Taas on treffattu

Sain kuin sainkin pidettyä maanantaina välipäivän sairaalakeikkailun osalta ja hyvä niin, johan tässä alkoikin olla takki tyhjä ja pää pysyvästi usvassa. Eilen ei välipäivää sitten enää pidettykään vaan päivällä lähdin vauhdilla kohti sairaalaa.

Tai vauhdilla ja vauhdilla, matkalla pyörähdin ensin hakemaan tyttären ystävän, varatyttöseni kyytiin ja siitä suuntasimme sitten noutamaan kyytiin vielä pienen isää, tämän kaveria ja pienen toista mummua. Niin ihana kun pientä olikin lähteä katsomaan niin kyllä se vain niin on että lievästi siinä tuppasi jonkinasteinen elin kasvamaan otsaan matkatessa.

Siis oikeasti. Jos toinen tarjoaa hyvää hyvyyttään kyydin samalla kun itse menee niin jotenkin olettaisi, että sitä ymmärretään että kyyditsijä ei todellakaan ole matkassa siksi että saisi odotella missä milloinkin kyytiläisiä. Tyttären ystävä kyllä kuikkelehti vauhdilla kyytiin, ei siinä mitään sillä hän tietää tarkalleen kuinka vauhdilla minun tulee liikuttua.

Toisaalta risoi sekin että tämä vauvan treffaaminen oli ensimmäinen kerta isälle. Siis oikeasti. Jos on tahtoa nähdä niin se on kyllä kumma juttu kuinka sinne ihan takuuvarmasti pääsee vaikka bussilla jos muuta kyytiä ei keksi. Olenpa kuullut, että riittävällä tahdolla sinne lasareetille jopa kävelee täältä meidän suunnalta, ei se nyt missään satojen kilometrien päässä ole.

Mummun kohdalla nyt ymmärrän sentään jollain tapaa sen, että käynti viivästyi sillä tämä ei juurikaan kykene aina liikkumaan omin päin sieltä kotoaan mihinkään perussairauksistaan johtuen mutta se vauvan isä. Argh että kiukutti! Ensin kulutettiin aikaa varatyttösen kanssa autossa odotellen että isä ja tämän kaveri suoriutui sinne kyytiin.

Sen jälkeen napattiin mummu matkaan ja kas, poikettiin apteekkiin että tämä sai haettua avaavan lääkkeen sillä se oli loppunut pari päivää aiemmin eikä hän ollut millään päässyt hakemaan uutta sillä ilman avaavaa liikkuminen vähenee väkisinkin.

Teki kyllä mieli sanoa että siinähän se sinun poikasi istuu vieressäsi ja olisi takuuvarmasti voinut sen avaavan hakea heti sen loputtua siitä puolen kilometrin päässä olevasta apoteekista. No, mikäs siinä sitten. Mummu kysäisi samalla josko kierrettäisiin koko kauppakeskus samalla kertaa, hän kun veisi mielellään jotain pientä tuliaista.

Justaansa joo. Minä olin kiireellä aamupäivän aikana pyörähtänyt postissa, tehnyt ruoat, ruokkinut tenavat, hoidellut kaiken tarpeellisen pois jaloista ja sopinut vielä speden oman ystävän äidin kanssa ystävän hakuajankin. Soitellut äitiysneuvolaan peruen tyttären eilisen ajan sinne, ehtinyt kertoa synnytyskertomukset terveydenhoitajalle.

Selvittänyt potilashotellikäytännöt, soitellut tyttären kanssa kahdesti ihan sillai hieman pidemmän kaavan mukaan, ehtinyt sopia lipaston hakua ja vaikka mitä. Noutanut sen varatyttösen toiselta puolelta sitiä ja sydän kylmänä jättänyt prinsessan kotiin hoitamaan spedeä ja tämän ystävää siihen asti kun ukko ennättää töistään kotiin.

Mutta ei siinä sitten. Siellä sitä sitten tuli istuttua kauppakeskuksen pihassa puolisen tuntia odotellen josko sieltä kaupalta sinne kyytiinkin vielä joukkio ehtisi, me kun jäimme varatyttösen kanssa autoon odottamaan. Ja se kaikki autossa odoteltu aikahan oli pois tasan tarkkaan sieltä sairaalassa olosta!

