Ou mai!

Se on kuulkaa junnun syntymäpäivä tänään! Mihin ihmeeseen nämä kaksitoista vuotta on mennyt ja livahtanut? Ihan hienoahan tämä toki on, en väitä, etenkin kun muistelee kaikkea mitä näihin vuosiin on mahtunut. On aika mahdottoman upeaa todeta ettei lääkäri olekaan enää ensisijainen ajanviettopaikkamme eikä jokainen lenssu ja köhä aiheuta massiivista henki-ei-kulje-oireyhtymään. Jes!

Kasvanutkin tuo on. Monella tapaa. Murkkuikää pukkaa selvääkin selvemmin, kauhulla olen odotellut koska ensimmäiset partahaivenet ilmestyy näkyviin. Niihin tuskin on enää pitkä matka, ei ainakaan mikäli perintötekijät asiaa säätelee.

Sen murkkuiän huomaa tosin tällä hetkellä selvimmin siitä, että käytös on kertakaikkisen ärsyttävää toisinaan. Jos kohta meillä on tytöt kunnostautuneet ovien paiskomisessa pahimpina hormoniheilahtukausinaan niin tämä taas on tehnyt tavaroiden paiskomisesta taidetta. Niin ja rääkymisestä. Hihat palaa älyttömän herkästi. Just.

Viimeksi eilen ripitin poikaa ihan tosissani siitä, miten tämä puhuu muille. Ei se, että ketuttaa oikeuta huutamaan toiselle ”muuta pois”-toiveita. Eikä sitä, että spede saa kuraa niskaansa vain koska sattuu olemaan pikkuveikka. Eikä todellakaan sitä, että kielenkäyttö menee hetkittäin aivan ala-arvoiseksi kun hermo pettää.

Eilinen työpäivä oli varsin jees. Ohjattava oli oma itsensä, tunnit sujui osin puolipökissä (aamun eka tunti ihan perinteiseen tapaan) ja osa taas suht reippaasti hommia tehden. Välkälläkin tapahtunut selkkaus oli tyypillinen poikien välinen selkkaus ja onneksi sitä setvi lisäkseni kolmosten miesope. Tällä kertaa tenava ei saanut sisävälkkiä, tilanteessa kun oli selvääkin selvemmin ollut kaksi pönttöpäistä lasta kinaamassa keinusta. Huoks.

Läksyparkissa oli mukavasti tunnelmaa, ja väkeä, ja minä hokasin ottaa kahvikupposen mukaani parkkiin joten iltapäiväkahvitkin tuli juotua. Silti olin jokseenkin uuvahtanut kun nappasin junnun tämän koululta kyytiini, liekö sitten suurin syy se aamuinen kello neljän herääminen.

Reipashenkisesti nakkasin silti junnun kotiin ja kurvailin saman tien marketissa käymään, kas kun lankaa kaipailin mä. Prinsessan säärystinprojektista tulikin hieman mittavampi sillä pah ja pöh, eihän ne nyt kelvanneetkaan minulle kun ne valmiiksi sain. Ihan pakko oli saada vielä himppanen varrelle mittaa joten mikäs siinä, aloittelin uudet eilen.

Toki käytän niihin epäkelvottomiinkin käyttämäni langan uusiin mutta nyt haaveissa siintää jo se, että otan ja kudonkin parit säärystimet samalla kertaa. Ne kun on uskomattoman helpot ja nopeat tehdä nyt kun sain ohjeen sisäistettyä kunnolla.

Iltapäivästä evästin tenavat, tarkistin speden läksyt ja kas, siivoilin, yllätys yllätys, jälleen kerran keittiötä. Moisten toimien perään otin ja laitoin Viaplayn päälle, minulla kun on yksi kolme kautta sisältävä sarja siellä katsonnan alla. Onneksi viedään jo viimeistä kautta, koetan saada katseltua sarjan loppuun viikon sisällä ja sen jälkeen nakkaankin Viaplayn pois käytöstä.

Illalla notkuin sitkeästi nojatuolissa likelle kymppiä sillä olihan se pakko saada valmistuneen säärystimen parikin alulleen. Tänään on tarkoitus jatkaa puikkojen heiluttelua, saattaa tosin olla että aloittelen nyt samoihin sanoihin niitä miestenkin sukkia. Ihanaa kun nyt on niitä sukkapuikkoja useammat kuin vain yhdet, minun kun on tullut ostettua parit lisää viimeisen viikon aikana.

Vaan jaa. Kaipa tässä pitäisi kohta tutkailla omaa habitustaan kuntoon. Tänään on tiedossa taas se ”pitkä” työpäivä, ts työmaalla mennee heittämällä aikaa sinne puoli kolmeen asti. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta ja silleen

Mitään järkeähän tässä ei ole että olen jo hereillä (kello on piirun yli neljä) mutta minkäs teet. Kun sitä on hereillä niin sitä on hereillä. No, kenties suoritan tänäkin aamuna yhden tallenteen tuijottelun ennen kuin ryhdyn tenavien herättelypuuhiin, ei se huono tapa päivän aloittamiseen ole sekään.

Vaan jaa niin. Niinhän siinä sitten kävi, että spirometria jäi käymättä. Sen sijaan pyörähtelimme lääkärissä jossa junnun kinttu kuvattiin ja lääkäri totesi lapsella käyneen älyttömän tuurin. Siinä määrin karu näky isovarvas on turvotuksineen ja kynnen reunusten vuotamisineen että murtunut sen pitäisi olla. Just.

Valitettavasti junnu ei antanut poistaa kynttä joten tämä liikkumisen totaalinen hankaluus jatkunee niin kauan kunnes kynsi lähtee ihan itsestään irti. Sen se näet tulee tekemään. Se liikkumisen totaalinen hankaluus taas. Se johtuu pitkälti siitä, ettei koipeen voisi laitella oikein mitään.

Kenkä, oli se millainen tahansa, aiheuttaa älytöntä kipua osuessaan kynteen. Saman tekee sukka ja herranen aika, elämme marraskuuta joten sukan käyttö on kokolailla must jos mielii ulkosalla liikahdella. Että juu, sellainen tapaus. Tänään ja huomenna junnu pääsee autokyydillä kouluun ja nappaan tämän kotiin töistä palatessani mutta torstaista eteenpäin tämän pitää suoriutua sinne jollain keinoin itse. Huoks.

Siinähän se lomapäivä sitten menikin mukavasti, lääkärissä käydessä ja erinäisiä sarjoja tuijotellessa. Tuli siinä nyt kotva hoideltua kotihommiakin päivän mittaan mutta vain kotva, mitään ihmeellistä inspiraatiota kotihommien pariin kun ei ollut.

Niin paitsi pyykkiosastolla, siellä otin ja kunnostauduin sillä minun oli ihan PAKKO kokeilla eikö kaksi valkoista takkiani muka tosiaan lähde valkoistakin valkoisemmaksi jos pesen ne kuudessakympissä ja nakkaan sekaan vanishia. Takkejahan ei tule käytettyä kuin joskus ja jouluna, noin suunnilleen, joten ei niitä tule juuri pestyäkään.

Nyt tosin totesin, että sunnuntaina käyttämäni valkoisen takin hihat on samettiosiltaan ”kellertyneet” ja se toinen valkoinen takki taas aiheutti kauhistusta jo aiemmin sitä katsellessani. Että miten voikin takin niskaosa olla noin ruskealla rannulla?!

Kumpainenkin takki on kulkeutunut minulle siskoltani enkä ole niitä sen jälkeen pessyt vaan tosiaan nakannut kaappiin odottamaan harvoja käyttökertojaan ja nyt kun niitä harvoja käyttökertoja on ollut niin onhan ne tahratkin pompanneet silmille.

Todettakoon, että kummasti se valkoinen muuttui todella valkoiseksi siellä kuudessakympissä. Niskaosastaan likaiseen takkiin hieroin vielä ihan suoraan vanishin pulveria, tiedä sitten vaikuttiko se vielä pesutulosta parantavasti. Oli miten oli, nyt on takit pestyinä joten kyllä kelpaa lähteä rimpsalle.

