Elämä on pitkä puutelista

…se silloin tällöin täyttyy suudelmista.

Mistä lie tämä taas mieleeni tuli. Parasta lääkettä särkyneelle sydämelle on lämmin halaus. En ihan niin kylmä ole kuin oletusarvoisesti on päätetty muiden toimesta. Kylmä? En.

Realisti? Kyllä. Ja sitä en ole koskaan väittänytkään ettenkö olisi. Minusta ei ole huolehdittu? Aina kun jotain tapahtui ensimmäisenä mietittiin mitenkä se sisko. En väitä, etteikö näin olisi tapahtunut mutta ettei kukaan huolehtinut minusta?

Kun olin pieni ihminen äitini huolehti minusta kuin kultakimpaleesta. Samoin teki isäni ja tämän suku. Monesti väärillä tavoilla ja vääristä syista mutta silti. Tiedän, kun sisko syntyi, meillähän on eri isät, minä katosin. Maailma perustui siskoon.

Minä olin se kiltti tyttö, se, jonka takia ei tarvinnut huolestua. Sisko ei syönyt. Sisko ei elänyt kuten piti. Siskolla oli vaikeaa. Minä vain olin. Oikeastaan se kaikki vaikeus siskon ympärillä helpotti omaakin elämääni; sain rauhassa olla teini ja kompuroida. Kaikki huomio oli siskossa.

Sisko laitettiin sijaiskotiin. Minua ei tarvinnut laittaa, olinhan iso. Niin. Kuinka iso sitten on ysiä käyvä teini? Lupasin siskolle, että jos ja kun, ennenkaikkea kun, muutan pois kotoa otan siskon mukaan. Toteuttamaan sitä en päässyt siinä kohtaa, lastensuojelu toimi kuten toimi.

Kun sain esikoiseni lähti puoliso armeijaan. Puolison tilalle muutti luokseni asumaan sisko. Minä huolehdin tämän koulun, elämän ja toimin puskurina typeröivän äidin ja pahansisuisen siskon välillä. Helpotin iskän elämää sillä ettei hänen tarvinnut olla huolissaan.

Ei elämäni ole koskaan ollut tai mennyt oppikirjojen mukaan, olen tehnyt paljon vahinkoa ympärilläni oleville ja itselleni. Olen nähnyt ja joutunut tilanteisiin joihin ihmisen ei välttämättä kuuluisi joutua tai joita ei pitäisi nähdä. Ei mikään walk in the park mutta ihan omani ja hyvä sellaisena kuin se on ollut.

Ne kaikki kokemukset, nehän minusta on tehneet tämän mikä olen. Mitään niistä en antaisi vieläkään pois, olkoonkin että ne on tehneet minusta kylmäkiskoisen tunteettoman ihmisen. En väitä että sisko olisi ollut väärässä, en minä välttämättä osaa tukea.

Toisaalta osaan. Jos ja kun tahdon, osaan seistä selän takana kuin muuri. Kun minulta vaaditaan sitä en osaa. En tahdo. Voin olla paras ystäväsi mutta voin olla myös pahin painajaisesi. Kun itse saan niin myös annan. Jos en saa niin en pysty antamaankaan.

Siskon kanssa tämä kaikki kaatui tähän. Minun mielestäni. Minun piti aina olla se joka antaa. Antaa. Antaa. Mikään mitä minä koin ei ollut kummoistakaan. On kaksi eri asiaa jos häntä lyödään töissä tai jos minä saan ”turpaan”. Olkoonkin että se on ammatin varjopuolia ja kuuluu siihen ja sen tietää ja töihin ryhtyessään.

Hänestä on aina huolehdittu. Minusta ei. Ei minusta ole tarvinnut, minä kun en ole tunteella eläjä. On kuulemma ihmisihmisiä ja eläinihmisiä. Minä olen eläinihminen ja sitä en kiellä. Olkoonkin että se tarkoittaa kuulemma sitä etten ole koskaan rakastanut ketään tai luottanut kehenkään kuten inkeroiseen.

