Virkkuufiilikset

Meillä jokaisellahan on omat pikku fiksaatiomme, minulla ne tuntuu olevan sukkapuikot. Nehän sujahtaa näppärästi käsiin elo-syyskuun vaihteessa ja johan sitä sitten alkaakin, sukkaa pukkaamaan. Tänä syksynä ohjelmassa on tosin ollut muutama toukkapussikin, niin ja kieppihuivi, mutta pääpainotus on ollut jälleen kerran niillä sukilla.

Ja niitä on sitten syntynyt pari jos toinenkin, pelkästään töiden lomassa on tullut kudottua suunnilleen pari per viikko. Ruokkiksella, välitunneilla, eriytystilassa istuskellessa, luetun ymmärtämistehtävien, luontovideoiden ja kokeiden aikana. Puikot on olleet mukana, tottakai, myös läksyparkissa sillä mikäs siinä on kutoessa samalla kun seurailee tenavien tehtävien tekemistä.

Puikot on kätevät siitäkin, että ne voi laskea käsistään ihan koska vaan. Tai niitä voi käyttää ohjausvälineinä halutessaan. Tökätä puikko tekstin kohtaan tai numeroiden alapuolelle, kopsutella puikolla lukuja auki tai ihan vaan pyöritellä käsissään samalla kun mietitään mitä tässä nyt edes piti tehdä.

Viime viikolla ihastelin työkaverin, samanlainen käsityöhörhö ja liikuntainhokki kuin minäkin, virkkaamia tumppuja. Vielä enemmän ihastelin sitä kuinka hän neuvoi yhdelle oppilaistamme niiden virkkaustekniikan ja kas, oppilashan otti ja virkkasi tumput tuosta vaan.

Ihan parasta ohjeessa oli se, että tumput aloitettiin kärjestä ja nehän vain ikäänkuin ilmestyi kun oppilas aikansa virkkaili. Pakkohan se ohje nyt oli itsekin sitten saada sillä tumppujen kutominen on itselleni silkkaa piinaa ja vain äärettömässä hädässä lähden itse niitä kutomaan.

Eilen sain sitten ihan kirjoitetun ohjeen käpäliini ja kas, hyvä että maltoin edes pyykkikoneen käynnistää kotiuduttuani kun oli jo pakko päästä kokeilemaan ohjetta. Koska yksi iso ongelmani on se, että kudon ja virkkaan aina älyttömän kireää niin tottakai totesin ongelman liki heti aloitettuani.

Nelosen koukku oli ihan liian pieni sillä virkkuujälki, joka toki oli tiivistä ja sitä kautta siistiäkin kuin mikä, oli ihan mahdottoman kittanaa tehdä. Kasin koukunkin löysin kaappien kätköistä mutta sillä taas jälki oli niin reikäistä ettei mitään rajaa.

Pakkohan se oli sitten pyykit kuivumaan saatuaan kurvailla vielä koukkuostoksille ja tulipa samalla ostettua omaan silmään passelia lankaakin. Ja kas, kun ohjeesta ja juonesta sai kiinni niin eka tumppu hurahti peukkua vaille valmiiksi tuosta vaan. Hurraa!

Siinä virkkauksen lomassa tuli touhuttua speden kanssa läksyt ja iltapalat, treenattua kertotaulua (siis speden) ja tuijoteltua vielä uutisetkin. Ysin jälkeen ennätin aloitella vielä toisenkin tumpun ennen maate menoa ja kas, tänä aamuna taidan virkata sen peukkua vaille valmiiksi senkin.

Työmaalle en näitä tosin mukanani vie, siis valmistusvaiheessa, siellä kun odottaa jälleen uusi sukka puikoilla, mutta luulenpa että tänään valmistuu ehtoopäivästä vielä toinen pari kotosalla. Lankana näissä on Novitan Ruska-lanka ja koukku on kutosen ja toki, tiivistä se jälki on edelleen mutta ei sentään ihan niin kittanaa kuin sillä pienemmällä koukulla oli.

Siihen toiseenkin pariin olen jo varannut langan valmiiksi, prinsessalle kun ajattelin ottaa ja virkata samoilla tulilla tumput. Saapa nähdä tuntuuko Novitan Aava-lanka yhtä mukavalta käsissä työstää kuin Ruska on tuntunut. Ja toki niitä tumpputilauksia ennätti tehdä jo junnu ja spedekin siinä tumppujen valmistumista seuraillessaan.