Voi htin prse, sanon mä. Varatyttöselle annatin tulla aika hyvin manauksia siinä odotellessa, totesinpa senkin että en todellakaan lähde sitten tätä sakkia sinne sairaalaan tämän jälkeen kuljettelemaan. Nytkin oli ollut tarkoitus että junnu pääsee vauvaa katsomaan mutta pah ja pöh, eihän tuo sitten autoon mahtunut kun sinne piti saada se isän kaverikin sekaan. Argh!

Normaalisti tunnissa tehtyyn menomatkaan, siis jos nämä kyytiin noukkimisetkin lisätään matka-aikaan, meni kaksi tuntia. KAKSI tuntia! Ilman kyytiin nappailujahan olisin ollut sairaalalla parissakymmenessä minuutissa ja se tulee nyt tarkalleen olemaan se aika johon jatkossa tulen pyrkimään.

Onneksi sitä jotenkin osasi sitten purra kieleensä ja olla sanomatta pahasti kenellekään ja tyttären näkeminen välipäivän jälkeen teki varsin hyvää. Ihan eri kunnossahan tuo oli kuin silloin sunnuntaina, värikin oli palannut kasvoille. Kävellen lähdettiin vauvalaa kohti ja kappas.

Pikkuneidiltä oli poistettu kokonaan sokeritippa, huonekin oli vaihtunut kohti ulko-ovea pätkän matkaa. Lämpökaapissa tuo nyt edelleen köllötteli mutta oli kyllä syytäkin kun pelkän vaipan kanssa siellä köllötti. Ja voi että kun tuo oli luttana ja ihana ja tuoksui vauvalta!

rääppis

Oikeastaan se pikkuneidin ainoa ongelma on tällä hetkellä ilman kertyminen mahaan syödessä. Neiti kun on ahne hotkija ja hotkimallahan sitä ilmaa saa runsain mitoin sisäänsä. Tytär siinä tälle tarjoili eväät pullosta ja kas. Hotkijahan otti ja oksensi kaiken ulos syötyään sillä hei. Ei siinä pullon tyhjenemisessä kauaa kestänyt!

Tytär-parka oli yltäpäältä oksennuksessa ja lähtikin ihan suosilla vaihtamaan sairaalavaatteita, hoitaja otti ja lykkäsi pikkuneidin isänsä syliin ja niinpä niin. Olihan tuo isä hyvinkin otettu pienestä mutta ei tuo sitä suostunut pitämään sylissään kuin kotvan ajan. Voi kun kiva.

Mikäs siinä sitten, tytär oli edelleen vaatteidenvaihdolla joten minähän sen pienen sitten syliini otin kun muu joukko ilmoitti ettei uskalla ja aloin letkuttaa ruokaa ihan pienen pienin ottein sisään. Nukahtihan tuo siihen syliin ja liki tunti siinä meni että parikytä milliä sinne mahaan ajettiin evästä mutta eipä ainakaan tullut tippaakaan siitä määrästä enää paluupostissa takaisin.

Sairaalalta lähtiessä halailin tyttären ja kotimatkalla tipautin ensin varatyttösen kotiinsa ja sen perään kiikutin toisen mummun ja isän kavereineen koteihinsa. Se oli sitten sellainen viiden tunnin sairaalakeikka se. Josta tosin autossa meni kolmisen tuntia. Huoks.

Kotona odottikin sitten ihan kaksinkappalein yllätyksiä. ”Velipoika” oli kiikuttanut vauvalle vaunut kuistille sillä aikaa, jes, ja keittiön pöydällä oli pienen pieni sievä paketti jonka kikkarin setä oli käskenyt tenavien juoksuttaa kotiin äidille.

Kikkarin setähän näki vauvasta ihan kuvankin sunnuntaina kun kikkarilla pyörähdin ja kerroin pienen saapuneen paikalle edellisenä päivänä. Se on kyllä kumma kuinka minua ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä ihmisten hyväntahtoisuus! Ja vielä sellaisten ihmisten joiden kohdalta sitä ei osaisi edes odottaa koska eihän se kikkarin setäkään nyt mikään meidän läheisemme ole.

 

Tälle päivälle ei olekaan suunniteltuna sen kummempaa ohjelmaa, pyykätä pitäisi, samoin hieman kurvailla imurilla. Lipaston nouto on edelleen vähän kysymysmerkin takana, todnäk pääsemme hakemaan sen iltasella. Ruokaakin pitäisi kaiketi laitella ja niin, saa nähdä ennättäisikö tässä jossain kohtaa junnun kanssa sinne sairaalan suuntaan.

Vaan jaa. Josko tässä vielä kupposen kahvetta ja sitten touhuihin!

rääppis1

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Mummu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s