Väsymystä pukkaa

Näin aamutuimaan. Tai eihän tämä nyt sellaista väsymystä ole joka nukutaan pois vaan lähinnä sellaista joka iskee kun mennä mesoo pitkin poikin maakuntaa riittämiin eikä ennätä ihan vain olla ja ihmetellä maailmaa tai rentoutua rauhassa edes hetkeä.

Vaan kun ei ennätä, ei ehdi, ei jouda eikä oikeastaan edes malta niin näinhän siinä sitten käy. No, sunnuntain olen nyt päättänyt olla tekemättä yhtään mitään ja liikkumatta yhtään mihinkään. Tänään on ihan pakko pyörähtää sairaalalla ja iltapäivästä lähteä poikasen 18vee kanssa kaupoille.

Kun eihän sitä nyt vain malta olla pois rääppiksen läheltä ja tytärkin tarvitsee paljon huomiota, seuraa ja rakkautta. Niin, rääppikseksi minä nyt olen vallan ryhtynyt pikku neitiä puhumaan, aikani odottelin josko se nimi vielä omassa suussa muuttuisi toiseksi mutta ei, kyllä hän nyt vain on rääppis.

Ja ei, en ole pusutellut rääppiksen poskeen sydäntä, eikä sitä ole tehnyt umpirakastunut tuore äitikään, se on tulosta ihanien hoitajien tavasta huomioida pieni ja vanhemmat samalla kertaa. Olivat sitten ottaneet toisen nenämahaletkua paikallaan pitävistä teipeistä pois kun se oli alkanut repsottaa, laittamisvaiheessa olivat askarrelleet teipin sydämen muotoon.

Kertoo paljon siitä tavasta jolla näitä pieniä edelleen hoidetaan siellä pienten puolella, sehän on silkkaa lämpöä, ohikiitävää rakkautta ja huolenpitoa. Tämän hetkistä tilannetta ajatellen moinen on ihan lottovoitto sillä rääppishän on pitkälti vain ja ainoastaan tyttären läheisyyden varassa ja senkin suhteen joudutaan nyt hetkeksi painamaan jarrua.

Ne verenpaineet. Ne kun ei vain edelleenkään ota asettuakseen, ei niin millään. Alapaine huitelee lääkkeistä huolimatta jatkuvasti yli satasen ja se ei ole hyvä se. Eilen tytärtä oltiin kotiuttamassa, potilashotellille tuo olisi siirtynyt mutta kappas, sielläpä ei ollut yhtä ainoaa huonetta vapaana.

Tälle päivälle huone saatiin sitten varattua ja silkasta hoitajan armosta tytär sai luvan jäädä vielä yhdeksi yöksi osastolle. Päivällä kun olimme rääppistä hoitamassa tyttären päänsärky yltyi aika vauhdilla kovaksi ja osastolle palattuaan tuo oli kertonut siitä hoitajalle samalla kun pyysi siihen päänsärkylääkkeen.

Lääkärin kuultua asiasta tulikin sitten tieto että ehei, sitä kotiutusta ei tehdä sitten vielä perjantainakaan. Synnäri nyt alkaa olla taas ihan jumissa ja täynnä joten sieltä tuo siirrettiin toiselle osastolle ja se potilashotellin varaus joudutaan siirtämään ainakin huomiselle ellei vielä pidemmälle.

Tänään on sitten edessä erinäinen määrä kokeita, raskausmyrkytystä lääkäri on alkanut tuolla epäillä. Moinenhan saattaa ilmaantua jopa kuusi viikkoa synnytyksen jälkeenkin ja tämä tuli kyllä allekirjoittaneelle täytenä yllätyksenä. No, nytpä tiedän. Miten sitä hoidetaan, sitä en tiedä. Oletan, että pitkälti levolla ja lääkityksellä.

Tästä johtuen tytärtä pyritään lepuuttamaan mahdollisimman paljon ja näin ollen hän ei pääsekään rääppistä hoitamaan ihan samaan tapaan kuin on tähän asti päässyt ja se on kuulkaa harmi se. Jotenkin tämä tilanne pisti jopa naurattamaan, olkoonkin ettei siinä ole mitään nauramista.

Että miten ihmeessä meidän perheessä näitä synnytyksiä ei vain osata hoitaa sen oppikirjan kaavan mukaan vaan ihan aina on pakko saada joku sählinki aikaan. Jos ei muuta niin viimeistään siinä kohtaa kun vauva on pukattu maailmaan ja kaiken pitäisi olla reilassa ja kuosissa.

Eilen kävimme ihmettelemässä rääppistä junnun kanssa. Lämpökaapista ovat tuon nyt potkineet pihalle ja ihanat tyttövaatteetkin oli päälleen saanut ja voi että hän oli niiiiiiiin syötävän ihana. Ja reipas, ihan mahdottoman reipas ja tarkkaavainen siinä kohtaa kun heräsi sängystään vaipanvaihdolle ja syömään.

