Olen yrittänyt, ja ilmeisen hyvin onnistunutkin siinä, pitämään tämän blogin hyväntuulisena päläpälä-päiväkirjanani. Itsellenihän minä kirjoitan, aiemmin tein sen kynällä ja a4-kokoisella vihkolla, jo vuosia olen tehnyt sen näin. Silloin kun odotin spedeä kirjoitin toistakin blogia jossa revin kaiken sen odotuksen tuskan auki. Kaiken parisuhteen tuskan auki.
Paukutan tänäkin päivänä henkseleitäni siitä ettemme eronneet. Se oli niin hiuskarvan varassa. Se toinen blogi, siitä kiitän joka päivä.Siellä pystyin tekemään ja sanomaan asioita joita en täällä pysty tekemään tai sanomaan ja se taas johtuu siitä että olen itse identifioinut tämän blogin tällaiseksi kuin se on.
Osaan hienosti ja kauniisti antaa omasta elämästäni sen kuvan ettei mitään ihmeellistä tapahdu. Tottakai. Ei se ulospäin näy eikä sitä kukaan tiedä / näe. Viimeinen pari viikkoa on ollut sellaista vuoristorataa etten oikein enää tiedä miten pystyn pitämään itseni tässä hälläväli-moodissa.
Olen miettinyt josko toinen blogi lisäksi olisi se miten toimia. Vai palatako sinne missä heittelin ihan oikeasti omia tunteitani pitkin seiniä. Täällä en sitä osaa tehdä sillä tämä on tosiaan päläpälään keskittynyt blogi. Olen miettinyt sitäkin, että pitäisikö vain kaivaa kynä ja vihko esiin ja vuodattaa vain itselle elämän outouksia.
Jotenkin olen jämähtänyt tähän blogimaailmaan. Helppo tapa kirjata ylös ja on aivan ihanaa kun huomaa, että jotakuta kiinnostaa mitä sanon. Tälläkin hetkellä olen vain niin hukassa, ja samalla selvillä, omista ajatuksistani mutta ne tai tapahtumat niiden taustalla ei kuulu tänne.
Joskus aiemmin kirjoitin täällä siitä kuinka serkkuni oli osunut blogiini ja veti herneet nenään. En halua kenenkään suvussani tietävän yhtään mitään mitä tunnen tai ajattelen. Ne on kaikki minun omia asiotani ja tunteitani ja ainoat ihmiset joiden kanssa niitä jaan on oma perheeni.
Olen aikaa sitten huomannut etten ole suvulleni minkään arvoinen, perheelleni olen. Ja niin sen haluan olevan jatkossakin. Näin ollen mikään hyväkään elämässäni ei kuulu suvulleni, tiedän että minut karkotettiin pois sen kaiken pahan takia mitä elämässäni tapahtui. Ihmiset, jotka ei halua jakaa pahaa oloani ei ole oikeutettuja myöskään hyvään olooni silloin jos ja kun se osuu.
Kuulostan muuten ihan tuksulta tässä kohtaa… Mutta niin. Jäänpä edelleen miettimään tätä asiaa ja todnäk jossain kohtaa perustan uuden blogin jossa tuuletan ihan oikeasti ajatuksiani. Täällä en sitä uskalla tehdä sillä oikeasti. Terkut serkulle, siskolle ja tädeille. Ja joo, sähköpostia voi laitella, edelleen se osoite on irkku1972@suomi24.fi…
Älyvapaa äiti 
Olen täällä JOKA AINOA arkiaamu kahvikuppini kanssa. Kuulut päivään jokaiseen..oikeesti!
Jos et jostain syystä kirjoita, kahvi maistuu pahalle, aamu on ihan mökö.
Kommentoin liian vähän. Painan fb sivullasi joka aamu tykkää nappulaa jotta tiedät minun olevan läsnä.
Ajat sitten kirjoitin sinulle,että kunpa olisit ollut äitini..tai edes ystäväni.Tarkoitin sitä.
