Halojata hoo ja hohoo!

On se vaan aika makea tunne kun herää about terveenä. Sikäli about, että nenäosasto nyt ei ole vielä alkuunkaan kuosissa mutta hahaa, eipä yskitä! Eilinen aikeeni sen suhteen, että otan vain ja siirryn vuoroin sohvalle ja nojatuoliin tosin kariutui mutta ei ihan täysin sentään, kävipä näet niin että makkarista hiippaili täysin äänetön yhtiömies kuuden kanttiin keittiöön.

Jep jep. ystävämme kurkunpäätulehdushan se sieltä sitten taas kerran. Spedelle tämä tuntuu olevan ominainen tapa sairastua. Toinen niistä. Toinen on yhtäkkinen kuumeen nousu ja toinen. Haukkuva yskä ja kuulumaton ääni. Ääni kyllä palaili siinä aamun mittaan mutta kouluun en tietenkään lasta laittanut.

Sen sijaan olla öllöttelimme kimpassa. Tai no kimpassa ja kimpassa, spede käytti osan ajasta heilumalla isoveikan pelikoneella yläkerrassa. Minun tuli väkisinkin pyykättyä pari koneellista pyykkiä siinä öllöttelyn lomassa, ruokaa en sentään sortunut laittamaan vaan tyydyin ihan vain jääkaappilöydösten lämmittämiseen.

Poikanen 20vee pyörähti päivällä paikalle töidensä jälkeen, istui kotvan pölöttämässä niitä näitä ja otti mukaan vielä ruokaohjeenkin aurabroitsulle. Tällä hetkellä näyttäisi siltä että ne uudenvuoden tienoon solmut ja sotkut on selviämään päin ja elämä asettumassa mutta niin.

Minähän uskon vasta kun näen, valitettavasti. Tämän lapsen kanssa kun elämä on aina ollut täynnä yhtäkkisiä muutoksia sinne, tänne ja tonne. Rauhallinen ja tasainen meno olisi, kiitos, ihan paikallaan. Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä tapahtuu ihan hirvittävän paljon kaikkea jota en voi hallita.

Toisaalta. Aikuisiksihan näistä isommista pari on jo luettava. Ei ehkä aina ihan täyspäisiksi ja järkeviksi aikuisiksi, mutta aikuisiksi silti. Siitä sain oikeastaan aika hyvän muistutuksen poikaselta itseltään eilen kun tämä soitteli tien päältä ja perinteiseen armeija-aikana opittuun tapaan otin ja painoin punaista luuria ja soitin itse takaisinpäin.

”Kuule äiti. Mun puheluihin voi ihan vastata. Mä oon töissä käyvä, ihan samalla tavalla tienaava ihminen kun säkin ja mulla on ihan kuule puhepaketti kännyssä”. Tosiaan. Vanhat tavat istuu sitkeässä, minkä sille tekee. Ja kieltämättä, kovahan poika on töitä paiskimaan, en väitä.

Tyttärellä alkaa muuten olla aikamoinen ”pömppö”. Vilkaskin se pömpön asukas on, potkut ja pyörinnät tuntuu jo päälle komeasti. Ekat hankinnatkin on tehty, toisaalta ei ehkä pitäisi mutta toisaalta, kun halvalla sai. Ostin tyttärelle turvakaukalon. Tai siis vauvalle, tietysti, kun tyttären kaverin äiti oli sen halvalla myymässä pois.

Yhdellä käytetty ja kolaroimaton eli kokolailla uusi ja vain parilla kympillä. Tytärhän sitä nyt ei varsinaisesti tarvitsisi, eihän tällä ole autoa saati korttia, mutta todnäk minä, isänsä ja veljensä tulemme vauvaa kuskaamaan autossa kerran jos erään.

Yksinhän tuo todnäk vauvan kanssa jää, olkoonkin että ns kämppis edelleen hiihtää kuvioissa. En ole huomannut oikeastaan mitään muutosta kämppiksessä tapahtuneen, joten enpä oikein usko että tästä isäksi sittenkään on vaikka tässä miten puhuisi ja toivoisi.

Kämppiksen oma äiti ja siskokin sitä oli tyttärelle nyt puhunut kun tämä oli kämppiksen äidillä yötä. Toisaalta hyvin surullista, olisihan se ihan ideaalisen ihanaa että vauva tulisi kahdelle rakastavalle vanhemmalle ehjään kotiin mutta minkäs teet, aina ei asiat mene kuten oppikirjat opettaa.

Onhan meitä tässä, tukiverkostoa, tyttärelle nojata. Me asumme kivenheiton päässä, tämän paras kaveri parin kivenheiton päässä, ukon siskollekin on se pari kivenheittoa. Iskä nyt ajelee mieluusti avittamaan, samoin isovanhemmat kykyjensä ja ehtimistensä mukaan ja kovin poikanen 20veekin on innoissaan.

Poikanen 18vee on ihan täysillä mukana vaikka ei paljon puhu eikä pukise, prinsessahan on varannut jo kaikki mahdolliset hoitovuorot. Kämppiksen äiti on innoissaan ja asuu toisella puolella kylää, kävelymatkan päässä silti tuokin joten ei tytär yksin jää.

Mutta yksinäiseksi saattaa monesti itsensä tuntea. Eli tuskin tässä laakereillaan pääsee kukaan lepäämään, tyttären tuntien saattaa olkapään tarvettakin olla kerran jos erään vauvan syntymän jälkeen. Aika näyttää. Vaan jaa. Nyt aika näyttää että pitäisi lähteä laittamaan auto lämppäriin kiinni.

Tänään on tosiaan ne lasten karkelot ja oikeastaan on ihan mahdottoman kiva päästä pihalle täältä pirtistä, johan tässä tulee umpihulluksi kun on tuijotellut vain näitä seiniä monta päivää. Se on siis moro ja have fun!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s