Sunnuntaita sitten vaan!

Täällähän sitä sitten ollaan. Taas. Eilen oli ihan mahdottoman mukava päivä ihan kaikkineen! Ensin kekkerit koululla, mukavat ja kauniit, minut aikanaan työkokeiluun ottanut reksi jää eläkkeelle tämän lukukauden jälkeen ja väkisinkin se herättää itsessäkin himppasen tunteita ja ajatuksia.

Kaupoilla pyörähtelyä ukon siskon kanssa, kotiuduttuani ukko vaihtoi kesäkiekot kirviäiseenkin ja pyörähdin siinä vielä tyttärelläkin. Grillailua, löhöilyä puutarhatuolissa, aurinkoa ja lämpöä. Mainio päivä kerrassaan ja ihan joka tavalla! Olkoonkin, että välillä tuli tyhjättyä ja täytettyä tiskaria, kuorittua pottuja jne mutta sittenkin. Mainio päivä!

Jotenkin se mainious vain katosi illalla. Suru asuu niin syvällä jossain että siihen ei ihmeitä tarvita että se nousee pintaan. Tällä kertaa siihen riitti pieni pätkä lukemaani tekstiä. Iso kerä lähti pyörimään ja se jatkaa edelleen pyörimistään. Kun ei se vain mene niin että osaisi kuitenkaan olla ihminen joka ei tunne mitään.

Ei, vaikka kuinka ajattelisi aina järjellä kaiken, kyllä se sydän on siellä mukana ja seisoo takana. Järki hiljentää sen usein mutta toisinaan on hetkiä ettei järkikään kykene pitämään sydäntä aisoissa.

Olen aina ihaillut ihan suunnattoman paljon ihmisiä jotka ovat kyenneet seisomaan vahvoina vaikka seinät kaatuisi ympäriltä, elämä paiskoisi ja kaikki oleva olisikin kadonnut johonkin. Lotat, rintamaveteraanit, kurjista oloista oman elämänsä sankareiksi nousseet.

Ei se, että elämässä tapahtuu pahoja asioita tarkoita sitä että olet menettänyt kaiken. Aina on edelleen olemassa sinä itse. Ihan sinä itse. Se, jonka pitäisi olla tärkein. Koska sen pitäisi olla tärkein olisi myös tärkeintä pitää se suojassa lisäosumilta. Ei kenenkään kuulu elää niin että jos tietää että vielä yksikin isku lisää niin kaadut iäksi, jos sen tietää niin silloin pitää muuttaa suuntaa.

Formulakuskeja, jääkiekkoilijoita. Nyrkkeilijöitä. Yksikin isku lisää niin se on siinä. Muhammad Ali on surullinen esimerkki siitä miten käy kun urheilumaailmassa ei osaa kuunnella sanotaan ettei enempää iskuja.

Eilen jäin miettimään sitä kaikkea mitä elämässäni on tapahtunut. Mistä olen joutunut luopumaan tahtomattani, mitä en ole saanut ja mitä olen tehnyt. Hienoja, surullisia, upeita ja vaikka mitä asioita. Ei niissä kaikissa asu suru, ei silloinkaan vaikka niissä olisi Samuli Edelmanin kappaleen mukainen sointu ikävän.

Elämä vain on sarja tapahtumia joista osaan ei voi itse vaikuttaa. Osaan voi. Niitä mihin voin vaikuttaa jäinkin miettimään. Ei minun sydämeni vähästä säry, en minä sitä. Mutta jossain tulee raja. Jossain menee se raja kun huomaa, että kaikki jonkin toisen tekemä tuntuukin kipuna sydämessä.

Kun se raja tulee sen jälkeen on pakko joko viitata kintaalla sille mitä tuntee tai miettiä mitä sille asialle voi tehdä. Missä kohtaa on se hetki kun pitää suojella ennen kaikkea itseään ja miettiä vasta sen jälkeen sitä toista, olkoonkin se kuinka rakas tahansa.

Olen tullut sille rajalle. Sillä kohtaa kun toisen ilo tuntuukin kipuna minun sydämessäni olemme rajalla. Ei se ole oikein. Kun toisen ilo alkaa tuntua siltä, että sitä korostetaan vain satuttaakseen sitä jolla ei ole edes mahdollisuutta siihen iloon, se ei tunnu oikealta.

Olen miettinyt paljon isomummua ja sitä kaikkea kipua minkä hän koki kun joutui tahtomattaan elämään erossa itselleen rakkaasta ihmisestä. Yritti aikansa sopua, yritti saada asiat hyvin eikä saanut. Olenko minä samalla rajapyykillä? Itsestäni tuntuu että olen.

Helpompi on ilman. Katsella kaukaa, iloita onnistumisista, toivoa ettei satu liikaa ja että kaikki suttaantuu. Tein yhden ison päätöksen jonka kanssa elän ennen muita itse. Minähän olen ainoa johon se vaikuttaa, ei se vaikuta minun lapsiini eikä puolisooni. Vain minuun.

Siitäkin tulee pala sinistä sointua, ihan kuten äidin kliiviasta, Tai kirjeistä laatikossa. Tai vanhoista päiväkirjoista ja niiden kertomasta kivusta. Mutta toisaalta. Elämä on. Josko näistä tunnelmista yrittäisi eroon sillä oikeasti, sunnuntai ja jälleen vapaata, toivottavasti kivaa sellaista!

2 comments on “Sunnuntaita sitten vaan!

  1. Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän kertyy kokemuksista tunnekuormaa, jonka sitten nostaa pintaan milloin mikäkin asia. Hyvin samanlaisia ajatuksia on minullakin asioista, joista kirjoitit. Ja kokemuksiakin. Viime kädessä elämme omaa elämäämme. Jaamme sen lapsien, puolison ja monen muun kanssa, mutta voimme elää vain omaa elämäämme, emme kenenkään toisen. Ihailen ja kunnioitan taitoasi analysoida asioita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s