Se, että sanon aina ettei kehenkään muuhun voi luottaa kuin itseensä osoittaa viimeistään osaltaan tämän. Kylmä, tunteeton ja epäluotettava ihminen.

Pisti itseasiassa vihaksi se siskon puhelu. Mitä enemmän olisin voinut tehdä hänen eteensä? Tein kaiken paitsi en vienyt häntä mukanani kun lähdin omille teilleni. Ja me emme enää ole edes läheisiä.

Niin älytöntä kuin se onkin niin minullakin on painolastini. En nähnyt siskoni tukevan minua kun isäni kuoli. Siskon isä nosti ylös ja kantoi siinä kohtaa. Eipä ketään näkynyt paikalla kun kannoin äitini kuolleena sisälle. En syytä siskoani siitä ettei hän ollut paikalla sillä oikeasti, hän oli siihen aikaan sairas ja kaikki, ihan kaikki, tehtiin sen mukaan ettei hän voi enää sen enempää huonommin kuin voi silloin.

Puhuimme tästä juuri työmaalla aisaparin kanssa, kuinka sitä ei ennalta tiedä miten toimii kun tilanne osuu. Itse olen tajunnut vasta vuosien jälkeen että menin täydelliseen shokkiin. En osannut puhua kenellekään, olin vain hiljaa ja ilman ex-anoppini sanoja en tiedä kauanko olisin siinä sanattomuudessa elänyt.

Niitä sanoja ei vain ollut. Oli vain iso tyhjyys ympärillä, ei edes suru, vaan tyhjyys. Jotain isoa oli poissa, jotain, joka rikkoi ja antoi paljon. Oma maailmani särkyi siinä kohtaa monella tapaa vaikka monella tapaa se myös eheytyi. Sitä ei kukaan ymmärrä kuinka paljon helpompi on hengittää kun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan.

Ja samalla se jokin meni pois. Se ainoa joka rakasti ehdoitta. Joka vaati ja pettyi mutta joka rakasti silti. Äitini ei ollut paha ihminen, ei todellakaan, mutta rikkinäinen, niin rikkinäinen ettei sellaisia saisi olla äiti-ihmisinä. Äidin kuolema rikkoi minussa paljon.

Kun äiti kuoli minä jäin yksin. Koskaan en tule väittämään että eksä ei olisi yrittänyt tukea tai tämän suku ei olisi yrittänyt tukea mutta se yksinäisyys minussa oli niin syvällä ettei siihen kukaan päässyt. Inkeroinen oli silloin pentu, muutaman kuukauden ikäinen.

Kun äiti kuoli ensimmäinen mitä ajattelin oli omat lapset. Hakeehan ruumisauto ennenkuin he heräävät? Eihän he vaan herää ennen kuin… Toinen mitä ajattelin oli oma sisko. Yksin, omissa oloissaan, miten tämän ilmoittaa hänelle. Koiruudet, Inkeroinen ja isompi, juoksi ovesta kylmissään sisään ja Inkeroinen oli kuin minä siinä kohtaa; vetäytyi ja sulkeutui.

Neljä kuukautta, se oli Inkeroisen ikä silloin. Ei se nuoruuden hulluus siihen loppunut mutta monta päivää meni niin että Inkeroinen vain makasi ja nukkui poikasen, nyt 18vee, babysitterissä vaikka ei siihen kunnolla mahtunut. En muista itse itkeneeni mutta Inkeroinen itki.

Siskon saatua tietää minä päästin irti. Vaivuin, näin oletan, shokkiin jossa en osannut enää puhua. Muistikuvat niistä päivistä on hämäriä, oletan että osasin sentään jotenkin aukoa suutani sillä mies kävi kaupoilla ja muistini mukaan, voi olla vääräkin, kolme lasta oli kotona kanssani.

Tai sitten en. Muistan vain väläyksiä sieltä täältä, naapurin isännän nojaamassa sohvan selkänojan yli kysyäkseen mihin halot kipata, kylän papin seisomassa oven raossa. Tädit istumassa penkillä ja itkemässä. Ambulanssimiehen kysymässä ”miten pärjäät” ja miehen vastaamassa ”hyvin mutta vaimon vointi pelottaa”.

