Otsikon vaihtelusta se käy tuokin. Ajattelinpa tällä kertaa kirjailla vähemmän päiväkirjamaisesti tämän postauksen mutta kaipa tämäkin aloitellaan perinteiseen tapaan. Sittenkin. Työpäivä oli varsin jees. Siis todellakin varsin jees, tenava oli palannut samaan moodiin missä oli ennen joulusekoilun alkua eli näinköhän jatkamme tällä loppukevään? Toivottavasti!
Härkkijäkin on ollut kaikki nämä kolme päivää ihan toisenlainen kuin syksyllä, olisikohan tuonkin osalta pahin takana? Sopisi olemaan, pahoillani en moisesta muutoksesta olisi. Osasyynsä saattaa toki olla joulunpyhinä aloitetulla lääkityksellä ja jos tosiaan niin on, niin hurraa ja jippii, ehkä tilanne on pysyvä!
Kotimatkalla kurvailin matkahuollon kautta ja hain poikaselle 18vee opiskelijan matkakortin sillä työmatkathan taittuu nyt bussilla. Sitä koulun opintosihteeriä vai mikä onkaan, sitä en ole kiinni saanut eikä tuo ruojake vastaa edes soittopyyntöihin joten huoks. Ainakin tämä eka kortti meni täysin omakustanteena, kelan korvausten jälkeenhän sen saisi liki puolet halvemmalla.
Pyörähdinpä siinä vielä marketissakin noutamassa speden kaverille synttärilahjan, lapsi kun oli kutsuttu synttärikekkereihin ehtoosta. Samalla tarttui matkaan uusi kahvinkeitin ja tämähän olikin se mistä piti erityisesti kertomani tässä bloggauksessa.
Kävipä tuossa joulunpyhinä niin, että tytär pörähti totuttuun tapaansa käymään ja päätti ottaa ja keitellä kahvit sekä allekirjoittaneelle että itselleen. Kun kahvi oli oletusarvoisesti valmista hämmästelimme ihan kimpassa miten sitä ei ole pannussa kuin pieni liru.
No sehän on tietysti jäänyt suodattimeen, pannu ollut huonosti alla, totesin minä sillä niin on käynyt kerran jos eräänkin. Ja kurkkimaan. Ja kappas, eihän sielläkään ole mitään. Vesisäiliössä sen sijaan oli. Runsaasti vettä, edelleen. Voi kun kiva.
Fiksusti päättelimme, että kahvinkeitin ei olekaan pysynyt päällä vaan se pitää laitella uudemman kerran porisemaan. Ei muuten auttanut. Kuten ei auttanut mikään muukaan mitä yritimme. Vesi oli ja pysyi säiliössä. Mikä onni, että saunakammarilla oli tallessa vanha keitin, se ukon mielestä keittimien rolls royce eli moccamaster.
Minäpä kävin sen kaivelemassa, pesaisin ja turautin kahvit tulemaan. Siinä samalla tosin huomasin että mitäs… Virtakytkin on oudosti lähtenyt irti. Paikallaan se kyllä oli, mutta tipahti painaessa pöydälle. Takaisin koloonsakin sen sai ja ihan normaalisti näkyi valo virran merkkinä, mutta mitenkään sitä ei saanut napsautettua kiinni koloonsa.
Keiteltyä keittimellä silti sai ihan hyvin ne kahvit, ei siinä mitään, eniten tarkkaavaisuutta vaati juuri se että ei päästänyt kytkintä kateisiin kahvinkeitintä ladatessa tai siirrellessä. Eipä siinä montaa päivää mennyt kun keitin oli sitten hypännyt itsekseen pois päältä.
Tai minä tietysti oletin, että joku houkka on ottanut ja osunut kytkimeen ja siksi vesisäiliössä on puolet vedestä ja pannussa puolet kahvia. Klikkasin takaisin päälle ja taas saimme nautiskella kahvista. Tämä sama kuvio alkoi toistua aika-ajoin.
Vaikka minulla välillä pitkät piuhat onkin niin ei ne mitkään superpitkät sentään ole. Aika pian kävi selväksi, ettei siihen keittimeen tarvitse kenenkään osua, se saattaa pompauttaa sen kytkimen itsestään pois päältä. Ja ei, siihen ei auta vaikka yrittäisi kuinka painaa sen pohjaan niin että ihan varmasti se meni nyt päälle kunnolla.
No, lomallahan sitä kahvia voi vaikka odotella ja painella keitintä päälle uudemman kerran jos niikseen on. Siis lomalla. Eilen aamulla EN ollut lomalla. Ehei. Minullahan on ihan tarkka kuvio aamuissani, siis työaamuissani. Herään, napsautan keittimen päälle, piipahdan vessassa, pyörähdän tupakalla ja kaadan itselleni kupin kahvia.
Eilen aamulla tämä rytmi järkkyi ja pahasti! Siinä kohtaa kun piti kuppiin kaataa sitä kahvia totesin sitä olevan keittimen pohjalla sentin verran. Siis omg! No, napsautin keittimen uudelleen päälle ja hilppasin yläkertaan sillä siellähän soi popit stereona. Siis kännyköistä. Herätyskelloina.
