattanut mennä parikin tuntia.

Siinä määrin mainio se kipu on, että sen iskiessä tekisi mieli hakea kirves ja hakata koko varvas irti. Niin nytkin. Kipukohtauksiin auttaa aika. Tosin minä yritän kerran toisensa jälkeen kaikenlaisia jippoja samalla, välillä heiluttelen varpaita varovasti vaikka tiedän, että varpaan liikuttaminen suorastaan räjäyttää säryn päälakeen asti, roikotan jalkaa sängyn ulkopuolella ja käyn hieman kävelemässä ympäri taloa.

Liike, siis kävely, helpottaa aina siksi hetkeksi kun kävelet mutta takaisin makuulle asettuessa särky palaa yleensä vielä voimakkaampana paitsi silloin jos olet kävellyt vaikkapa tunnin yhtä kyytiä. Varpaan liikuttelu sängyssä taas ei auta vaikka sitä monesti tuleekin koetettua, päinvastoin oikeastaan.

Eilen aamulla olin jokseenkin puhki kun petistä nousin, jalan kanssa kun tuli temuttua hyvinkin puolilleöin asti. Eilen illalla varvas päätti jälleen ilmoitella olemassaolostaan mutta kas, taas oli juoksuja sinne tänne ja tonne joten en ennättänyt asiaan kunnolla paneutua ennen iltakasia kun palasin prinsessaa noutamasta.

Jumankekka kuulkaa, viime yön nukuin kuin tukki! Minä näet otin ja kiskaisin heti palattuani löysät villasukilla verhoillult puuvillasukat jalkaan (normaali iltavarustus koska ne monesti säästää kivulta) ja kaivelin kaapista vielä ekstraakin esiin.

Säärystimet, puoleen sääreen kiskottuna ja niin että ne jäi vielä rötköttämään varpaiden yli. Koko komeuden kuorrutin paksuilla laskettelutoppahousuilla ja kas. Iltaysin jälkeen ennakoiva tunne varpaassa alkoi helpottaa, reidet tuntui suorastaan kuumilta ja muutenkin olo oli lämpöisen puoleinen. Jes!

Pienintäkään särkyä varpaisiin ei päässyt hiipimään maate mennessäkään, ehei. Minä todellakin nukuin ilman kivunrihmaakaan! Toppahousut jäi nojatuoliin ja siinä ne saa ollakin iltaan asti, aivan takuulla kiskaisen ne jatkossa illoiksi jalkaani jos niillä vältän öiset säryt.

Koomistahan se toki oli, hiippailla kahisevissa paksuissa toppahousuissa pitkin torppaa mutta hei oikeasti. Aivan loistava juttu! Ja niin. Olkoonkin tuo lumi tuolla ulkona kuinka kaunista tahansa ja olkoonkin kuiva pakkaskeli kuinka mukava tahansa niin jälleen kerran totean, että minä en todellakaan pidä talvesta millään mittarilla katsoen.

En pitänyt lapsena enkä pidä edelleenkään. Tulee niitä särkykohtauksia muuten vain koleilla ilmoillakin, mutta pakkasilla ne tulee yhtä varmuudella kuin junan vessa jaksaa toimia. Että näin. Ja nyt kutrit ja lisää kahvia, se on moro ja have fun!