No mutta huomenta

Taas ollaan aamussa, jopas. Ja jes, ihan oikeasti tehokasta työaikaa on jäljellä tarkalleen 10 tuntia ja 10 minuuttia päälle! Ja tämä siis siksi, että minulle on kertynyt ylityötunteja jotka otan näiden kahden viimeisen työpäivän aikana pois. Niistäkin tehokkaista työtunneista vain kahdeksan (!) menee omassa luokassa.

Ne muut tunnit meneekin sitten henkilökunnan joulukahvituksessa ja open kanssa palaveria pitäessä, ope kun palaa lomilta takaisin vasta 12. tammikuuta joten kolme ekaa koulupäivää kiskaisemme aisaparin kanssa kahteen pekkaan luokassa. Ei huono, ei!

Eilinen työpäivä oli varsin jees. Oma ohjattava ei oikeastaan hölmöillyt eikä mitään vastaavaa, sekaisin tuo toki oli kuin käkikello osan ajasta mutta tuo nyt kuuluu hänen kanssaan perinteisiin näin joulun alla. Matikan tehtäväaukeaman tekeminen oli jälleen aivan mahdoton tehtävä, kun ei sitä hommaa vaan saanut alkuun niin ei sitä saanut alkuun.

Kiukuttihan se, kiukutti ja kärtytti kun jätin tenavan välkäksi sisälle tekemään tehtäviä. Tällä kertaa se oli ainoa keino sillä koulupäivän päätteeksi en olisi voinut enää tenavaa jättää tehtäviä tekemään sillä tällä oli menoa heti koulupäivän päälle.

Eikä ne tehtävät ihan valmiiksi tullut välkänkään aikana. Siitä välkästä kun käytettiin ensin kymmenkunta minuuttia rähisemiseen. Minä EN tee näitä, en varmasti tee! No okei, se on kuuskytkolme. En minä osaa laskea! Jos et kerro paljonko se on, niin minä laitan sitten joka kohtaan ihan mitä huvittaa!

Tenavahan osaa laskea, mutta aina välillä hänelle iskee tämä arvailumentaliteetti päälle. Kyseisen mentaliteetin vallitessa tenava ei todellakaan vaivaudu edes laskemaan, tämä heittelee lukuja oikean vastauksen ympäriltä ja odottaa, että tälle kerrottaisiin koska on osunut oikeaan.

No, eipä kerrota. Järjetöntähän se olisi. Eilen muuten kyseisen laskun oikea vastaus oli 62 ja tulihan sekin siellä arvailulistalla kolmantena. Saatuaan jokaiseen arvaukseen vastaukseksi vain ”no jos laskit että on niin paljon niin laita se sinne, tarkistetaan lopuksi” harmitti melkein vielä enemmän kuin kotvaa aiemmin.

Näinä kyseisinä hetkinä tenava taannuttaa itsensä ihan pikkulapseksi. Hän ei osaa laskea edes 8+3 laskua, ei siis yhtään mitään. Muka. Ja ei, hän ei voi laskea koska sormiakaan ei ole tarpeeksi. Siis kertakaikkisen naurettavan hölmöä on touhu tuolloin ja välillä pokassa on pitelemistä, välillä taas tekisi itse mieli kirkua kiukusta.

Onneksi olen oppinut lehmänhermoiseksi tenavan suhteen. Se oma hermostuminen kun ei auta asiaa suuntaan eikä toiseen, vaikka niin. Kyllä minä tenavalle sitten ääntäni myös korotan jos tarpeen on, mutta en silloin kun tenava ihan selvästi vain odottaa saisiko minut hermostumaan. Pah ja pöh, ei onnistu.

Kun tenava viimein hoksasi, ettei kiukkuaminen ja rähinöinti ota toimiakseen otti tämä ja alkoi oikeasti laskea. Ja kas, aukeama oli kolmea laskua vaille tehtynä siinä kohtaa kun kellot soi sisälle. Niinpä niin. Viidessä minuutissa. Eli totta tosiaan, kyse ei ole siitä että tehtävämäärä olisi liian iso, tekemään alkaminen se isoin ongelma on. Huoks.

Seuraava tunti meni sentään ihan jees, ei valittamista, mutta joululauluharkat salissa oli sitten seuraava päivän kompastuskivi. Minähän en ole joulujuhlissa paikalla eli tenava istuu aisaparin vieressä mutta siellä harkoissa minä olin ja arvasihan sen, että minun toisaalla istumiseni aiheutti väkisinkin tenavassa viuhahtelufiiliksen.

Ekan joululaulun ajan tämä nyt pysyi vielä aloillaan mutta sitten se alkoi. Viuh vaan ja tenava kipitti salin editse jalkojeni juureen istumaan. Viuh vaan ja tenava kipitti takaisin aisaparin viereen koska annoin tälle madonluvut asian suhteen ja totesin, että jos ei peppu pysy siellä omalla penkillä niin se on sitten omaan luokkaan siirtymä edessä.