Herättelin poikasen 18vee ja palasin alakertaan ja kas. Keittimessä oli kahvia hätinä puolet siitä määrästä mitä piti. Vettä oli säiliössä kokolailla se puolet mitä olin laittanut. Ja keitin oli taas pompahtanut pois päältä. Voin kertoa, että siinä kohtaa alkoi hymy hyytyä tosissaan. Aamukahvi on pyhä tapahtuma, nih!
Lopulta seisoin keittimen vieressä vahtimassa että se rakkine pysyy päällä sen ajan että viimeinenkin vesipisara on valunut pannuun. Mutta risoi, ärsytti ja ketutti. Ei liene ihme, että iltapäivällä kun siellä marketissa piipahdin tarttui matkaan uusi keitinkin sillä oikeasti. Aamukahvi->pyhä asia->ei sotketa!
Kotona keittelin sitten ensin vettä ja sen perään kahvia sillä uudella keittimellä. Tyytyväisenä, onnellisena ja autuaana sen suhteen, että eipä tarvinnut vahtia eikä miettiä miten tällä kertaa käy. Ja hyvää se sitten olikin ja olin perin tyytyväinen hankintaani!
Sitä tyytyväisyyttä yleiseen olotilaan ei muuten kestänyt silti kauaa. Se edellisen päivän pelisöhläys nääs. Sehän nyt sitten varsinaiseksi sopaksi meni! Junnu tuli yhtäkkiä näyttämään kännyään, hänellä kun, ONNEKSI, tulee sähköpostit suoraan siihen.
Että olis kuitti. Ja toinen. Ja kolmas… Ja kaikissa summana 9,99 ekkeä ja maksukohteena Plans vs Zombies. Eli se peli jonka kanssa edellisenä päivänä kikkailin pari tuntia saadakseni sen pelittämään xboxilla. Että kuulkaa tuli jalkoihin vipinää!
Minä yläkertaan ihmettelemään että mitä hemmettiä. Ja spede oli niin onnellinen ja iloinen kun eteni pelissä ihan mielettömällä vauhdilla ja oli saanut vaikka mitä ihmeellistä peliin lisää. Oli kolikoita (älkää kysykö tarkoitusta, en tiedä), oli lisää zombeja (ei hajua näidenkään suhteen), oli ihmevoimia.
Jep jep. Kyseiseen peliin voi ostaa kaikkia lisukkeita kunhan on luottokorttitiedot. Jotka oli. Johtuen siitä goldmembershipistä jonka jouduin edellisenä päivänä tilaamaan. Luottokortilla. Eipä ollut tullut edes mieleen, että peliin voi ostaa jotain lisukkeita!
Sen nyt tiesinkin, että luottokorttitiedothan sinne jää kun jotain tilaan, siis sinne xboxin pelaajaprofiilin hallintasivustolle, mutta eipä tullut mieleenkään että pelistä voi viuhvauh-vaan tilata sitä ja tätä. Ei kun pelaajaprofiilin hallintaan omalle koneelle ja manaamaan.
Niinpä niin. Neljä tilausta, neljäkymmentä euroa. Kiva. Ja ei kun tutkimaan. Ja hutkimaan. Ja tutkimaan lisää. Lopulta sain kuin sainkin poistettua luottokorttitiedot sivustolta. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä testaamassa onko mahdollista suorittaa niitä ostoja, spede näytti miten niitä oli tehnyt. Ei ollut. Huh!
Pelästyihän tuo reppana, että olisin tälle vihainen niistä ostoista mutta oikeasti. Eihän lapsi ollut tajunnut mitään ostaneensa oikealla rahalla, oli varmaan luullut että ne on muuten vaan hankittavissa kun siellä jossain hemmetin stickershopissa pyörähtää.
Mutta pakko myöntää että kävipä tuuri. Ei siinä, että neljäkymppiä meni kuin kankkulan kaivoon vaan siinä, että junnulla on sähköposti kännyssä. Jos ei olisi, niin todnäk hän ei sähköpostiaan olisi katsonut välttämättä päiviin tai viikkoihin.
Ehei, me olisimme todnäk ukon kanssa lentäneet prsiillemme kumpainenkin huomattuamme että visalasku hipoo pilviä ja kaikki ostot on plants vs zombiesta. Kieltämättä jäi nyt ihan hieman pskan maku suuhun xboxin rahastussysteemistä. Mutta niin, osa mikkisoftaahan se on sekin ja mikkisofta on kyllä aina osannut nyppiä rahat.
Tämän sotkun setvittyäni otin ja söin jonka jälkeen ei mennytkään kauaa kun komensin speden autoon ja lähdin häntä kuskaamaan synttärikekkereille. Jotenkin tuntuu, että eilen sai hämmästellä ja kummastella ihan tosissaan sillä sinne ajellessani totesin, että hitsiläinen, paikkahan on ihan maalla.
