Ja hyvä niin! Alkaa olla enemmän kuin selvästi nähtävissä, että tenavien jaksaminen on jokseenkin lopussa mitä kouluhommiin tulee. Jos kohta aamutunnit vielä menikin suht mukavasti niin viimeinen tunti oli kyllä kaikkea ihan muuta. En tee. EN jaksa. EN.
Ymmärrän, mutta kun se nyt ei vain käy niin. Tehtävät tehdään ja sen jälkeen sopii sitten vain olla ja ihmetellä. Ei auttanut puhe, ei uhkailu eikä kiristys, lopputulema olikin sitten se että tenava lähti kanssani eriytystilaan että muut sai työrauhan.
Tänään lapsi jääkin sitten tekemään läksyparkkiin tehtäväsivua jonka olisi halutessaan tehnyt viidessä minuutissa ja saanut sen jälkeen sitten vaikka vaan olla ja ihmetellä. Huono päätös mikä huono päätös, edessä se kun kuitenkin on. Eriytystilassakin tuo vain kiukkusi ja räpisi.
Yritti lähteä livohkaan, virnuili passelisti ”mä meen jos tahdon, mä en tuu huomenna kouluun, mä en tee mitään”. Tenavan ollessa siinä mielentilassa on ihan turha edes puhua mitään, hänelle kun se on vain bensaa liekkeihin. Niinpä otinkin ja istuin vain oven edessä ja estin häntä avaamasta sitä.
Voin kertoa, että harvoin on vartti tuntunut yhtä mahdottoman pitkältä kuin se nyt tuntui. Vasta viimeisen viitisen minuuttia tenava oli puhuteltavissa ja kyllä minä sitten puhuttelinkin. Että kun se, että oppii tietyt asiat kunnolla on ihan älyttömän tärkeää etenkin jos haaveilee isona alkavansa ammattiin mihin hän haaveilee.
Pitää osata laskea, lukea ja kirjoittaa sujuvasti ja niitä mitään ei opi jos ei ole valmis harjoittelemaan. Että ei me aikuisetkaan osattu silloin lapsina ennen kuin harjoittelimme. Ja kun koulussa nyt kuitenkin ollaan tietty tuntimäärä joka ainoa päivä niin olisihan se nyt paljon helpompi tehdä ne tehtävät silloin pois.
Kun se, ettei niitä tee aiheuttaa vain sen että joutuu jäämään koulupäivän tuntienkin jälkeen vielä tekemään ja sitten on kuitenkin ne läksytkin vielä kotona tehtävänä ja sitten käy pian niin ettei ennätä mitään muuta koko päivänä kuin tehdä niitä koulutehtäviä koulutuntien päälle.
Ja kun kukaan meistä aikuisista ei voi vaikuttaa siihen mitä tenava itse tässä kohtaa päättää. Ei me voida sitä oppia sinne päähän ajaa jos ei tenava itse halua, jaksa tai suostu niitä opettelemaan, ja sitten voikin käydä niin ettei aikuisena osaakaan niitä asioita mitä pitäisi osata ja sitten harmittaa ihan mahdottoman paljon.
Tiedä sitten vaikuttaako pitämäni palopuhe edes pitkällä tähtäimellä sen kummempia, tenavalla kun tuntuu olevan pitkäkestoinen muisti yhtä pitkä kuin kananlento, ts kaikki opittu katoaa sieltä jokseenkin reippaalla tahdilla ja toisaalta taas tuota ei tunnu pahemmin kiinnostavan.
Tämähän se on se isoin kompastuskivi tenavan oppimisessa. Oma asenne. Kaikkea oppimista kohtaan se on kielteinen ja jos jotain asiaa tuo ei saa opittua samantien niin sen jälkeen sitä ei tahdota edes yrittää. Kuinka iso osa siitä on sitten epäonnistumisen pelkoa ja kuinka iso osa silkkaa laiskuutta, jaa-a.
Saapa nähdä tapahtuuko kasvua tässä kohtaa ikinä ja jos niin milloin. Ensi syksy tuntuu jo valmiiksi kylmältä kylvyltä, aineiden määrä kasvaa ja sitä myöten myös läksyjen ja opeteltavien asioiden, tällaiseen EN TEE-junttaamiseen ei juurikaan jää aikaa eikä sekään nyt erikoisen hyvä juttu ole että osa asioita on jäänyt opettelematta ihan vain koska hän ei tahdo.
Oppimisen tukeminen koulussa riittää vain tiettyyn pisteeseen ja välillä sitä oppimista on mahdoton saada aikaan. Ei se yksin riitä että hoemme yhdessä kuukausia kun tenava vain lukee ne paperilta ja toistaa perässä kuin papukaija, niitä oppitunteja kun ei kaikkia voi käyttää vain ja ainoastaan siihen(kään).
