Se alkaa loma olla lusittuna. Höh. Vaikka toisaalta, hyvähän se on päästä takaisin normirytmiin, onhan tässä tultu lekoteltua ja sotkettua omakin unirytmi tuijottelemalla töllöä pitkälle yöhön ja vähin erin heräämisaikakin on siirtynyt myöhemmäksi.
Niin juu, heräsin siis justaansa puoli seiskalta. Toisaalta onni onnettomuudessa että viime öinen täysikuu piti tiukasti liki kahteen hereillä eli oletusarvoisesti simahdan tänä ehtoona yöunille noin samantien kun makuulleni menen ja se on hyvä se, aamulla kun pitää sinne työmaalle siirtyä.
Jos kohta uudenvuoden aatto meni varsin mukavasti niin sen perään sitten rysähtikin. En mene sen kummemmin yksityiskohtiin, toteanpa vain että kummaa ylämäki-alamäki-touhua tämä elämä on. Tyttären kanssahan elo on lähinnä odottelua ja iloa mutta poikanen 20vee aiheuttaa, jälleen kerran, äidilleen harmaita hiuksia.
Eikä se harmaiden hiusten määrä ole mikään ihan pieni, siinä määrin kova se rysäys minulle oli että pariksi päiväksi katosi puhekykykin liki täysin. No, josko nämä asiat tästä taas lutviintuisi, asioilla kun kuitenkin on tapana järjestyä. Mutta silti. Pahalta tuntuu edelleen. Kovin pahalta.
Asiaa ei ole vielä nostettu uudelleen edes pöydälle ja senhän nyt tietää, että tämä musertavin pahanolontunne kestää ainakin siihen asti kun niin on tehty. Koska se sitten tapahtuu onkin toinen juttu, sillä poikanen kyllä hoksasi miten rysähti ja on toistaiseksi vältellyt minua. Ukolle tuo sentään soitti ja jotain se on sekin.
Soitti ja lupasi tulla käymään tässä joku päivä niin että pääsemme asiasta kunnolla puhumaan mutta koska se päivä on, sitä me emme nyt valitettavasti tiedä. Töitähän tuo tiukasti painaa ja sekin on tietysti hyvä se, tiedänpä ainakin suunnilleen missä menee ja mitä tekee.
Oikeastaan vieläkin on vähän sellainen olo, ettei kauheasti ole oikein mitään sanottavaa kenellekään. Eksän kanssa asiasta keskustelimme pitkään ja hartaasti ja se, ukon siskon ja ukon kanssa puhuminen on ollut ihan parasta omien ajatusten selvittelyä. Tosin eipä tämä olo tästä taidaa helpottaa kunnolla ennen kuin olen sen poikasen kanssa saanut puhuttua ihan rauhassa.
No, tämä tästä. Ei maailma tähän(kään) kaadu, kyllä niiden asioiden pitää olla paljon isompia jotka maailman kaataa. Vaan jaa. Luulenpa, että hörppäsen nyt vielä kupposen kahvetta ennen kuin alan viettää tätä viimeistä lomapäivää kuten kunnon rintamamiesveteraanitalon emännän kuuluukin; päästämällä vettä vesipisteistä.
Ihan oikeasti. Minä EN olisi kaivannut noita pakkasia uudelleen. Hus! Onneksi niiden pitäisi taas lauhtua, eilen kuljin sisälläkin toppahousut jalassa sillä oikeasti. Kylmä vaikka sisämittari näyttikin lämpöä torpassa olevan reilut 20 astetta. Ne on ne lattiat, kun niissä tuntuu vetoa niin koko akka jäätyy, ei sille mitään voi!
Toisaalta, junnu ja spede olivat kovin innoissaan. Siinä määrin jopa, että minä käytin päivällä suht hyvän tovin kaivaen monoja ja suksia esiin. Se olikin operaatio sillä tokihan kumpaisellakin on jalka kasvanut parin vuoden takaa, viime talvenahan hiihtämään ei edes päässyt ja kas, vaikka meillä välinevarastot onkin laajat niin ei niistä ihan tuosta vaan parit käsiin osu.
Kummallekin löydettyäni passelit monot pääsinkin sitten manaamaan ihan tosissani tätä sns- ja nnn-sidemaailmaa. Hemmetti soikoon, ihan hanurista että monoja ja siteitä pitää olla kahta eri mallia! No, loppu hyvin, kaikki hyvin, ja riittävän kauan koluttuani ja riekuttuani löysin kuin löysinkin kumpaisellekin passelit suksetkin.
Itseasiassa sikäli jopa hyvä tuuri, että ne monot jotka spedelle löysin osoittautuikin olevan samaa sns-sarjaa kuin tämän aiemmat ja niihin aiempiinhan tuli tälle ostettua ihan uudet sukset pari talvea taaksepäin vanhojen suksien hajottua. Jes! Eipä tuo niillä uusilla ollut ennättänytkään hiihtää kuin kerran kaksi.
Mutta niin tosiaan. Sitä kahvia. Se on moro ja have fun!
Älyvapaa äiti 