Siis teatteriin. Joulukuussa. Me kun haimme tosiaan ne liput sinne Tuuliajolla-näytökseen ja se olkoon meidän yhteinen pikkujoulureissumme. Johan tästä nyt on kotva aikaa kun viimeksi kaksin olimme tien päällä. Josta tulikin mieleeni vähemmän mukava juttu.

Prinsessahan on pitkään surrut, välillä kiukkuisella lisävireellä, mummunsa toimia. Kun se vaan lupaa ja lupaa ja lupaa ja ikinä se ei tee niinkuin on luvannut. Harmillista kyllä, prinsessa on jo 14vee ja osaa itse ajatella ja tuumia asioita ja se nyt ei tee mitenkään helpommaksi asiaa, päinvastoin.

Tämä anoppiongelmahan on toki ollut vallalla jo vuosia mutta itse siihen on jo niin tottunut ettei jaksa pahemmin edes miettiä saati ihmetellä touhua. Prinsessa taas jaksaa, kaipa se on tuossa iässä kaikenlaisten tuumintojen aika. Nyt prinsessalla on taas menossa voipska-kausi.

Voi pska-kausi sisältää siis erinäisen määrän paitsi sitä harmitusta niin myös kiukkua ja tällä kertaa kausi alkoi siitä, että prinsessalle selvisi ihan yhtäkkiä että mummu muuttaa. Yllätyksenä se kieltämättä tuli allekirjoittaneellekin, uuden asunnon mahdollisesta hausta oli kyllä kevättalvella puhetta mutta sitä en tiennyt että asuntoa on haettu ja saatu.

Tämä mummun muuttaminen taas tuli ilmi siinä kohtaa kun tämä haki meiltä ukon kotiin tuomia pahvilaatikoita ja kyllähän se prinsessa siinä hieman kärttyisesti asiasta mummulle mainitsikin. Että olisi niin kuin ihan kiva tietää näistäkin asioista mutta kun ei mummusta ikinä kuule mitään saati tätä tapaa.

Mummua moinen kommentti harmitti kovin ja liekö sitten hyvittelynä lapselle totesi tälle että äläs nyt, kun olen saanut muuton tehtyä kuun vaihteessa niin tulen seuraavalla viikolla hakemaan sinut seuroikseni yhdeksi ehtooksi. Muutto tapahtui siis reilu kaksi viikkoa sitten.

No, prinsessa totesi ihan yhtäkkiä viime viikon alussa minulle että näinköhän hän ymmärsi sen viikon väärin. Että jos mummu tarkoittikin, että tulee hakemaan vasta tällä viikolla. Minä en moiseen osannut vastata muuta kuin että kannattaisi varmaan soittaa mummulle ja kysyä että minä päivänä on tulossa hakemaan.

Prinsessa ei soittanut vaan päätti odotella josko se mummu ihan iltana minä hyvänsä sieltä ilmestyy. No, eipä ole näkynyt. Eikä kuulunutkaan. Lauantaina kun heiluimme prinsessan kanssa kaupoilla ja kirpparilla tämä otti ja totesi ihan yhtäkkiä että ärsyttää ihan hirvittävän paljon se, että mummu aina lupaa ja sitten ei pidäkään lupauksiaan.

Minulla kelasi hetken tyhjää ennen kuin hoksasin mistä moinen yhtäkkinen lausuma siinä kassajonossa tuli. Tosiaan, se toinenkin mahdollinen noutoviikko oli ja meni. Sanoin prinsessalle että kyllä se nyt on niin että prinsessan pitää avata suunsa ja sanoa se ihan sama asia mummulle itselleen. Että ärsyttää kun luvataan eikä pidetä sanojaan.

Siinä samoilla ärsytyksillä prinsessa purnasi sitäkin kuinka mummu lupasi viedä hänet puuhamaahan kesällä ja siitä lupauksestakin on jo kymmenen vuotta eikä hän nyt enää sinne puuhamaahan edes tahtoisi. Ja on se sinne kyllä serkkuja vienyt ja serkut on ollut yötä sillä ja se on ollut hoitamassa serkkuja ja hän on ihan varma siitä, että mummu ei tykkää yhtään spedestä kun ei se ikinä edes tapaa spedeä.

Eikä häntäkään. Kun aina vaan serkkuja. Ihan ymmärrettävä avautuminen prinsessalta, kyllä minuakin välillä hieman ihmetyttää ja korpeaa se, että muu serkkulauma on mummun kanssa paljonkin tekemisissä, näitä kuskataan sinne ja tänne ja otetaan hoitoon ja yökylään mutta tämä meidän kolmikko.

No, olihan spede siellä mummulla reilu vuosi sitten kesällä yötä prinsessan ja junnun kanssa. Ja … no, hmmm… Niin no, on se mummu varmaan sen jälkeen nähnyt speden. Kai. Tai sitten ei, en ole varma. Mutta ehkä on. Ja onkin, jos ei muuten niin silloin kun mummu on hakenut niitä serkkuja meidän pihasta.

Tiedä häntä niin mitä tämän kanssa tekisi. Pitäisikö tässä ottaa ja soittaa anopille ja kertoa, että prinsessa on nyt ihan himppasen loukkaantunut? Toisaalta prinsessa ei tahdo, että kerron mummulle yhtään mitään mutta toisaalta taas jos prinsessa itse ei saa suutaan auki niin pitäisikö minun? Enpä tiedä.

Ehkäpä jätän tämän tuumailun tältä erää ja ryhdyn vähitellen tutkailemaan omaa habitustani ennen kuin siirryn kurkkimaan eilistä Kiiltokuvia-jaksoa. Se kun jäi katsomatta sillä olihan se pakko tuijotella iltapuhteiksi sitä uutta piikasarjaa Liviltä.

Se on siis moro ja have fun!

Taas sama laulu eli huomenta

Olen jälleen nukkua tusauttanut yhdet hyvät yöunet ja tällä kertaa ne oli selvästikin rauhallisemmat kuin edellisenä yönä jolloin olin mm synnyttämässä. Synnyttämäni lapsen sukupuoli jäi tosin hämärän peittoon mutta se nyt ei kaiketi ole ihmekään sillä eniten ihmetystä aiheutti tukihenkilö tilanteessa.

Tiedän, älytöntä, outoa ja kerrassaan omituista enkä ole keksinyt tukihenkilön persoonalle mitään muuta selitystä kuin sen, ettei ukko ennättänyt paikalle. Vai miksi muuten veikkapoika olisi synnytyksessä häärännyt? Sittenkään että tämä juoksi kahden salin väliä sillä tämän oma tyttis synnytti viereisessä huoneessa?

Toisaalta suurinta hämmästystä koko unen tiimoilta aiheutti veikan tilanteen perään ottamat tatuoinnit. Rintaan. Toinen oli omistettu tyttikselle ja siinä oli sydän ja tyttiksen nimikirjaimet, toinen oli omistettu minulle ja siinä oli nimikirjaimet, numero kuusi ja tussilla piirretty hymynaama. Hmmm…

Unet, nuo perin merkilliset kuvajaiset. Sen sijaan se ei ollut unta, vaikka junnu sitä epäilikin, että eilen tuli tosiaan istuttua ja ihailtua musikaalia Musiikkiteatteri Palatsissa. Olipa se kuulkaa mainion ihana esitys! Jos kohta hieman epäilinkin mennessä miten spede mahtaa jaksaa katsella sen puolentoista tunnin (joka venyi muuten väliaikoineen kahdeksi tunniksi) esityksen niin vähänpä tiesin.

Spede eläytyi kaikista eniten koko porukasta esitykseen. Sitä tahdissa taputtamisen määrää! Sitä musiikinrytmissä nytkymisen määrää! Sitä totaalisen täydellistä keskittymistä siihen mitä lavalla tapahtui! Toki muutkin esityksestä nautti, ei siinä mitään, ja tuijotti herkeämättä mutta spede oli kyllä ihan liekeissä.