Se mikä itselle on hankalinta asiassa on simppelisti se, että tenavalla riittäisi kyllä kapasiteetti jos vain sitä halua olisi. Keinot sen halun löytymiseen alkaa vain olla ikävästi lopussa eikä tuolla ryökäleellä ole edes päässä nappia josta painaa ”tahdon oppia”-moodi päälle…
Palkkioitakaan tuo ei ole nyt kotvaan saanut perjantaisin, hänelle riitti ne muutama kerta ja sen jälkeen ei ole ollut tarvetta niitä ansaita. Ihan innoissaan tuo toki on hymynaamoista, ei siinä mitään, mutta hymynaamojen menetyskään ei toisaalta liikauta tippaakaan. Aha, ei kiinnosta. Huoks.
No, yhdeksän päivää vielä, yhdeksän todennäköisesti suhteellisen pitkää päivää. Onneksi olemme jo tässä vaiheessa vuotta että läksyparkkiakaan ei voi pitää päivittäin, ei vaikka mikä olisi. Sitä ajatellen täytyy jo valmiiksi suunnitella ensi syksyn systeemeitä, minusta tämä seuraavana päivänä jääminen ei oikein pelitä.
Tenavahan ehtii lietsoa itsensä kunnon kiukkuun jo seuraavaksi aamuksi ja silloin sen kyllä huomaa seuraavasta päivästäkin että tosiaan, hänellähän on tänään se läksyparkki. Kaikki kenkuttaa ja harmittaa ja etenkin se kenkuttaa ja harmittaa että niitä tehtäviä ei saa tehdä silloin kun pitäisi tehdä muita tehtäviä. Plaah.
No, nyt ajatukset toistaiseksi pois työstä, ei kannata aloittaa heti aamusta mietintää. Sen sijaan voisikin miettiä sitä miten laiskaksi ihminen voikaan itsensä tuntea työpäivän jälkeen. Siis ihan oikeasti, eilen kun kotiin ennätin oli olotila kuin märällä rätillä. En todellakaan olisi jaksanut ryhtyä speden kanssa vääntämään läksyistä, spedehän tosiaan inhoaa niitä.
Pakko se silti oli ja muutama kyynelkin siinä lapselta tuli siinä kohtaa kun totesin että siinä ajassa minkä käytät kiukuttelemalla kirjalle olisit jo tehnyt melkein koko tehtävän. Vedä yhtä kivirekeä töissä ja toista kotona mitä kouluhommiin tulee, jihaa!
Tuli ne sentään tehtyä vaikkakin niitä tehtiin osissa, spedelle kun oli kertynyt aika paljon tehtävää koska oli poissa pari päivää viime viikolla. Tällekin päivälle tosin jäi vielä yksi matikan aukeama mutta se jäi ihan siksi että ihana ope oli kirjoittanut ohjeisiin ”tee tämän viikon aikana”.
Ruokaa siinä sitten laittelin, himppasen viikkailin puhtaita pyykkejä kaappeihin, täytin ja tyhjensin tiskikonetta ja keittelin kahvia. Poikanen 20vee tuli työpäivänsä perään tänne ja hänet nakkasin iltasella kaverilleen toiselle puolelle kylää. Koska hän ei ole sitä uutta autoa vielä hankkinut niin töihin kulkeminen on lievästi ongelmallista, onneksi hänellä on kavereita joiden kanssa pääsee kulkemaan kunhan on itse sijoittunut oikein.
Ja sitä uutta autoa ei taida ihan hetkeen edes hankkia, ensin tuon pitää saada kaikki asuntohommansa hanskattua rahallisesti kuntoon ja vasta sen jälkeen sitä autoa voi edes ajatella. Voi voi. No, alustavasti laskimme hänen kanssaan että kesäkuun loppuun mennessä pitäisi raha-asioiden olla sillä mallilla että jotain autoa voisi ajatella. Jos ei sitten satu ylitöitä olemaan sen verran että tilipussit nousee älyttömän paljon.
Tytärkin siinä pyörähti vielä illalla, tänään hänellä onkin neuvola ja hyvä onkin että on, koko odotusaikana kun paino ei ole noussut kuin vajaan neljä kiloa ja minun on pakko myöntää että koen moisen painonnousun jokseenkin huolestuttavana. No, 33 raskausviikkoa täyttyy tänään joten ehkä tytär onkin ajoittanut sen painonnousun vasta tänne viimeisille viikoille.
Vaan jaa. Kaipa tässä pitäisi ryhtyä taas omaa habitustaan tutkailemaan. Kiirutta nyt ei vielä sen kummemmin ole, tosin junnu pitää kiskoa ylös hyvissä ajoin mutta muu lauma menee onneksi vasta ysiin. Se on siis moro ja have fun!
Älyvapaa äiti 