Haluan olla läsnä jos avaat toisen blogin. Minäkin tiedän sen kääntöpuolen elämästä, voisi vaihtaa ajatuksia suljetussa paikassa.
Mitä teetkin. Olen lukijasi. Nyt ja aina. Mieheni mielestä olen uskollinen verenhimoinen dobermanni suurella sydämellä..tulin kun odotit Spedeä ja siitä asti joka aamu.. Musta kahvi ja sie.
Oon kanssa huomannut muuttuneen tyylisi kirjoituksissa. Olen vuosia ollut lukijasi enkä halua luopua tästä vaan toivon pääseväni seuraamaan myös (mahdollista) uutta blogiasi.
Terveisin uskollinen lukijasi
Tiedän, tyyli on muuttunut. Varon sanojani. En tee sitä tarkoituksella ja silti teen, en halua missään kohtaa että kukaan osaa yhdistää minua ja tenavaa tai vielä pahempaa, tietää kuka tenava on.
Salassapitovelvollisuus, jes! En myöskään tahdo, että loukkaan ketään bloggailullani. Niin olen onnistunut, (jei minä!) muutaman kerran ja sitä en tahdo…
Minulle bloggaus on päiväkirja. Joku josta katsoa että miltä tuntui, mitä ajattelin. Miksi tein kuten tein. Ei enää. Blogista on tullut puutaheinääkirvesvarttapakkopullaa. Mikään mitä täällä kirjoitan ei auta minua itseäni jäsentelemään tunteitani.
Kyllä, minullakin on tunteet. Voi kuinka helppoa elämä olisikaan ilman niitä! Vihaan tunteita puolet ajasta, ja ihan varoiksi. Ei minun kuulu surra asiota joihin en voi vaikuttaa eikä minun kuulu tuntea pahaa oloa sen takia. En edelleenkään ole taikuri, voi kunpa olisinkin!
Laittakaa sähköpostia. Elän toivossa että muistan speden maha-aikaisen blogin osoitteen ja saliksen ja jatkan siellä. Täällä toki kirjoitan edelleen tyyliin ”menin töihin ja sitten..” Kiitos, ihana kuulla että on teitä joille olen olemassa. ❤
No ei kyllä mitään kirvesvarsityyliä ole minusta ollut tämäkään blogisi. Olet kirjoittanut hyvinkin vaikeista koulumaailman asioista pohdiskelevasti, selkeästi ja viisaasti ja saanut ainakin minut ajattelemaan asioita monelta ihan uudeltakin kantilta. Selväähän on, että sisintään ei voi kovin syvältä penkoa tällaisessa julkisessa blogissa varsinkin jos asioihin liittyvät läheiset ihmiset.
On hyvin ikävää jos välit lähisukuun ovat katkenneet olipa syy sitten mikä tahansa. Toisten ihmisten valintoihin ei vaan voi vaikuttaa, ei edes kaikkein läheisimpien. Vain omiinsa voi. Ja aina voi pitää yllä toivetta siitä, että asiat muuttuvat .
Kaiva ihmeessä esiin ruutuvihko tai vanha blogi jos kerran ne ovat sinua aikaisemminkin auttaneet. Toivon voivani jakaa ajatuksia kanssasi jatkossakin. Ja hei, asioilla on tapana selvitä. Mutta senhän sinä jo kai tiesitkin.
No hyvä jos ei ihan kirvesvarsityyliksi ole sentään mennyt. Täytyy nyt tuumailla edelleen pitäisikö sitä vaiko ei jossain kohtaa tuumia toista kirjausmuotoa, en minä tätä blogia silti ole poisnakkaamassa 🙂
Hei täällä samat sanat, blogisi on joka-aamuinen luettava ja tyhjää on jos jonain aamuna et ole kirjoittanut. Tyylisi muuttuminen on huomattu mutta kyllä SINÄ sieltä vielä pilkistät rivien välistä. Jos muutat osoitetta haluaisin ehdottomasti seurata sinua sinne.
Hyvä että tutulta tuntuu edelleen 😀