Enkä ihmettele, niin sitä oli äitikin sillä musikaalin musiikkina oli monia todella upeita vetäisyitä mm Bon Jovilta, Madonnalta ja Cyndi Lauperilta. Kerrassaan loistavaa. Edes tenavien pöytään tilaamien jäätelöannosten syöminen ei saanut speden katsetta lavalta juurikaan herkeämään. Tätä lisää siis, voitti kaikkien mielestä leffareissut ihan satasella.

Tottahan siinä nyt ennätin vaikka mitä ennen teatterireissuun lähtöäkin mutta en todellakaan tehnyt ihan kaikkea mitä oli ajatus. Juupa juu, tuolla ne pyykit edelleen lepää naruilla. No, imuroin sentään ja järjestelin, jälleen kerran, paikat kuosiin. Niin ja toki tein sapuskaa, päivä alkoi kokolailla tällä touhulla.

10562944_10152811395158771_4243854133530344613_n

Liian harvoin tulee touhuttua lihasoosia, kyllä se niin on. Kylkeen kiskaisin perunamuusit ja keittelinpä siinä joutessani vielä jauhelihasoosinkin sillä prinsessa ei erikoisemmin välitä kokoliharuoasta. Ruokailun perään otinkin sitten rennosti ja heiluttelin sukkapuikkoja, työn alla kun on vähän sitä sun tätä.

Työkaverille tekeillä olevat pitkävartiset raitasukat alkaa olla loppusuoralla, todnäk touhuan ne loppuun tänään iltasella ja prinsessalle aloittelin säärystimiä lauantaiehtoona, ne tosin purin eilen sillä vitosen puikoilla jälki on ihan liian taajaa.

Moisen tajuaminen aamusella aiheutti sitten puolestaan sen, että kurvailin marketissa käymään ennen teatterireissua, pakkohan se oli hakea seiskan puikot. Iltasella ennätin sitten aloittaakin niillä ja todettakoon että nyt puikkojen koko on oikea.

Vielä olisi vuoroaan odottamassa kahdet miesten sukat, parit naiseläjien sukat ja parit poikasten sukat ja nämä kaikki siis mielellään ennen joulua. Eikä mitkään kyseisistä sukkapareista ole omaan pukinkonttiin tarkoitettu eli lienee paikallaan kutoa ihan vaan muutamat omankin mielen mukaiset sukat jossain kohtaa.

Palatakseni teatterireissuun totean, että ainoa vähemmän mukava puoli reissussa oli junnu. Johtuen siitä, että junnu teloi koipensa (yllätys!) edellisenä päivänä siellä ukon siskolla. Auto jouduttiin jättämään suht kauas teatterista joten eteneminen teatterille oli jokseenkin hitaanlaista. Kipeähän se pirun varvas on eikä enää ole epäilystäkään siitä etteikö kynsi tule irtoamaan jossain kohtaa.

Se on edelleen hämärän peitossa onko se varvas murtunutkin lisäksi, mahdollisuus sille on olemassa. Kauhulla odotan miten tämän päivän spirometrian käy, siinä määrin kipeää jo kävelykin tuntuu tekevän. No, tämä selvinnee päivällä kun taysiin kurvailemme. Toivonpa todella, että tenava kykenee juoksuun…

Kotimatkalla kurvailimme mäkkärin kautta ja haimme iltapalaa joten kotona ei tarvinnut tehdä enää oikein mitään. Töllön ääressä ja puikkoja heilutellen se loppuilta sitten menikin, päivän päätteeksi tuli katsottua vielä Kosto ja sen perään siirryin petiin. Sherlock-leffasta en juuri mitään sitten enää nähnytkään.

Tälle päivälle ei sitten juuri muuta suunniteltua ohjelmaa olekaan kuin se taysin reissu. Niin ja nyt aamulla aiomme kurvailla ukon kanssa lippupalvelun pisteeseen, kas kun nyt on ihan PAKKO päästä kaksinkin katsomaan jotain ja todnäk se jotain on Tuuliajolla.

Huomenna onkin sitten paluu työarkeen, ei sekään huono ole ei. Vielä eilen ehtoosta olin kovasta ajatuksissani sinne työmaalle tänään menossa mutta onneksi tällä hetkellä muistikeskus on viimein rekisteröinyt sen ettei sinne kuulu kurvailla.

Vaan jaa. Siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi, taidan nyt puleerata kutrini kuosiin. Kiirutta tässä ei vielä ole mihinkään suuntaan, eihän kello ole edes kuutta vielä, mutta josko tallenteelta tölläisi scandalin ennen kuin ryhtyy tenavien herättelyyn sillä se jos joku jäi jännittävään paikkaan viimeksi. Se on siis moro ja have fun!

Pyhäaamua

Vaan jotta onkin ihanan rauhallinen ja hiljainen aamu, etten sanois. Sellaisena sen sopii kyllä pysyäkin, tässä kun on erinäinen määrä touhuja luvassa tälle päivälle, kas kun eilen ne jäi ikäänkuin hoitamatta hyvistä aikeista huolimatta. Ei tullut viikkailtua puhtaita vaatteita kaappeihin ei. Eikä imuroituakaan, ei.

Toisaalta, keittiön lavuaari toimii nyt ihan kuten pitääkin, pitkäänhän sen kanssa onkin saanut painia sillä aika-ajoin se on mennyt tukkoon ja silloinkin kun ei ole ollut tukossa on imukyky ollut vähän sitä sun tätä. Syykin selvisi eilen aamusta kun nakkelin sinne viemärinavausrakeita ja imu ei juuri ottanut parantuakseen.

No hemmetti. Viemäriputki jossa on kiinteä (idioottimaista!!!) hajulukko, eihän sitä hajulukkoa millään aukaise vaikka kuinka olisi kokolailla varma että ongelman ydin löytyy sieltä. Ukko otti ja nyppäsi koko hemmetin putken irti, rassaili sitä kotvan rautalangan kanssa ja totesi että voi v***u.

Eipä tämä nyt mitään auta, vallankaan kun putkessa on vielä joku omalaatuinen pieni reikäkin matkalla. Se taas selittää sen miksi välillä roskiskaappiin on ilmestynyt omituinen pieni lätäkkö jonka alkuperä on ollut ihmetyksen aihe. Toisaalta se ei kyllä selitä sitä, miksi se lätäkkö on ilmestynyt sinne vain toisinaan…

No, yhtä kaikki, ukko otti ja pyörähti rautakaupassa ja kas, nyt pelittää. On siis uutta viemäriputkea pätkä matkan varrella, sano. Ja hyvä niin, sen mitä minä sen vanhan putken sisuksiin kurkkasin niin yäks. Ei ole ihme ettei oikein ole kiskonut. Kyllä viidessätoista vuodessa ehtii aika hyvät rasvasontajäämät kerätä putki kuin putki.

Siinä ukon touhujen aikaan ennätin touhuta tosin eväspuolen kuntoon. Olinhan jo aamusta kuorinut kattilallisen pottuja, innostunut moisen touhun perään ja kuorinut vielä pikkukattilaankin soppapotut nakkikeitolle ja kas, keitellyt sen sopankin siinä joutessani valmiiksi.

Sopan kanssahan kuuluu perinteisesti syödä leipää, mieluiten sämpylöitä ja niitähän en ole aikoihin saanut aikaiseksi leivottua. Mikäs siinä, nakkasin siis sämpylätaikinan tulolleen, pyörittelin sämpylät pellille ja ukon pyörähdellessä rautakaupassa sain ne paistettuakin.

10420427_10152809073148771_8577865675679044293_n

Ennen yhtätoista meillä istui jo spede sopalla ja sämpylällä ja jo poika saikin niitä itseensä ahdettua. Minä sen sijaan komenteerasin prinsessan loikkimaan kyytiini ja kurvailimme tämän kanssa lanka- ja herkkukaupoille, kas kun iltapäivästä oli tarkoitus lähteä poikasta 20vee treffaamaan ja tokihan sinne armeijan harmaaseen arkeen pitää jotain pientä herkkua kuskata.

Se treffailuajatus ehti jo melkein kuolla siinä aamun tunteina kun hoksasin että hemmetti soikoon, sotilaskoti aukeaa vasta kolmelta, neljältä alkaa jo pimeys hiipiä paikalle ja kas, minähän EN uskalla ajella pimeillä valaisemattomilla teillä ihan vain siksi etten todellakaan näe missä tie menee. Hämäräsokeudeksi sitä optikko väitti.