Myönnän, että harkat ei pelitä oikein kenellekään. Kun niitä soittimia pitää säätää. Jo laulettu laulu otetaan alusta. Säädetään vähän lisää. Runsaanlaisesti istumista ja odottamista, tympii se muitakin, jopa aikuisia. Siihen toiseen lauluun asti ei edes ehditty ennen kuin tenava oli jo taas viuh vaan jaloissani.

Totesin, että nyt on tilanne sitten se, että siitä ei sitten enää edes liikahdeta tai muuten siirrytään tosiaan sinne luokkaan. Ja ei, ei suinkaan touhuamaan mitään omia kivoja vaan ihan vain ja ainoastaan istumaan sinne omaan pulpettiin tekemättä mitään. No, olemme vain ihan liian lähellä joulua, minkä sille voi.

Tenava istui hetken aloillaan ja lähti sitten mönkimään puolapuiden viereen. Kotvan kuluttua tuo mönki takaisin jalkoihini. Katsoin tiukasti silmiin ja totesin, että tämä oli nyt sitten se viimeinen varoitus ja jos joudun peppuni nostamaan niin se on lähtö samantien. Ilmeestä näki että pirunkuri asui tenavan silmissä ja tietäähän sen silloin.

Ei aikaakaan kun tämä lähti taas mönkimään, minä nousin ylös, nappasin tenavaa kädestä kiinni ja nostin pystyyn. Ja ei kun omaan luokkaan. Tässä ja nyt. Mutta mä oon paikallani, en mä enää liiku, en mä haluu luokkaan, mä lupaan olla paikallani. Juu ei. Se juna meni jo.

Vielä käytävässäkin tenava jumpitteli ja kiukutteli, kun ei hän saa kenkiä jalkaansa jos pidät kädestä kiinni ja ei hän sitten tule koko juhliinkaan ja hän ei sitä ja hän ei tätä. Huoks. Eilen oli muuten hyvin huokausten täyteinen työpäivä, todettakoon tämä.

Luokassa tenavaa risoi ihan älyttömän paljon se, ettei tämä tosiaankaan saanut lukea eikä piirrellä, eikä hyppiä ja loikkia saati tehdä muutakaan kivaa. Että piti vain olla. Eikä pulpettiaankaan saanut kaivella ja säheltää. Tylsää ja tyhmää. Aikamme istuttua lähdimme ruokalan eteen odottamaan muuta luokkaa ruokailuun ja open tultua lähdin itsekin ruokkikselle.

Viimeinen tunti sujuikin sitten ihan hyvin, ei valittamista. Onneksi minut pyydettiin yhteen nelosluokkaan seuraavaksi tunniksi ja totta tosiaan oli rentouttavaa ihan vain istua, kierrellä välillä kurkkimassa oppilaiden matikanlaskujen etenemistä ja kuunnella hiljaisuutta.

Työmaalta kurvailinkin sitten kumpaisenkin aisaparini kanssa syömään. Vähitellen paikalle valui muukin koulun henkilökunta ja jopas olikin mainiot sapuskat. Kotiin ennätin piirun neljän jälkeen ja siinä määrin reippaasti oli virettä edelleen jäljellä että otin ja komensin speden autoon.

Spede kuuluu samaisiin ongelmalapsiin kuin prinsessa. Siinä määrin tymäkämmän kokoinen tenava koivistaan ja pepustaan että housujen löytäminen on jokseenkin hankalaa hommaa. Vyötäröltähän menee housut kuin housut, noin suunnilleen mutta reisistä ja peristä ei. Voi rähmä.

Kappahlista emme tosiaankaan saaneet tenavalle passeleita housuja, nope, seppälästä sitten löytyi jotenkuten passelit. Mukavat nekään ei varmaan jalassa ole mutta ei ne ainakaan kiristä samoin kuin kappahlin farkut teki. Huoks taas kerran.

Sittarista löytyi sitten ulkkarit ja takki, niiden ulkkareidenkin kanssa olen ollut jokseenkin helisemässä sillä aiemmin kaappiin ostamani oli auttamattomasti liian pienet reisien kohdalta. Onneksi nämä hankinnat on nyt hoidettu, vaatekaupat ei ole oikein in ja pop, anteeksi nyt vaan.

Kotosalla keskitin sitten tarmoni kahvitteluun, poikasen 18vee nettiongelmien ratkomiseen ja muuhun vastaavaan. Kieltämättä alkoi vähitellen olla takki tyhjä kun viimein laittelin spedelle iltapalaa. Puoli kymppiin sitkottelin silti nojatuolissa kutimen parissa mutta sitten luovutin.

Tänään ohjelmassa on siis kahvittelua ja kas, oman luokan pikkujoulut. Tämä tietänee suht hyvää noin päivän kulkua ajatellen, ne pikkujoulut kun yleensä menee varsin mukavissa merkeissä. Iltapäivästä aloittelen sitten limppu-urakkaa sillä huomenna pitäisi kuskata työmaalle muutama limppu.

Vaan jaa. Josko nyt tästä oman habituksen pariin hiippailisi. Se on siis moro ja have fun!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s