Lauantaikin lusittu

Kappas, näihin otsikoihinhan alkaa tulla selvästi eloa ja iloa näin vapaapäivinä. Onko arki siis harmaata ja ankeaa? Jaa. On ja ei, jos tarkkoja ollaan. Toistoahan ne on. Pesin pyykkiä-tyhjensin astianpesukoneen-imuroin-tarkistin läksyt-olin töissä. Elämää, sitä se on.

Kirjailinpa siinä joutessani kilometrin mittaisen (hehheh) tekstin jonka otin ja poistin. Ehkä sen aika on myöhemmin, tänään se ei ole. Tekstissäni käsittelin kipeää isäsuhdettani, sitä miten vähän arvostan miehiä ja kuinka korkealle arvotan naiset.

Naisethan ne on, kieltämättä, pitkälti pitäneet tämän maan pyörimässä. Ja sittenkin elämässäni on miehiä joita arvostan suunnattoman paljon nimenomaan miehinä.

Ukko. Hanuristahan tuo aina välillä on mutta eikö kaikki ihmiset ole sitä toisinaan? Eksä ja eks-appiukko. He ovat olleet lasten elämässä tärkeällä sijalla aina ja täyttäneet pitkälti sen leiviskän mikä heille on kuulunutkin. Eihän eksä ole välttämättä ollut aina lasten elämässä kuten isän pitäisi mutta oikeasti.

On aika hemmetin hankalaa olla täyspainoisesti isä silloin kun lapset on revitty pois itseltä. Tiedän, my bad tässä kohtaa mutta niin tämä elämä nyt vain on mennyt. Aivan mielettömän hienoa silti etten koskaan ole kokenut jääneeni yksin lasten kanssa hänen taholtaan, eron aikaisia maininkeja ei kaiketi lasketa?

Iskä. Niin. Rakastan, arvostan ja kunnioitan. Silti kyseenalaistan. Ei hän ole pyhimys, ei todellakaan. Oma isä ei edes pääse tälle listalle sillä virhe minkä hän teki minun kanssani oli liian iso. On aivan älyttömän hieno muisto kuljettaa mukana niitä viimeisiä aikoja jolloin isä tuntui isältä mutta ne ajat jolloin hän ei tuntunut. Ne on liian syvällä.

Iskänkin kohdalla ennätin miettiä hetken jos toisenkin. Onko se vai eikö se ole. Jos kohta isän lyönti mummulassa on tehnyt ikuiset arvet niin niin on tehnyt iskänkin huitaisu löylykuupalla yhdeksänvuotiaana. Sattuihan se, jalkaan ehkä hieman vähemmän kuin sieluun.

Isän teko taas ei mitenkään pyyhkiydy pois eikä korvaannu vaikka ne viimeiset kuukaudet ennen kuolemaa olikin täydellisen upeat isä-tytär-kuukaudet. Minua ei ole varmaan koskaan arvostettu ja rakastettu yhtä paljon tyttärenä kuin tuolloin tehtiin. Olin täydellinen, ihan joka tavalla.

Iskä taas huolehti silloinkin kun äiti ei siihen kyennyt. Se, mitä olen jäänyt miettimään on lähinnä rakkauden vaateet. Aina välillä itselle iskee päähän ajatus siitä, että siihen rakkauteen vaadittiin vastatoimia. Rakastettiin kun olit hyödyksi ja iloksi. Hoidit pienempää.

En tiedä oliko se niin mutta myönnän että aina välillä ajatus siitä on käynyt mielessä. Olisiko minua rakastettu ilman sitä? En tiedä. Sen tosin tiedän että äiti rakasti minua ehdoitta. Olkoonkin, että löi kiukuspäissään kännissä päätäni roskiksen reunaan.

Olen jäänyt sitäkin miettimään, voisinko itse toimia niin lasteni kanssa? Elän toivossa että osaan katkaista sen kierteen johon äitini ja isäni oli aikanaan ajautuneet ja joutuneet. Tahtomattaan, oletan. Se oli kuitenkin se miten he ovat joutuneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa elämään.

Ei lapsen, olkoonkin vaikka murkkuikäinen, kuulu joutua kantamaan sitä mitä minä kannoin. Toisaalta, ei lapsi saa elää myöskään niin ettei ole mitään kannettavaa. Vastuunkantoon opettaminen on tärkeä tehtävä joka jokaisen äidin ja isän pitäisi mielestäni hoitaa lastensa kanssa.

Ei virheitä paikata rahalla. Ei lahjoilla. Vastuunkantoon on vaikea opettaa lasta jos ei itse sitä kanna tai yrittää korvata sen maallisella mammonalla. Sikälikin olen miettinyt paljon tyttären (huomatkaa muutos ex-teinistä!!!) elämää. Hänestä tulee äiti. Minusta mummu.

Se pelottaa, ihan oikeasti pelottaa. Osaanko olla mummu? Osaako hän ottaa sen vastuun jonka lapsi tuo mukanaan? Entä jos ei osaa? Entä jos hänen herkkyytensä, hänhän on superherkkä, kostautuu masennuksena, kykenemättömyytenä, pystymättömyytenä?

Tytär odottaa ihan yksin tätä vauvaa. Kämppis nyt asuu edelleen samassa taloudessa mutta jos hän nyt tänään tahtoo lapsen, ei se tarkoita että hän enää huomenna lasta tahtoo. Ukko ja eksä on olleet tärkeässä roolissa tässä odotuksessa. He ovat miehet jotka vauvaa odottavat.

Itse olen ollut vielä isommassa roolissa johon en aina jaksa enkä veny. Olen tulevan äidin äiti, se jolta kysytään, jolle avaudutaan ja jolle puhutaan. Jolta toivotaan myötätuntoa. On vaikea antaa sitä koska itselle tulee aina mieleen että so what, sä oot vaan raskaana.

Tyttärelle se on takuulla muuta kuin ”vaan”. Kielee pureminenkin on pirullinen laji ja sitä on harjoitettu paljon. No, tämä tästä. Josko habitus kuosiin ennen kuin ajaudun syvemmälle. Se on moro ja have fun!

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Yleinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s