Onneksi ukko lupautui mukaan kuskaamaan joten operaatio poikasentapaaminen sai pontta tapahtumiselleen ja me tosiaankin heiluimme innoissamme prinsessan kanssa herkkuhyllyjen ääressä. Kotiin kurvattuamme prinsessa einehti ja kas, kohta istuimme jälleen autossa ja suuntasimme kirpparille.

Kirpparilla olisi mennyt hyvinkin vielä pidempi aika kuin mitä ennätimme olemaan mutta hyviä löytöjä sieltä ehdittiin silti tehdä. Minä nappasin matkaan tupperin säilytyskulhon eurolla, prinsessa puolestaan Harry Potterin erikoispainosleffan kolmella eurolla.

Kotosalla en sitten ennättänytkään enää oikein muuta kuin laitella pikaisesti hiukseni paremmin kuosiin ja kas, taas oltiin matkassa mutta siinä kohtaa jo ukon kanssa kohti varuskuntaa. Olipa mukavaa lähteä kerrankin liikkeelle ihan kaksin! Spedekään ei näet tahtonut mukaan eikä edes junnu ja se on harvinaista se.

Poikanen oli luonnollisestikin hyvin iloinen kun hänen päiväänsä piristimme ja pari tuntia siellä tuli oltua ja oleiltua poikasen seurana. Lievää ihmetystäkin siinä ennätin reissussa kokea sillä ukon sisko soitteli ja aloitti puhelun tyyliin ”junnulla on isovarvas melkein irti”. Ööö…

Mikä lie lapsus ukon siskolta, junnulta olikin isovarpaan kynsi liki irti. Just. Ja maanantaina olisi spirometria taysissa ja tenavan on PAKKO pystyä juoksemaan sillä enempiä en sen ajan kanssa lähde kikkailemaan, en etenkään nyt kun otin huomiselle jo lomapäivänkin kyseisen reissun takia.

10255283_10152809649558771_900124950453738251_n (1)

Kotimatka taitettiinkin sitten massiivisessa pimeydessä. Pakko myöntää, että olin jo lievästi puolikuollut kun kyydissä istuin, liekö osasyy puoli viideltä heräämisessä ja osansa taas sillä että päivä oli mennyt himppasen ravaamisen puolelle.

Matkalla nappasimme junnun kyytiin ja kotona tutkailin varpaan todeten, ettei kynsi ole alkuunkaan ”irti-irti” vielä vaan se on simppelisti saanut sen verran hyvän tämmin että todnäk lähtee irti, se kun valutteli verta koko matkaltaan kynnen reunojen alta.

Aikani varvasta tutkailtuani hiipi mieleeni sekin epäilys, että se onkin pirulainen soikoon murtunut, siinä määrin huonolta se näyttää turvotuksineen. Voi pska. Varvas oli jäänyt oven alareunan ja lattian väliin kun serkkulikka oli kiukuspäissään kiskaissut oven kiinni. Kiukku oli tosin kohdistunut omaan siskoonsa mutta niin, junnun koipi se kärsähtänein osa siinä kärttyilyssä oli.

Täytyy toivoa, että koipi on parempi tänään, eilen junnu ei juurikaan sillä pystynyt astumaan eikä todellakaan kyennyt laittamaan kenkää jalkaan. Voi pskan pska.

Iltasella istuin vielä hetken kutomassa ennen kuin siirryin sänkyyn. Yö tuli nukuttua todella hyvin ja kohta puoliin pitäisi kaiketi ryhtyä lihaa pilkkomaan soosia varten ja ehkä sitä voisi tuijotella tallenteelta eilen kesken jääneen leffankin pois.

Iltapäivästä lähdemme musiikkiteatteri Palatsiin tutkailemaan koko perheen musikaalia Tuhkimo ja rocktähti. Saapa nähdä saammeko rahoillemme täyttä vastinetta vaiko emme. Vaan jaa. Nyt taidan käydä kiskaisemassa kutrini edes jotenkin ojennukseen ja sen perään taidan kaivella lihan jääkaapista esiin.

Se on siis moro ja have fun!

Lauantaiaamua sitten vaan…

Ei hajuakaan mikä superväsymys eilen iski ruoan päälle mutta niin vaan loppuehtoo meni puolikoomassa nojatuolissa kahvia juoden ja hereillä sitkitellen. Sänkyyn hilppasin ihan suosilla yhtä aikaa speden kanssa eli ysiltä joten ei liene ihme, että tässä istun nyt aamukahvilla kello viideltä. Just.

Eilinen työpäivä oli varsin jees, ei ihmeitä. Palaveri nyt oli juuri niin turha kuin oletinkin, tai jaa. Saihan siellä selkokielistä tietoa siitä kuinka mahdottoman hankala tilanne on toisessa luokassa. Siis siinä, mihin pari meidän luokkaamme ilahduttanutta heppua siirtyi tänä syksynä. Kun ne on niin vaikeita.

Kuulinpa kerrankin esimiehen huulilta viisaudenkin sanoja, hän kun totesi että tilannehan on tosi ongelmallinen jo siksikin ettei kyseisessä luokassa ole ennen ollut käytöspuolen ongelmaisia vaan ihan puhtaasti ongelmat on olleet aiemmin oppimispuolella joten tilanne on jokaiselle osalliselle uusi. Niinpä, kyllähän se vaikuttaa.

Itse asiassa sitä ennätin jo aiemmin tuumia luokka-aisaparillekin että näinköhän se on se suurin syy siihen ettei siinä luokassa sen paremmin ohjaajat kuin opekaan tahdo jaksaa tällä hetkellä. Ne käytöspuolen ongelmathan on ollut meillä ja meilläkin olleet on kokolailla uutta huttua koulumaailmassa yleispuolen opetuksessa.

Tokihan me ennätimme parissa vuodessa tottua ja kehittää keinoja ja keksiä tapoja, sillä pakkohan se on ollut. Nyt nämä kyseiset lapsoset on ”kasvaneet” jälleen vuoden ja kokoa ja asennetta on tullut, tietysti, lisää joten hankalammin hallittaviahan he ovat varsinkin kun ihmiset ympärillä vaihtui.

Minulla ei ole ollut heidän kanssaan mitään sen kummempia ongelmia siellä kässyissä, toinen toimii kuten ihmisen mieli seurassani ja toiselle taas piisaa kun kerran tunnin aikana pistää tämän paikoilleen annattamalla huutia. Siinä huudinkin antamisessa pitää vain olla reilu ja pitkämielinen, jatkuva jätkätys ei toimi.

No, suurin aika palaverissa meni tosiaan kuunnellessa kuinka raskasta ja järjetöntä touhu on. Kuinka nyt vain ei jaksaminen ja aika tahdo riittää. Ja kas, kuten normaalia onkin niin tokihan kyseiseen luokkaan siirrettiin yksi ohjaajista. Pois normiekojen puolelta. Että silleen. Että nyt siellä on sitten jatkossa kolme ohjaajaa.

No, josko he alkaisivat vähitellen jaksaa ja aikaakin riittäisi, käytöspuolen ongelmien kanssa touhu on kieltämättä uuvuttavaa. Varsinkin siinä kohtaa kun asia tulee yllätyksenä, sellaisenahan se heille on tullut. Muistan varsin hyvin kuinka hiivatin väsynyt ja pihalla olin kun itse aloitin ohjattavan kanssa ja samaan aikaan luokassa oli tosiaan nämäkin kaksi sankaria.

Hieman kuin shokkihoitoa olisi saanut, ai että tällaistakin voi olla ja oho, en minä tiennyt että tätä varten olen kouluttautunut, ollakseni vanginvartijan, psykologin, nyrkkeilysäkin ja opettajan yhdistelmä. Nykyäänhän ohjattavan kanssa on ihan ylihelppoa siihen verrattuna mitä se oli ekan vuoden tai vielä viime vuonnakin.