Voi siis olla että tänä jouluna muutamasta suvun naisen lahjapaketista ilmestyy tumputkin sukkien lisukkeiksi, niin mahdottoman mukavia virkattavia nämä ovat. Tai ainakin vielä ovat, voi olla että kun peukkuun ennätän iskee hermoromahdus ja totean että voi prkl! Ne peukut kun on nimenomaan ne inhokkini kudotuissakin…

Muilta osin tähtien alla ei eilen sitten ihmeitä tapahtunutkaan. Ihan perustyöpäivä ja sen perään peruskotitouhuja eli niitä pyykkejä, läksyjä, ruokaa, himppanen tavaroiden ruokkoamista sieltä ja täältä ja niin edelleen. Ainoa peruskuvioista poikkeava toiminto oli speden uuden repun kanssa taistelu, tai no, en minä repun kanssa taistellut vaan heijastimien.

Speden reppuhan otti ja levisi ihan totaalisesti alkuviikosta. Oli se toki jo vanhakin, siis muka vanha eli ostettu jo ekalle, mutta silti. Ei ne reputkaan kestä kuten ennen, sanon mä, ja ukko kävi eilen ostamassa tälle uuden sillä aikaa kun spede oli koulussa.

Jos minä jotain ihmettelen suuresti niin sitä että me asumme maassa jossa suurimman osan kouluvuodesta tenavat joutuvat liikkumaan pimeässä ja sittenkään sen enempää ulkovaatteisiin kuin reppuihinkaan ei kuulu automaattisesti kunnon leveät ommellut heijastinnauhat.

Esimerkiksi käsivarren ympärille pamautettava heijastinhan on varsin hyvä, en väitä, mutta kun ne taas harvemmin pysyy tallella mukeloilla ja vaikka pysyisikin niin sitten ne on todennäköisesti repun pohjalla. Narun päässä keikkuvat heijastimet taas repeytyy lähes sataprosenttisella varmuudella suht pian irti kiinnityskohdastaan tai ainakin naru katkeaa ja heijastin lähtee omille teilleen.

Heijastinliivejä taas harva lapsi muistaa pukea päälleen kuin maks siinä kohtaa kun äiti tai isä seisoo vieressä ja siitä höpöttää minkä ennättää. Ja se heijastin, se nyt kuitenkin olisi täällä Suomen suvessa enemmän kuin in ja pop, niin aamuisin kuin iltapäivisinkin.

Mutta ei, harvoissa vaatteissa se on vakiona ja vielä harvemmissa repuissa. Eilen koukkuostoksilla pyörähdellessä ostin sitten kaksin kappalein heijastimiakin, toinen kiinnittyi pienellä metalliketjun pätkällä repun kangaslenkkiin, toinen taas oli vetoketjuun pujotettava malli.

Ei siinä, mikäli suht pehmeästä materiaalista tehty heijastinlenkki ei vaan itsessään katkea ajan mittaan niin sehän on kerrassaan loistava sillä siinä ei ole ainakaan mitään lankaa tai ketjua tai mitään millä se kiinnittyi mutta toteanpa, että oli sen pujottaminen siihen vetoketjuunkin sitten ihan oma lukunsa.

Siinä oli apuväline jos toinenkin tarpeen koska vetoketjun vetimen kolo oli niin onnettoman pieni ja pehmeähkö heijastin taas himppasen pullukka lenkkiosastaan. No, yhtä kaikki, nyt se on tukevasti kiinni repussa ja pitäisi näkyäkin takaapäin ihan älyttömän hyvin, mutta jotenkin olen taas kerran silti skeptinen.

Kun ei yksi ainoa heijastin ole viikkoa kauempaa pysynyt kiinni repussa, ei vaikka niitä on kiinnitellyt reppuun miten ja mihin kohtaan tahansa. Oikeasti, reppujen ja ulkovaatteiden valmistajat. HEIJASTINNAUHAT! Niitä ei edes huomaa vaatteissa tai repuissa vaan näyttävät niihin kuuluvilta koristejutuilta joten prkl, VAKIOKSI NYT NE KIITOS!

Lopetan heijastinkiukkuiluni tähän ja totean että jeps, siirryn asettelemaan kutristoni ojennukseen eli se on moro ja have fun!