Ja maallahan on aivan ihanaa. Lievän jännitysmomentin sain siinä kohtaa kun käännyin talolle vievälle tielle, se kun johti peltoaukeaman läpi piiiiitkän piiiiitkän matkaa. Taloa ei edes näkynyt sinne tien alkupäähän, ympärillä oli pelkkää pimeyttä ja valkoista, siis lunta, aurauskeppejä sojotti siellä täällä ja tien varressa oli heinäseipäitä joissa roikkui tuikkulyhtyjä.
Aivan ihana satumaa mutta mutta… tie oli niin kapea, että kaksi autoa siinä ei kohdakkain osuessaan olisi toistensa ohi päässyt. Ja minähän olen niin hiton loistava peruuttaja ja näen ihan hiton hyvin pimeässä joten takuuvarmuudella olisin ollut ihan kirjaimellisesti siellä pellolla jos joku olisi tullut vastaan ja olisin joutunut peruuttamaan.
Onneksi niin ei käynyt. Talo taas. OMG! Aivan ihana ISO vanha maalaistalo joka oli remontoitu täysin aina yläkertaa myöten. Sitä tilan määrää! Ja ne kaikki jouluvalot, aitan ylisillä, autotallin katonreunassa, talon kuistin ympärillä. Ihan satumaahanhan sitä ajeli. Mahtava!
Spede jäi kekkereille, minä rukoilin koko parin-kolmensadan metrin mittaisen peltotien ajan mielessäni että ”älä tule vastaan, älkää kukaan tulko vastaan”… Ja onni kävi, ei tullut. Puolesta välistä peltotietä kun näki jo selvästi sinne risteykseen ja risteyksestä kääntymistä ajatellut jäi odottamaan, että itse pääsin ensin pois tieltä.
Kuvio oli muuten tarkalleen sama kun lähdin spedeä hakemaan. Rukoilin hartaasti ettei kukaan tulisi peltotiellä vastaan, samalla kurkin varoiksi eikö siinä tosiaan ole mitään kohtaa missä pääsisi tarvittaessa ohi. Yhden kohdan löysin eli tarpeen vaatiessa ei sentään tarvitsisi koko tietä peruuttaa.
Ja onni oli myötäinen, taaskaan ketään ei tullut vastaan! Perässäni tosin ajeli yksi isukeista, joka totesi talolle päästyämme että olipas kapoinen tie. Samat aatokset oli hänelläkin ollut, totesipa vielä että hänellä on niin pskainen takalasi että peruutus olisi takuulla päätynyt pellolle.
Ja koska eilen oli hämmästely ja kummastelu päivä niin samalla linjallahan sitä vielä siinäkin kohtaa jatkettiin. Minä avasin talon oven, missään ei näkynyt ristinsielua. Huhuilu ei tuottanut tulosta, ei ketään. Missään. Jostain etäältä kuului leikkivien lasten vaimea ääni mutta se kuului todellakin etäältä.
Ei siinä auttanut kuin lähteä tutkimaan mistä se ääni kuului. Iso välisali, ei. Iso huone sen takana, ei. Aha, josko tuolla mutkan takana jossa näkyi yläkertaan johtavien rappujen alaosaa… Nurkan taakse päästyäni huomasinkin tuijottavani ISOA rotikkaa. Sieltä tuo nousi patjaltaan ja hetken ehdin jo miettiä että omg!
Mikähän ollenkaan mahtaa olla koiruuden vahtivietin määrä! Toimiiko kuten saattaa toimia, päästää minut kyllä sisälle mutta ei ulos. Näyttääkö hammasta tunkeutujalle. Estääkö kulun eteenpäin. Vaikka kuinka koiraihminen olenkin niin sittenkin. En minä ventovierasta koiraa tahdo tavata ilman että sen omistaja on paikalla.
Ei siinä auttanut kuin ojentaa käsi koiruuden nuuskittavaksi ja kas, meistähän tuli heti kaverit. Pääsin siis jatkamaan samoiluani ja kas, sieltähän niitä lapsia alkoi löytyä yläkerrasta kun ensin olin taapertanut erinäisen määrän huoneita läpi. Koiruus ei tullut mukana yläkertaan, hän jäi myös lapsenhakureissulla olleen isukin rapsuteltavaksi.
Talolta lähtiessä suoritin taas erinäisen määrän hartaita rukouksia ja kas, niin vain oli onni edelleen myötäinen että omaa lapsostaan hakemassa oleva toinen isukki odotti risteyksessä että pääsin alta pois. Kyllä ne on pieniä ne asiat joista saa suunnilleen jännitysnäytelmän aikaan!
Loppuehtoo menikin sitten speden kanssa pate-kirjaa lukien, iltapaloja ojennellen ja töllöä tölläten. Ja voi mikä nautinto olikaan tänä aamuna keitellä kahvit ILMAN että piti välillä käynnistellä keitintä uudelleen. Jei! Vaan jaa, josko tästä pyykkikonetta käynnistämään… Se on siis moro ja have fun!
Älyvapaa äiti 