Tälle päivälle olen suunnitellut erinäisen määrän toimintoja sillä oikeasti, jotain pitää saada välillä aikaiseksikin ja eilinen jos kohta edellinenkin ehtoo meni kyllä ihan harakoille. Onneksi eilen ehtoosta ei maha kiusannut, en sitten tiedä voiko osasyy mahavaivoille olla ruokkiksella syömissäni eväissä.

Normaalistihan syön työmaalla banaanin ja juon juotavan jogurtin, tällä viikolla innostuin ja söin päivittäin banaanin tilalla lihapasteijan. Joka päivä maha alkoi tuntua omituiselta liki samantien ruokkiksen jälkeen ja se omituinen olohan kulminoitui torstaina siihen ihan älyttömään kipukohtaukseen.

Eilen palasin normieväisiin ja kiskaisin jälleen sen banaanin ja jogurtin ja kas, maha ei alkanut kiukutella. Merkillistä. Ehkä se lihapasteija kyseiseen kellonaikaan on ollut vatsalleni jonkinasteinen shokki? Mene ja tiedä. Vatsanpeitteet nyt on edelleen jotenkin hölmön tuntuiset mutta sen uskoisin johtuvan nimenomaan siitä torstain julmetusta kivusta.

Tänään olisi tarkoitus paitsi siivoilla, yllätys, ja viikkailla puhtaita vaatteita kaappeihin, yllätys sekin, myös tutkailla josko saisin prinsessan kanssa aikaiseksi ja pyörähtäisimme kirpparilla jos toisellakin. Ohjelmistossa olisi myös käynti varuskunnassa, poikanen 20vee kun on päävartiossa tämän viikonlopun mutta saa nyt nähdä jaksanko lähteä ajelemaan sinne.

Oikein muuta tälle päivälle ei olekaan sitten suunniteltuna, huomenna onkin sitten tiedossa musikaalireissua iltapäivästä. Sitä ennen pitäisi kaiketi evästää tenavat ja tutkailla mitä sitä ollenkaan päälleen kiskoo mutta se on sitten huomisen huolia se.

Vaan jaa. Nyt taidan tutkailla sähköpostit läpi, hörpätä vielä kupposen tai kaksi kahvia ja ryhtyä suunnittelemaan mitä sitä ollenkaan voisi tähän aikaan aamusta touhuta ilman että on häiriöksi vielä nukkuville joukoille. Miinus spede jonka takia oikeastaan pystyyn nousinkin, tämä kun kömpi väliin neljän aikaan.

Puoli viiteen mennessä tämä ei ollut saanut uudelleen unta joten tuo otti ja pamautti töllön päälle ja ryhtyi lukemaan ruudulla näkyvää tekstiä. Lukuportti on näköjään auennut ihan tosissaan kun kaikki kirjaimia sisältävät jutut saa tenavan tavaamaan mitä siinä ollenkaan sanotaankaan…

Se on siis moro ja have fun!

Huomenet jälleen

Olen huomannut että bloggauksen otsikon kehittely on kertakaikkisen rassaavaa puuhaa silloin jos bloggaus sisältää vain ja ainoastaan sitä perusjorinaa. Moisen aivojen rassailun sijaan olenkin päätynyt tällä viikolla toivottamaan vain huomenta, kaipa se niinkin käy.

Josta tulikin mieleen. Työmaalle kun lompsottelee aamuisin niin ensimmäinen varttihan menee likipitäen monotonisessa ”huomenta” hokemisessa sillä tokihan jokaisen paikalle hiippaajan kanssa tulee toivotettua se huomenta.

Eilinen työpäivä oli kertakaikkisen jes. Tosin se aamupalaveri ohjaajaporukalla oli, anteeksi nyt, ihan turhaakin turhempi joten kovin luottavaisin mielin en tämän aamun esimies-ohjaajat-palaveriin mene. Se kun on yleensä ollut se turhaakin turhempi ja muiden ohjaajien kanssa pidetyt palaverit taas on sisältäneet edes jotain antia.

Oma ohjattava oli, toki, joissain määrin komenneltava, miten muutenkaan mutta sittenkin. Päivän kruunasi konsertti johon ruokailun jälkeen siirryimme ja olipa se kerrassaan mukavaa. Niin pitkälle on näissä asioissa edetty että kun vielä viime lukuvuonnakin saatoimme joutua välillä poistumaan luokan ulkopuolisista tapahtumista niin tänä vuonna sitä ei ole jouduttu kertaakaan tekemään käytöksen takia.

Eillinen konsertti oli kertakaikkisen huippu ja toki sitä nautintoa lisäsi vielä se, että ohjattava istui lattialla koipieni välissä minun istuessani matalalla jumppasalin penkillä ja nojaili vuoroin päätään, vuoroin selkäänsä koipiini. Kertakaikkisen mainio musahetki, olo oli kumpaisellakin jokseenkin rento siinä istuessa.

Läksyparkki päivän päätteeksi, ennätinpä siinä touhuta tenavalle pari kertotaulumatoakin (nelosen kertotaulu kadotti päästä kaikki jo opitut!) ja hörpätä kupposen kahvia ennen kotiin kurvailua. Kotiuduttuani Spede teki läksynsä samalla kun minä lämmitin tälle edellisen päivän lihaperunasoselaatikkoa jääkaapista sillä kinkkukiusaus uunissa ei ollut vielä läheskään valmista.

Pyykkiä koneeseen, ruokailua muunkin joukkion kanssa ruoan valmistuttua ja kahvia. Ja sitten se iski. Jo työmaalla maha tuntui hetkittäin todella oudolta, ei oksettanut eikä mitään mutta aina välillä mahaa nippaili oudosti. Kotona kipu yltyi vähitellen ja paikallistui täysin vasemmalle puolelle.

Olisi sopinut olemaan kierron puolivälin kipua mutta kun kipukohta oli ylempänä kuin kierron puolivälissä joskus tuntuneet kivut. Istuessa kipu ei tuntunut niin pahalta kuin seistessä tai liikkuessa mutta vähinerin se vain koveni ja koveni. Spedeä nukkumaan laitellessa kipu oli jo sitä luokkaa että kävelin liki kaksinkerroin sillä jösses että repi!

Koko vasen puoli kylkiluiden alapuolelta tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt puukkoa pystyyn sisukaluihin ja että olo olikin tuskainen. Ennätin jo siinä miettiä että näinköhän tässä täytyy vielä ensiapuun lähteä sillä tuskanhikeäkin pukkasi pintaan aina liikkuessa.

Päädyinkin ainoaan keksimääni itsehoitoratkaisuun tilanteen osalta ja siirryin suosilla sänkyyn heti poikasen 18vee kotiuduttua nuokkarilta. Kummasti se kipu helpotti kun oli ihan aloillaan makuuasennossa eikä liikkunut ja onneksi sain kuin sainkin unenpäästäkin kiinni joten vakavaahan tuo ei voinut olla.

Lievää jännitystä tuntien kömmin nyt aamusta ylös sängystä ja todettakoon, että vasen puoli mahasta tuntuu ”oudolta” mutta se johtunee tosiaan siitä että särky illalla oli aika messevä ja tainnut vatsanpeitteetkin ottaa itseensä moisesta kipuilusta ja hölmössä asennossa liikkumisesta.

Työmaalle suuntaan siis mä tänäänkin jos nyt ei sitten käy niin että kipu iskee uudelleen, ihan suoraan sanottuna tässä tunnin hereillä oltuani en ole ihan varma onko vasemmalla puolella tuntuva ”nippailu” alkusoittoa uudelle kipukohtaukselle.

Koko tämän viikon maha on ollut outo, sellaisia ihmeellisiä vääntöjä, kouraisuja ja nippailuja on ollut taajaan mutta eilinen oli kyllä ihan käsittämätöntä. Iltasella ennen sänkyyn menoa mietin jo sitäkin että mikäs, kyllähän minä töissä pystyn moisen kiputilan kanssa olemaan sillä istuessa se ei juurikaan tunnu ja onhan minulla satulatuoli mutta milläs ihmeellä minä vaan suoriudun sinne satulatuolille asti parkkikselta kun kävely ei tahdo luonnistua.

