Perjantaita!

Vaan onpa mukavaa, että olemme täällä! Siis perjantaissa. Mukavaahan se on useammastakin syystä, mutta erityisen mukavaksi sen tekee se tieto että kunhan tänään vielä jaksaa ”taistella” niin sitten saa pari päivää olla ihan vaan taistelematta.

Eilinen työpäivä meni ihan suht jees, ei isompia valittamisia sen suhteen. Tenava on vähitellen osittain palaillut syksyiseen moodiinsa, ts esim välitunnit sujui jälleen ihan hyvin samoin kuin sisälle tulot mutta niin. Se tappelunujakointi tehtävien kanssa. Huoks.

Se, mikä tässä eniten huolettaa on tiedossa oleva tosiasia. Ensi syksynä tenava aloittaa kolmosen ja siellä tekemisen tahti on hieman kiivaampi kuin nyt tokalla. Enää ei opetellakaan niitä perustaitoja tyyliin lukeminen ja kirjoittaminen, ehei, opettelun alle tulee ihan toiset jutut ja niitä on useita.

Päivähän lähti jälleen käyntiin huudolla. Simppeli lasku 8+6 ja tadaa. Siitä se lähti. Se on kolmetoista. Eikun kakstoista. Eikun viistoista. Ja tämä siis opelle joka yritti neuvoa tenavaa allekkainlaskujen ihanaan maailmaan. Josta tenava innostui täysin edellisenä päivänä kun laskuissa ei tullut kymppiylityksiä.

Nämähän on niitä peruslaskuja jotka tenava osaa tuosta vaan halutessaan. Siis silloin kun on valmis laskemaan ne. Eilen oli arvuuttelupäivä. Ope, kuten minäkin, totesi kerran jos toisenkin tenavalle että ota sormet ja laske. Tenava EI halunnut laskea. Hänellä kun on ne kaikki päässä mukana, ei hänen tarvitse niitä laskea.

Ja se on kolmetoista. Viitisen minuuttia sitä huutoa kuunneltiin, sen perään todettiin että selvä, istut ja rauhoitut ja kun olet valmis laskemaan niin nostat käden ylös ja ope palaa opettamaan. Koko tuntia siihen tappeluun ei käytetä. Tenavahan vuoroin rauhoittui ja sitten taas riemastui ihan täysin.

Pariin kertaan ope vielä yritti mutta edelleen tenava pysyi tiukasti kannassaan että kaikki vastaukset on hänen päässään eikä hän tahdo laskea, ja kyllä, se on yksitoista. Ja taas huudettiin. Vartin päästä otin ja kiikutin tenavan pois luokasta. Muillakin kun on oikeus työrauhaan.

Eriytystilassa tenava kiukkusi edelleen. Ja hän kyllä kertoo äidille tästä, ihan varmasti kertoo. Kun hän tietää ne kaikki ja on ihan tyhmää, että hänen käsketään laskea. Ja hän on sitten kyllä ollut todella kiltisti, se pitää sitten kirjata äidille vihkoon, hän ei todellakaan ole huutanut.

Minä luin kirjaa ja annoin tenavan papattaa omiaan. Jossain kohtaa totesin tälle että kunhan olet rauhoittunut niin palataan luokkaan ja yritetään uudelleen josko se laskeminen onnistuisi. Mutta hän ei sitten ole huutanut, ei yhtään. Jaa-a. Pitääkö tässä hankkia nauhuri millä soittaa sinulle luokan tapahtumia niin tiedät miltä olet kuulostanut.

Luokkaan palattiin kymmenkunta minuuttia ennen tunnin päättymistä, tietenkin ope oli juuri aloittamassa ykkösten kanssa lukuläksyn lukemista ja sekös sapetti taas tenavaa. Kun hän EI ehdi millään tehdä sitä aukeamaa tunnilla jos ope ei kerran opetakaan.

Niinpä niin. Aikamoiset madonluvut siinä pidettiin tenavalle siitä miten sitä oppituntien aikaa ei voida tuhlata miten sattuu sillä oikeasti. Tenava ei ole ainoa oppilas luokassa eikä tule sitä olemaan seuraavanakaan vuonna. Hommiin pitää ryhtyä heti kun niiden aika on, kaikkinainen kirkuminen ja rähjääminen on aivan turhaa.

Jos niitä ei tunnilla saa tehtyä eikä opetettua niin sitten pitää miettiä miten toimitaan; jääkö tenava aina automaattisesti niin moneksi tunniksi päivän päätyttyä kouluun kuin on käyttänyt kiukkuamiseen sillä kukaan ei jää odottamaan missä kohtaa tuntia tenavalle sopii opettelu vai miten sitten toimitaan.

En ole ihan varma kuinka paljon tenava sisäisti madonluvusta mutta toivon, että edes jotain. Ihan oikeasti tenava on syvällä lirissä ensi syksynä jos käyttää järjestäen suurimman osan tunnista joko a. kiukutteluun tai b. kaikkeen muuhun touhuun kuin kouluhommiin.

