Tervehdys taas

Näin sitä on jälleen kerran lumpsahdettu perjantaihin, hurraa ja jippii! Tai jotain. Oikeastaan perjantaihin lupsahtaminen ei toisaalta ole kummoinen juttu, viikonloppua kun ei oikein ennätä koskaan kunnolla edes huomata mutta onhan tässä yksi mahtavan mainio piirre. Kaksi täyttä työviikkoa ja sen jälkeen loma, jes!

Ei se kaksi ja puoli viikkoa lomailua ole alkuunkaan paha, ihan mielellään sen viettää. Josko ehtisi sitä ja tätä ja tota loman aikana. Toisaalta, todnäk tässä käy perinteiset eli suunnittelen sitä, tätä ja tota ja loman päätyttyä totean että hups, enpä nyt sitten muistanutkaan sitä, niin tai tota ja hups, jäi sekin tekemättä.

Eilinen työpäivä oli varsin jees. Joulujuhlaharkoissa käytiin, tenavaa sai komenteerata kerran jos eräänkin sillä eihän tämä nyt osaa vain olla ja odotella kun ope etsii oikeita sointuja. Yllättävän hyvin se silti meni, tenava tosin ei laulanut tavuakaan sillä huomio kiinnittyi lähinnä kaikkeen musaluokan rekvisiittaan.

Tokalla tunnilla kärhämöitiin sitten käsialakirjoituksen kanssa, kas kun ei jaksa. Ei vaan jaksa. Jaa. No, hän ei sitten jaksa ja hän jatkaa kirjoittamista liikuntatuntien alussa. Että miettii nyt ihan itse jaksaako nyt vai ruokailun jälkeen. No kirjoitetaan sitten, kuului karjaisu hetken mökötyksen päälle.

Tunnit meni siis varsin hyvin, ei valittamista, ja niin meni loppupäiväkin työmaalla. Työmaalta kurvailin vauhdikkaasti kotiin sillä edessä oli junnun palaveri, junnuhan on käynyt nyt testattavana ihan siellä koulupsykologilla. Junnun piti lähteä mukaan mutta fiksuna poikana tuo oli sopinut mummun kanssa että tämä tulee hakemaan junnun luokseen.

No, eipä sille junnulle nyt edelleenkään saatu sitä adhd-diagnoosia. Ei edes ylivilkkausdiagnoosia. Onpas tämä nyt sitten hankalaa, sitä kun on kuitenkin tässä jo vuosia kaivettu ja haettu, eikö sitä tosiaan ole… Äiti ja isä on aikaa sitten diagnoiseet vaivan joka aiheuttaa junnun haluttomuuden kouluhommia kohtaan.

Kyseinen syndrooma on huonosti tunnettu mutta hämmentävän yleinen, sen lyhenne on evvk-syndrooma. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta ja miten sen sitten saisi kiinnostamaan. Siinäpä pulma mietittäväksi. Tänä syksynä junnu on tosin parantanut koenumeroitaan ihan hyvin joten hmmmm…

Eipä ne asiat ole erikoisemmin kiinnostaneet mutta opetusmuoto on osunut oikeaan; keskustelu opiskelun alla olevista jutuista. Luetun ymmärtämispuolellahan junnulla ei ole ongelmaa, eikä lukemistaidoissa. Mutta niin, se evvk on kovin voimakas oireiltaan ja aiheuttaa usein sen ettei lueta. Kun ei vaan kiinnosta.

Itseasiassa niiden käppyröiden ja pallukoiden mukaan junnu on lähes kaikilta osin ikätasossa. Parissa jutussa hän ei ole ikätasossa mutta kas, niissä hän on sitten ikätason yläpuolella. Totesinkin tutulle koulupsykologille ja opelle että niinpä niin, välillä sitä toivoo ihan oikeasti että lapsi olisi tyhmempi mitä on.

Se fiksuus kun osaltaan aiheuttaa myös sen evvkn. Kun ei isoveikkakaan kouluaan kunnolla käynyt ja kas, nyt se on silti täystyöllistetty ja pärjää hienosti elämässään. Nämä siis 12-vuotiaan silmin todettuna, ihan kaikkeahan lapsi ei tietenkään tiedä siitä miten poikanen 20vee sählää.

Palaverista kurvailin kotiin, totesin tenavien jo ruokailleen ja otin ja heitin itsekin emmettä napaani. Ukko heräili passelisti ”kauneusuniltaan”, sikäli heittomerkeissä että olen aikaa sitten todennut ne toimimattomiksi. Siis kauneuden lisäämisen osalta… *hehheh*

Minä jäin hörppimään iltapäiväkahvia kun ukko pyörähti noutamassa rillit, ikänäkö nääs otti ja iski tähänkin ja nyt ukolle määrättiin sitten lukulasit. Hyvä niin, jokseenkin koomista kun toinen ei näe mitään printtiä missään vaan lukee kaiken liesituulettimen valon alla isänsä vanhat lukulasit päässä.

Ukon palattua reissultaan otimme ja suuntasimme kimpassa ruokakauppaan, siinä samalla tuli kurkittua vähän sitä sun tätä ja ostettua sukkia tarvitseville. Kotona purin kassit, ruokkosin keittiön, tarkistin speden läksyt, luetin lukuläksyn ja komensin lapsen suihkuun.

Iltasella en sitten juuri muuta enää tehnytkään kuin kudoin ja töllötin töllöä. Nyt alkaa kutimilla olla jälleen vapautunut olo, viimeinen sukka työkaverin tilaamista sukista keikkuu puikoilla joten kohta on tämä urakka ohi ja pääsen kutomaan koulusihteerille ajattelemiani joululahjasukkia.

Nuo pitkät sukat on oikeastaan aika makeat, ne ylettyy ihan polvitaipeeseen asti. Nopeat kutoakin ne oli, se hikisin homma oli lankojen päättelyssä. No, kahdet muut sukat onkin sitten simppelit langoiltaan, nehän on täysin yksiväriset joten maanantaina kiikutan sukat työmaalle.

Ne koulusihteerin sukat taas. Voi kärsimys. Todennäköisesti tulen saamaan erinäisen määrän ihottumaa ja saatanpa siinä oksentaakin kutoessa, ne kun tulee tämän suosikkijääkiekkojoukkueen väreillä. Yäks. Ilves. YÄKS! Vannoutuneelle Tapparan kannattajalle moisten kutominen aiheuttaa takuulla erinäisen määrän vaivoja!

Parit säärystimetkin olisi vielä paikallaan kutoa, sen jälkeen voinkin sitten jo siirtyä pakiseeraamaan niitä kudelmia jotka ovat lähdössä pukinkonttiin. Kovin monia en tänä vuonna sinne aio, kutominen kun on ollut lähinnä muuten vaan kutomista, mutta ehkä niistä muuten vaan kudotuista jotkut päätyy pakettiin. Nähtäväksi jää.

Tänään hilppailen työmaalle piirun normaalia myöhemmin, kotiinkin ajattelin kurvailla piirun normaalia aiemmin sillä niin. Niitä ylitöitä seisoo tiukasti lukkarissani. Itsenäisyyspäivän lippujuhlaa vietetään nyt aamusta ja muilta osin päivä lienee kokolailla normaali.

Näillä mennään siis. Nyt siirryn suosilla tutkailemaan habitustani ja tyhjentämään tiskikonetta joten se on moro ja have fun!