Ruoansulatusvaivoiksi minä melkein tämän kipuilun nyt laitan, se nippailu ja muu kun on alkanut joka päivä ruokkiksen jälkeen ja asettunut aina muutama tunti sen jälkeen alkaakseen uudelleen kun syön. Paitsi eilen, jolloin se asettui vasta nukkumalla. Huoks. Ei ole vanhaksi tulemista ei.

Vaan jaa. Taidan vähitellen alkaa tutkailla omaa ulkoista räjähtänyttä olemustani, on se kumma kuinka ihan paikallaan ollessa (nukkuessa) hiukset alkaa sojottaa tuhanteen eri suuntaan ja naamakin muuttuu jonkun toisen naamaksi. Se on siis moro ja have fun!

Ja aamuhan se taas…

Oli se vaan aikamoinen työpäivä eilen, etten sanois. Ohjattavan kanssa nyt aika meni varsin mainiosti, salissa oltiin koko sille varattu aika ja sen kummemmin en joutunut edes käytökseen puuttumaan, luokassa niin matikan kuin äikänkin hommat luonnistui hienosti ja muutenkin meno oli varsin jees.

Isompien, kolmosten, kässyissä olikin sitten vauhti todella päällä. Herramunjee millaisella vauhdilla sitä saakaan välillä kipitellä. Totesinkin kässyjä opettaneelle opelle että oikeastaan kässyt on ihan parasta siksi että aika suorastaan kiitää kässyluokassa, siinä määrin vauhdikkaasti siellä saa juosta ja hölkötellä.

Loppuun vielä taksivalvonta, kotiin puoli kolmen jäljestä ja avot sie. Se oli siinä. Kotona ukko oli muistanut tuupata lihaperunasoselaatikon jääkaapista uuniin, laittelin sen edellisiltana valmiusasemiin, joten minä ryhdyin simppelisti pilkkomaan tomaattia ja siivuttamaan suolakurkkuja ruokailua varten valmiiksi.

Ruokailun päälle siivoilin keittiön, laitoin tiskikoneen päälle ja ihan suoraan sanottuna likipitäen vain olla öllötin loppupäivän. Sitä se sitten heti näemmä teettää kun ei työmaalla ennätä hörpätä sitä yhtä kahvikupposta ennen sieltä kotiin siirtymistä. Siihen kun lisää vielä ruoan syömisen päälle niin johan on uuvahtanut ja nuupahtanut olo.

Mielenkiinnolla odotan mitä tämän päivän, ja ennenkaikkea huomisen, palavereissa on luvassa. Tänään palaveroimme ihan vain ohjaajaporukalla, huomenna onkin sitten edessä palaveri esimiehen kanssa. Sen totean jo etukäteen olevan ihan turha palaveri, kuulumisten vaihtoa, erinäinen määrä pälinää tiimityöskentelyn tärkeydestä ja siitä kuinka ohjaajakollegaa on tärkeä tukea.

Joo-o. Eiköhän meistä jokainen pyri auttamaan toinen toistaan siinä kohtaa jos avuntarvetta on, se vaan että lievää ihmetystä herättää aina se että miten niiksi avuntarpeessa olijoiksi katsotaan esimiestaholta ne kolme ahkerasti hänellä avautumassa käyvää ohjaajaa. Joilla on siis rankkaa ihan koska oppilaat ei osaa käyttäytyä ja olla. Ja tehdä hommia mutisematta.

Ne oppilaat oli muuten viime vuonna meidän luokassa oman ohjattavani ja yhden erittäin vaativan lapsen lisukkeina. Ja olihan ne oppilaat aika pölhöjä touhuiltaan välillä mutta kummasti nekin sai hommia tekemään ja suunsa sulkemaan kun niiden kanssa vaan jaksoi kotvan pelata. Ja ei, ei ollut mitenkään erikoisen rankkaa jos minulta kysytään, oma ohjattava ja se toinen erityisen vaativa, ne luokassa raskaimmat oli.

Kaipa se on vain kokemustason juttuja minkä kukin kokee erityisen rankaksi. Luulisin. Yhdelle on yhdenlainen oppilas raskaampi kuin toiselle ja päinvastoin, niin se varmaan on. En minä väitä, että se kyseisten oppilaiden kanssa pelaaminen aina kovin mukavaa olisi ollut mutta no, sehän nyt on osa tätä työtä, ihan kuten se eilinenkin kyseisten oppilaiden kanssa pelaaminen kässyissä.

No, tämä tästä työmaailmasta tältä erää. Eilisen päivän uutisaiheisiin tämän porukan osalta; poikanen 20vee lähetti armeijan suunnalta viestin jossa totesi olevansa likipitäen sokea. Lisätietoja en ole vielä sen kummemmin kysellyt / saanut sen osalta mistä tämän tiedon on saanut mutta oletan tämän olleen jossain lääkärintarkastuksessa sillä näönvahvuuden tuo minulle ilmoitti.

Kieltämättä lievää sokeutta on ilmassa jos tämän ilmoittamat vahvuudet pitää paikkansa, 0.3 toisessa ja 0.4 toisessa silmässä, yhteisnäkö 0.5. Se olisi sitten silmälasien paikka, väittäisin mä. Koska poikanen on viikonlopun kiinni niin pitänee soitella ja kysellä jossain kohtaa, mikäli en sitten intoudu ajelemaan viikonloppuna tätä tapaamaan.

Sitä en sitten tiedä, että kustantaako valtio rillit vielä tässä kohtaa, palvelustahan on jäljellä reilu kuukausi mutta eiköhän tuokin selvinne. Minä niitä rillejä en kyllä ryhdy kustantamaan, edessä kun on kyseisten kapineiden hankinta ukolle. Tälle kun on selvästikin iskenyt ns ikänäkö, eihän tuo näe lukea enää muuten kuin kirkkaan valon alla appiukon kakkulat nokalla.

Josta taas tulikin mieleen että junnullekin pitäisi tilailla silmälekuriaika. Ja uusia rillit. Eli lisää rahanmenoa. Ja joulukin se sieltä tulee. Eli vielä lisää rahanmenoa. No, sitä vartenhan tässä töitä tehdään ja sitä varten se raha on keksittykin, kai, että voi ottaa ja hoitaa erinäisiä tarpeellisia hankintoja. Pöh.

Vaan jaa. Luulenpa, että ryhdyn vähin erin tutkailemaan omaa habitustani, työmaalle nyt ei vielä hetkeen ole kiirutta mutta tiskikoneen voisi tyhjentää ennen kuin ryhtyy lapsia herättelemään. Se olis kasin aamu pojilla joten mahanalus saa täyttyä jaloista vielä ennen sinne työmaalle siirtymää. Se on siis moro ja have fun!

 

 

Aamuhan se taas

Ja pakko myöntää, että tänä aamuna olisi uni maittanut. No, minkäs teet, kun työmaa kutsuu niin työmaa kutsuu. Onneksi viikot ennen lomaa vähenee vääjäämättä sillä oikeasti. Ohjattavalla alkaa kieltämättä mopo keulia hyvää kyytiä. Päivä päivältä enemmän, jos ihan rehellisiä ollaan.

Eilinen aamutunti nyt meni vielä varsin mukavasti, ei ihmeitä sen suhteen mutta sitten se alkoi. Toki ojentamalla tenavan sai rauhoittumaan hetkeksi, siis todellakin hetkeksi mutta sitten taas. Yllättävää kyllä, ruokailu oli mennyt silti hienosti ja ihan yhtä yllättävää lienee se, että tenava istui varsin rauhallisesti ja nätisti opehuoneen ulkopuolella ruokailtuaan.

Tämähän on nyt se uusin opettelun ja harjoittelun alla oleva juttu, sisävälkkärankun aikana osan välkistä kärsiminen eriytystilan sijaan opehuoneen edessä, yksin. Kahdesti tätä on nyt testattu ja kummallakin kerralla homma on toiminut hienosti. Ei huono. Ajan mittaanhan tarkoitus on päästä siihen, että tenava istuu aina ne sisävälkkärankut opehuoneen edessä, aivan kuten muutkin sisävälkkärankun saaneet tekevät.