Ennätti se ope sitten lopulta opettaakin sen asian ja kas, alistui se tenavakin sitten ihan oikeasti laskemaan paljonko se 8+6 on. Matikantunnin saldo oli lopulta kolme laskua, vähimmäisvaatimushan oli aukeama. Kylläpä harmitti. Se loppuosa siitä vähimmäisvaatimuksesta kun siirtyi liikuntatunneilla tehtäväksi.

Jonka tenava tiesi jo rähjäämään alkaessaan, välitunneilla sen enempää kuin seuraavallakaan tunnilla niitä ei tehdä. Hommathan siirtyy joka kerta tehtäväksi joko a. jollain tunnilla joka olisi tenavalle mieluinen tai b. koulun jälkeen. Liikuntatuntien hiihtokertaa oli odotettu kuin kuuta nousevaa joten ymmärrän että harmitti.

Totesin päätään roikottavalle tenavalle että niinpä niin. Kun nämä on aina niitä sinun ihan omia päätöksiä, me emme niitä voi sinun puolestasi tehdä. Huonoja päätöksiä, toki, mutta ihan omia. Olen muuten hokenut samaa ihan älyttömän paljon näiden vuosien aikana. Jokohan hokema kohta alkaisi tuottaa tulosta?

Välkät nyt silti sujui edelleen ja ruokavälkän jälkeen muiden suunnatessa ladulle istahti tenava pulpetin ääreen. Ekan kymmenen minuuttia tuo koetti saada riideltyä tehtävistä, taas, kertoi kuinka kumittaa kaikki tehtävät kirjasta pois ja kuinka kirjoittaa ihan mitä huvittaa laskujen alle.

Minä kirjoittelin kaikessa rauhassa äidille viestiä vihkoon ja totesin lakonisesti vierestä että no, omapa on päätöksesi. Sitten ne pitää vain tehdä uudelleen ja korjata ja sekin kyllä sopii. Yksin riitely on aika tylsää, sen tenava totesi varmaan jonkin ajan kuluttua kun minä en vain lähtenyt mukaan tämän huutokuorotouhuun.

Yhtäkkiä tämä ryhtyi kuin ryhtyikin laskemaan ja hommathan sujui kuin tanssi. Minä pyörähdin vessassa siinä kohtaa kun tenava oli saanut ekan sivun laskettua ja aloitteli toista ja palattuani luokkaan pääsinkin jo tarkistamaan aukeaman tehtäviä. Paria ajatusvirhettä lukuunottamatta laskut oli täysin kunnossa ja tadaa, aikaakin tekemiseen oli kulunut peräti kymmenkunta minuuttia.

Koska minä nyt vain tuppaan olemaan tyly niin pakkohan se oli sanoa siinä pukemisen lomassa tenavalle että huomasiko tämä itse kuinka vähän aikaa tehtäviin meni kun hän niitä ryhtyi tekemään. Kuinka paljon olisi jäänyt aikaa vaikka sille oman kirjan lukemiselle tai piirtämiselle tunnin loppuun jos hän ei olisi käyttänyt aikaa riitelyyn.

Hiihdot sujuikin sitten varsin hyvin, ei valittamista, samoin paluu koululle ja kotiin lähtö joten ei hassumpaa. Mutta on tämä vain erinomaista. Joka aivaten ainoaan juttuun pitää ryhtyä riitelyn kautta ja kuka siitä eniten kärsii? Tenava itse. Missähän kohtaa tälle mahtaa herätä ymmärrys sen asian suhteen.

Läksyparkit menikin tuosta vaan, samoin kuin se hetken hengailu työmaalla ja kas, kotiin palattuani ryhdyin oitis keittiön raivaukseen. Jos se uusi liesi nyt sattuu tänään tulemaan niin ihan sitä ajatellen otin ja hinkutin tasot ja tyhjensin ne kaikesta ylimääräisestä niille kertyneestä roinasta.

Siivoilun perään otin ja pyöräytin täytekakkupohjan, vannotin jokaista ettei ovissa kolista tai kaappeja paiskota sillä oikeasti… Pitkällisten laskelmien perään totesin että ei, en voi jättää sen tekoa uuden uunin mahdollisen saapumisen perään, se kun pitää ennättää tänään vielä täyttääkin.

Kakkupohjan paistuessa ruokailimme, ukko oli onneksi laitellut kinkkukiusauksen uuniin ennen työmaalle siirtymäänsä ja kas, illansuussa otin ja siivoilin vielä vanhan hellan taustankin. Se olikin yllättävän hyvässä kuosissa, siivoilu kävi siis hyvinkin sutjakkaasti.

Tänään työmaalla pitäisi olla ihan normikuviot, kenties ennätän kotiinkin hieman normaalia aiemmin. Ehtoohan meneekin sitten sen anopin kakun täyttelyssä ja kaipa se on syytä hoidella pyykkiosastoakin taas kuntoon. Tiedä häntä vaikka innostuisin ja kävisin vielä Kappahlissakin, minulla kun on edelleen lahjakortti käyttämättömänä.

Vaan jaa. Nyt pitäisi kaiketi ryhtyä omaa habitustaan tutkailemaan. Se on siis moro ja have fun!