Siis voiko tällaista ollakaan? Eihän sieltä olisi malttanut lähteä edes kotiin mutta pakko se oli kun parkkiaikakin alkoi mennä umpeen. Junnukin sai pitää rääppistä ihan tovin sylissään, väitti että minä omin lapsen kun en minä nyt kovin kauaa uskaltanut antaa tämän pientä sylissään pitää.

Kotona odottikin sitten kiukkupussihuuto prinsessan taholta, siis ette sitten herättäneet mukaan ja ihan kiva, en enää ikinä puhu teille enkä edes katso teihin vaan te olette kertakaikkisen inhottavia ja ärsyttäviä ja argh! Pakkohan se oli luvata prinsessalle käynti tälle päivälle vaikka olin alunperin ajatellut olla tämän päivän ihan rauhassa.

Lepyttely toimi ja vähitellen prinsessan tajuntaan upposi sekin, ettei sinne toivota kuin maks kahta vierasta kerralla koska siellä on niin pienet tilat. Eli juu, tänään mennään taas. Vaikka ei pitänytkään.

Iltapäivästä heiluin sitten kuin heinämies, pyörähdin tyttären asunnolla ja otin sieltä turvakaukalon. Iltasella pyörähdin vielä uudemman kerran asunnolla, lähinnä viemässä sinne vauvan vaunut jotka on nököttäneet nyt useamman päivän kuistilla odottamassa kulkeutumista.

Olin jokseenkin puhki, poikki ja uuvahtanut siinä kohtaa kun sain speden iltapalakuviot hoidettua ja lapsen petiin asti mutta arvaahan sen, että siinä meni vielä hyvinkin tunnin ajan ihan vaan tyttären kanssa puhelimessa puhuessa. Osastosiirto oli tehty, tänään hänen pitäisi soitella sinne potilashotellille ja siirtää varaustaan huomiselle sillä hoitaja oli iltaisten lukemien jälkeen ehdottomasti sitä mieltä ettei osastolta ole asiaa vielä mihinkään.

Rääppistä tuon ei toivota käyvän hoitelemassa kuin maks sen pari kertaa päivässä niin kauan kuin olotila saadaan tasattua. Muutenhan tyttärellä ei ole enää oikeastaan mitään vaivaa, haavakin on umpeutunut hujauksessa eikä sitä enää oikeastaan edes särje.

Himppasen harmillinenhan tämä tilanne sikäli on, että kun ei siellä rääppiksen luona käy oikeastaan juuri muita kuin me tyttären vanhemmat ja tämän kaverit. Kaverit nyt ei tokikaan tuota sieltä syliin nostele, kunhan silittelevät poskea joka sekin on jees.

Rääppiksen vaari nyt ei tuota ole vielä pitänyt edes sylissään vaikka eilenkin kävi rääppistä kurkkimassa ja töissähän tuokin on päivät joten minkäs teet. Minunhan rääppistä tulee kyllä vellattua sylissä kun siellä olen ja keinuteltua tämän kanssa mutta niin.

Ideaalisessa maailmassahan minä kävisin vellaamassa rääppistä niillä päiväsyötöillä kun tyttären pitää makoilla mutta maailma harvoin on ideaalinen ja minä en yksinkertaisesti ennätä moiseen joten onneksi siellä on aivan ihana hoitohenkilökunta joka sitten sylittelee ja pitää lähellä vaikka eihän se sama ole kuin se rääppiksen oma äiti olisi. Huoks.

No, eiköhän tämä tästä suttaannu ja rääppishän voi vallan mainiosti hänkin joten mitään hätää tässä ei ole. Toisaalta saattaa olla hyväkin ettei kasva ihan kohisemalla kun tällä hetkellä ei olla ihan kartalla sen tyttärenkään kotiutumistahdista, tiedä vaikka pääsisivät samalla ovenavauksella pois sairaalasta.

Vaan jaa. Pitäisi kaiketi ryhtyä tutkailemaan omaa habitustaan kuntoon vähitellen. Kahvia tässä on juotu ja hyvä etten kiskonut lippua salkoon juhlistaakseni sitä, että tämä oli tämän kesän VIIMEINEN aamu kun on pakko nousta ennen kuutta ylös. Jei!

Tämän kunniaksi ilmoitankin, että on enemmän kuin mahdollista etten juurikaan tänne kirjaile sen kummempia ainakaan aamutuimaan sillä hei, huomenna ajattelin pysytellä sängyssä niin pitkään kuin vain kykenen. Rääppistä kun en kuitenkaan lähde katsomaan ennen aamukymppiä joten kiirutta ei ole.

Se on siis moro ja have fun!