Onneksi ruokailun jälkeen oli salireissu edessä ja tenava todellakin päästeli höyryjään siellä. Päästelikö sitten jo hieman liikaakin, tarkoitus kun oli olla kaksi tuntia salissa mutta tunnin olemisen jälkeen tenava totesi että päätä särkee. Aluksi tuo yritti silti pysyä muun porukan mukana touhuissa mutta ei siinä kauaa mennyt kun tenava jo kysyi eikä voitaisi sittenkin mennä luokkaan.

Ja tämä siis silläkin uhalla, että tenava kyllä tiesi että luokassa olisi edessä äikän tehtäväkirjan tekemistä, ihan vain istumaan, värittelemään ja olemaan sinne ei oltu menossa. Mikäs siinä, annoin tenavan hetken ensin henkäistä rauhassa kun luokkaan pääsimme ja sen jälkeen tenava teki sivun äikän tehtäväkirjasta.

Kotimatkalla kieppasin speden koulun kautta, spede kun käy koulun jumppakerhossa joka toinen viikko heti koulun jälkeen ja kas, sillä keinoahan lapsi ”pääsee” koulusta vasta minun jälkeeni tiistaisin. Kotona ryhdyin samantien ruoanlaittoon, valmispastasoosi pussista tuntuu olevan yksi lapsien suosikkipikasapuskoita joten ei kun jauheliha sulamaan, makaronia kiehumaan ja soosia tekemään.

Ruoan kypsymistä odotellessa nakkasin pyykkikoneen päälle, heittelin lavuaariin eksyneet astiat tiskikoneeseen ja huutelin joukot syömään todettuani sapuskan olevan valmista. Ruoan päälle kahvia, tiskikoneen täyttöä ja käynnistelyä, keittiön siivoilua, kuivien ja puhtaiden vaatteiden kaappeihin viikkailua.

Speden läksykuvioita, pyykkikoneen tyhjäystä ja täyttöä, uutta käynnistelyä, vaatteiden kuivumaan ripustelua, lisää speden läksykuvioita lukuläksyn muodossa. Ennätinpä siinä tuijotella kotvan töllöäkin ja kalistella samalla sukkapuikkoja, ukko pyörähti kaupalla, minä kiikutin loppuja pyykkejä kuivumaan, tyhjensin tiskikonetta ja paistoin jauhelihan valmiiksi tämän päivän sapuskaan.

Loppuehtoo menikin sitten töllön ja kutimen parissa, mitä nyt välillä pyörähdin hakemassa itsellenikin iltapalaa tenavien iltapalastellessa. Varsin tehokasta menoa siis. Tälle päivälle ei olekaan luvassa oikein mitään ihmeellistä, ohjattavan kanssa pyörimme jälleen pari tuntia salissa, isompien kässyissä ja yhden oppilaan taksiodottelussa menee iltapäivätunnit ja siinä se työmaan osalta.

Kotona onkin sitten taas ne normikuviot sillä sählinkikuvioita on luvassa itseni osalta vasta maanantaina jolloin minulla on työmaalta lomapäivä ja hilppasen junnun kanssa spirometriaan taysiin. Että semmottii tämmöttii. Nyt luulen, että siirrän vähitellen itseni peilin ääreen ihmettelemään mitä kaikkea yöunet saakaan aikaan. Se on siis moro ja have fun!

Huomenta- näin viiveellä…

Joo-o, kuulkaas, olipa se sitten varsin mielenkiintoinen työmaalle siirtymä perjantaina. Työkaveri soitti piirun ennen kasia todeten, että joopa joo, ihan himppasen on karsea keli, ja ihan himppasen liukasta, että jos sillä kaaralla aiot työmaalle lähteä niin lienee parasta lähteä A-J-O-I-S-S-A.

Minä tein työtä käskettyä ja koikkelehdin liki samantien autoon. Jo aamutuimaan olin tehnyt mielessäni tarkat suunnitelmat reittivalinnan suhteen. Vakireitti kun oli ehdottomasti out, johtuen ihan jo siitäkin että se sisältää yhden jyrkän alamäen jossa joutuu liki aina pysähtymään tai ainakin hiljentämään reippaanlaisesti ajovauhtia johtuen tienvarteen puikkelehtivista kulkuneuvoista joilla pirteät vanhemmat kiikuttaa lapsiaan päivähoitoon.

Olin myös tehnyt tarkat mittaukset siinä aamun aikana; jos kynnen kärki osuu (surkeakuntoisen) kesäkiekon uran pohjaan niin ei hyvä alkuunkaan. Jos se ei osu, niin piirun parempi mutta hyvä nyt ei edelleenkään. Mittaustulokset oli jokseenkin hämmentävät sillä totesin siinä renkaan uraa tökkiessäni että jaa…

Eipä ihme, että se lähtee niin mielellään vesisateella omille poluilleen. Eihän sitä uraa ole edes puolta kynnenmittaa, ja huom, ei nämä kynnet mitkään tankotanssijan kynnet ole, ihan sellaiset pari-kolme milliä sormenpään kärjestä ulkonevat. No voi nyt sanonko mikä… No, koska rengastilanne oli tiedossa niin tiedossa oli myös se, että nyt jos koskaan perämettävuosina suoritettu umpihankiautoilumoodi on tarpeen.

Jännittihän se, toki, että miten mahtaa käydä moisen moodin kanssa, eihän siellä perämettissä ole tullut autoiltua enää yli kymmeneen vuoteen. Tosin silloin kun siellä tuli autoiltua niin se oli liki päivittäistä eikä suinkaan mitään kilsan parin kiskaisua vaan kyllä se tuli aina survaistua isolle kirkolle sinne reilun kymmenen kilsan päähän teiden kuntoon katsomatta.

Ja niin minä lähdin kasin kanttiin kohti työmaata. Todeten, että neljässäkymmenessä minuutissa ehdin tarvittaessa vaikka tilata taksin/kilauttaa kaverille/hölkätä työmaan suuntaan jos jämähdän autoineni johonkin a. liikenteenjakajaan tai b. mäkeen jota auto ei vain suostu enää etenemään.

Pihassa tein vielä viimeisen tuumailun asian suhteen. Jos saan auton peruutettua tielle ilman mitään järjettömiä ongelmia niin ok, enköhän minä työmaallekin suoriudu, jos en niin taitaa olla parempi samantien kilautella kavereille. Ja kas, vaikka lunta oli jo kymmenkunta senttiä niin kummasti se auto vain sinne tielle kulkeutui rauhallisella kaasulla.

Ja kas, niin vain minä suoriuduin ensimmäisistä kahdesta kiertoliittymästäkin huippunopealla 15 kilometrin tuntinopeudella. Jarrua nyt ei koko ajomatkalla uskaltanut edes koskea, kytkintä ja kaasua, vaihteiden vaihtoa ja kas, olin jo liikennevaloissa joihin jäin odottamaan vihreiden vaihtumista ihan ensimmäisenä autona letkassa.

Todettakoon, että kaikki muutkin kärryineen liikenteeseen päätyneet, ja heitä oli huomattavasti vähemmän kuin normiaamuina, tuntuivat käyttävän kokolailla samaa taktiikkaa kuin minä; julmettu turvaväli edellä ajavaan ja hiljainen nopeus. Kolmekymppiä vaikutti vallan passelilta lukemalta mittarissa, niin paitsi jyrkässä ylämäessä johon kiihdytin nopeuden ihan peräti neljäänkymppiin!

Vielä yksi kiertoliittymä, jes, ei pysähtymistarvetta sinne liittyessä, muutama tiukempi mutka, jes, edelleen tiellä, ja kas, siellähän se työmaakin siinsi silmien edessä. Oikeastaan ainoa tiukempi paikka koko matkan aikana oli työmaan parkkipaikalla ruutuun ajaminen, ylämäki nääs ja tiukka käännös oikeaan ja tottahan auto olisi mielellään jatkanut edelleen menoa suoraan eteenpäin.

Pakko se on silti myöntää, että kun autosta nousin ja työmaalle sisälle köpsöttelin niin kädet alkoi täristä kuin horkkatautisella. Tuntui, että kropankin sisällä oli tutina käynnissä, siinä määrin jännitystä työmatkailu sai aikaan. No, toisaalta, normaalisti kymmeneen minuuttin kurvailemani työmatka vei hyvinkin parikymmentä minuuttia joten ihan hyvä että tuli lähdettyä ajoissa.