Sisko kysyi, nyt kun puhuimme, että kuinka monta ihmistä olen sieltä menneestä pitänyt ystävinäni. En ole. Ainoat joilla on merkitystä niiltä ajoilta on eksä ja tämän suku. Eikä se edes  liity äitiin tai tämän kuolemaan vaan siihen, että he rakastivat minua aina minuna ilman ehtoja.

Tai no, eksä ei olisi eksä jos hän olisi hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, vai olisiko? Olisi. Ei öljyä ja vettä vaan saa sekoitettua ja vaikka kuinka rakastan häntä sinä mitä hän on tänä päivänä niin silloin en rakastanut. En edelleenkään kaikkea mutta sitä miten hän on ollut isä, sitä rakastan. Tai jaa. En mutta tavallaan kyllä.

Kun erosimme eksän kanssa minulla oli paras ystävä ikinä. Siis ihan paras. Kun erosimme kaikki muuttui. Paras ystävä käänsi selkänsä, ei minulla ollut ketään sitä eron käsittelyä auttamassa. Yksin minä erosin. Ei ollut äitiä, ei isää eikä edes siskoa puheapuna.

Kuka voi rehellisesti ihmetellä miksi ajattelen ettei muihin kuin itseensä voi luottaa? Tunnevammainen? Sitäkö minä nyt olen kun en luota ihmisiin? Kehen, siis oikeasti kehen, minun olisi pitänyt luottaa? Ukkoon luotan mutta en usko etteikö hänkin voi minut pettää. Elämä vain on niin.

Elämä on pitkä puutelista.

 

 

4 comments on “Elämä on pitkä puutelista

  1. Tähän ois niin paljon sanoja kommentoitavaksi,mutta nyt just en saa puettua niitä lauseiksi…Tekstisi voisi olla melkein kun mun kynästä.”Mutustelen”asiaa ja ehkä palailen:)

  2. Sinäkö kylmä?! Eivätpä taida sinua tuntea. Samanlaisia ajatuksia tuli minulle niinkuin Satullekin tuossa ylhäällä tekstiäsi lukiessani. Ihailen kykyäsi analysoida asioita ihan tunteita myöten ja vielä pukea ne tuolla tavoin sanoiksi. Siihen ei kuule ihan kuka tahansa pysty.

    Ihan varmasti asiat ovat kipeitä. Olet kuitenkin tainnut saada pienen alun niiden purkamiseen ja selvittelyyn kun olet siskon kanssa saanut keskustelun alkuun. Eihän tuollaiset asiat selviä yhden puhelinkeskustelun aikana. Eivätkä välttämättä edes toisenkaan, mutta ensimmäisen kynnyksen olet ylittänyt. Kaikkein läheisimpien kanssa on ehkä vielä vaikeampaa selvitellä asioita kuin vaan tavallisten tuttujen. Toivottavasti pystytte jatkamaan keskustelua siskon kanssa.

    Ja hei, ei tosiaankaan ole tunnevammaisuutta luottaa itseensä ja vaikka ihan vaan pelkästään itseensä. Minusta se on ihan perusasia. Jos ei luota itseensä, ei tosiaankaan pysty luottamaan kehenkään muuhunkaan.

    • Niin, en minä itsekään osaa sitä kylmyydeksi lukea jos ei asioita ota ja ajattele niin tunteella.

      En ihan täysin edes tajua mitä sisko kaikilla sanomissillaan haki, minusta kun se että olemme erilaisia on vain ja ainoastaan hienoa eikä siitä tulisi yhtään mitään jos minä olisin yhtä voimakkaasti asioita tunteva kuin sisko.

      Ja toisaalta, tunnenhan minä, en vain koe samoja asioita maailmanlopuksi tai itkun arvoiseksi.

      Niinpä, yksin tänne synnytään ja yksin täältä lähdetään. Se ei ole mitenkään tunnevammaisuuteen pohjautuva ajatus vaan ihan simppeli totuus maailmasta ja elämästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s