Kummasti sitä lunta tuli vain lisää ja lisää siinä aamupäivän aikana ja ihan kummasti minun oli sittenkin pakko käydä ruokkiksella läheisessä marketissa vaan todettakoon, että siinä kohtaa autoilu oli jo ihan julmetun hauskaa. Kai se oli se, että oli ehtinyt aamulla saada tuntumaa siihen liukkausasteeseen.

Kotiin ajelin suunnilleen yhtä rauhalliseen tahtiin kuin aamulla työmaalle, pientä viilailua tosin tein reittivalintaan sillä niin. Pakkohan se oli miettiä mitä reittiä ajamalla ei tarvitse vahingossakaan pysähtyä mihinkään ylämäkeen (turha kuvitellakaan että siitä olisi enää eteenpäin päästy) eikä sitten taas toisaalta ajella reittiä jossa saattaa joutua pysähtymään alamäkeen.

Ja kuten arvata saattaa niin perjantaiehtoona minun kärryni alle ilmestyi sitten ne talvikiekot. Ja se lumikin sitten suli pois. No, loppuviikolle on luvattu pakkasia joten eiköhän ne hyötynsä vielä osoita, onhan niillä tuliterillä talvikiekoilla ihan HIEMAN toista ajella kuin viime talven sakkokiekoilla tai tämän kesän liki-sakoilla.

Viikonloppu mennä tärskähti vauhdilla, poikanen 20vee pyörähteli kotosalla perjantaina ja sunnuntaina, ex-teini vietti tiukasti lauantaipäivää minun ja prinsessan seuroissa ja jäi sitten yöksikin (oooh) ja poikanen 18vee hääräsi omissa kuvioissaan kavereineen. Ei hassumpaa.

Eilinen työpäivä oli aikamoista kuraa osin, se joulu tosiaan sieltä lähestyy ja päivä päivältä ohjattavalla alkaa näemmä mopo keulia tiukemmin. Tänään on luvassa sisävälkät, kiitos välkkäsähläämisen, ja luokan murheenkryynikin oli oma aurinkoinen itsensä huudellen typeryyksiä sille hampaisiinsa ottamalleen pikkuykköselle. Huoks.

No, lohduttaudun ajatuksella siitä että kuusi (!) viikkoa ja se joululoma tulee, josko ohjattava olisi palannut normimoodiinsa sen yli suoriuduttuamme. Murheenkryyni nyt tuskin muokkautuu mihinkään moodiin mutta saapa olla pari viikkoa kuuntelematta niitä idioottimaisia huuteluja ja katselematta sitä naamanvääntelyä jota harjoittaa aikuisen ojentaessa käytöstä.

Vaan jaa. Kun nyt tämän isompia seikkailuja ei ole kerrottavana niin luulenpa, että siirryn vähitellen tutkailemaan omaa habitustani ja sen perään voikin sitten pyörähdellä jo yläkerrassakin tutkailemassa lasten nukkumatilanteita. Se on siis moro ja have fun!

Jippii ja hurraa!

Siellä näyttäisi olevan kokolailla kymmenkunta senttiä lunta maassa. Just joo ja hurraa, sano. Ja autossanihan on tosiaan kesäkiekot alla. Tuplahurraa ja jippii! Ettei riemun määrä nyt vallan uuvahtaisi niin todettakoon vielä, että paitsi että autossani on kesäkiekot alla niin nehän on kaiken lisäksi ihan hemmetin huonot kesäkiekot. Että pistetäänkö parit lisähurraat vielä samaan nippuun?

Ja siis onhan minulla talvikiekot. Harmillista kyllä, ne on ukon auton peräluukussa joka taas ei ole kotona. Että sellattii tällattii. Koetan tässä nyt arpoa miten suoritan siirtymän työmaalle, julkisillahan täältä ei sinne pääse paitsi tietysti jos köpöttelee ensin puoleen väliin matkaa jonka jälkeen on jo oikeastaan ihan se ja sama köpötteleekö ihan perillekin asti, johan siinä on tullut muutama kilsa reippailtua siinä kohtaa.

Toinen vaihtoehto on omat pikku kintut joka tosin tarkoittaa sitten sitä, että se keskiviikkona kertynyt ylimäärä työajassa menee köpötellen. Plus himppanen ekstraa. Kolmas vaihtoehto on se, että lähden omalla autolla ja ajan kahtakymppiä, puristan rystyset valkoisina rattia eritoten alamäissä joita matkalla työmaalle on sekä kiertoliittymissä joita niitäkin on kolme matkan varrella, ihan sama mitä kautta koettaisi sinne ajella.

Hmmmm… elämän suuria kysymyksiä siis. No, näistä suurista kysymyksistä huolimatta todettakoon, että eilinen työpäivä oli varsin jees. Ohjattavaa ei vielä joulu ahdista ihan sataa, eilen meno oli rauhallisempaa kuin edellisenä päivänä mutta kyllä siellä pohjalla alkaa se pienimuotoinen levottomuus jo elää. Saapa nähdä mitä tänään on tiedossa kun on tosiaan tuota lunta…

Murheenkryyni nyt oli ihan perusmurheenkryyni, kiukkusi ja murisi aisaparille ja tietysti erittäin asiattomalla tyylillään ”miks tosta ei koskaan pääse eroon ja eiks tota vois käskee pois täältä” ja samalla tämä tietysti irvisteli hampaisiinsa ottamalleen pikkuihmiselle. Näytti tuo minullekin kieltä kun tuijotin jokseenkin ärtyneen näköisenä tätä siinä huutelun lomassa.

Voin kertoa että odotan likipitäen kauhulla joulukuista työviikkoa jolloin aisapari on kuntoutuksessa ja minä olen todnäk yksin luokassa ohjaajana. Siinä kohtaa on joulu niin lähellä että veikkaanpa, että on ihan turha edes kuvitella että oma ohjattava olisi enää edes suht rauhallinen ja lisukkeena on tämä mukelo. Ush.

Kotiuduttuani olla öllötin kotvan kunnes ryhdyin laittelemaan tenaville sapuskaa ja on se kuulkaa ihan älytöntä. Makaronimössö on ihan ehdoton suosikki, liekö syynä se etten tee sitä oikeastaan oikein koskaan sillä minusta se ei ole ruokaa ruokaa vaan jotain turhanpäiväistä sötkötystä. Kattilallinen ei ollut kuin nähdä poikasen 18vee, prinsessan ja junnun toimesta.

Me evästimme speden kanssa edelliseltä päivältä jäänyttä muusia, spede kanasoosilla ja minä jauhelihasoosilla. Ruokailun jälkeen nakkasin tiskikoneen päälle, saman tein pyykkikoneelle ja komensin prinsessan autoon sillä koko viikon on ollut tarkoitus käydä ostamassa tälle parit housut ja muutama paita.

Oli muuten hyvin ajoitettu reissu, sano. Kotiin kurvattuamme ei mennyt kuin vartti niin alkoi tulla sitä lunta ja sitähän sitten tosiaan tuli ja tuli ja tuli. Ja on tullut lisää yöllä. Viikonloppuna minunkin kärryni alle putkahtaa ne talvikiekot, ei siinä mitään, mutta harmi ettei ne napsahtanut sinne eilen. Itse en häpeäkseni osaa renkaita vaihtaa, muuten ne olisi jo siellä.

Vaan jaa kuulkaa. Koska nyt en edelleenkään ole saanut päätettyä mitä keinoa käyttäen sinne työmaalle aion suunnata niin luulenpa, että ryhdyn tutkailemaan habitustani ihan siltä varalta että päädyn omiin koipiin. Sehän näet tietää sitä että tämä ruhtinaallinen aamurauhatuntimäärä kutistuukin tunnilla joten olipa hyvä, että kuorin ne perunat valmiiksi jo eilen ehtoosta enkä jättänyt tämän aamun ”luppotunnille” kuten olin alunperin ajatellut.

Se on siis moro ja have fun! I don´t…