Johan se sitten olikin…

Kyllä työmaalle paluuta voi kutsua todellakin paluuksi, etten sanoisi. Aamusella ajelin, tietysti, tarhan kautta ja spedellä oli hymy korvissa kun huomasi samantien omassa lokerossaan ihan kaksin kappalein synttärikutsuja kaverisynttäreille. Ensimmäiset niistä oli passelisti samana ehtoona joten jipiajei, totesin oitis että kaipa se on ajeltava marketin kautta kotimatkalla.

Työmaalle suoriuduttuani tein perinteisen aamukierroksen eli ensin luokkaan omaa opea moikkaamaan ja vasta sen perään piipahdus opehuoneelle. Todellakin paluu, sanon mä, sillä en voinut olla hymyilemättä mielessäni open sanoille. Kysymykseeni ”miten teillä meni loppuviikko” vastaus oli todella repäisevä tullakseen open suusta sillä meidän opemmehan ei juurikaan käytä rumia sanoja.

”Ihan helvetin huonosti ihan rehellisesti sanottuna”, oli vastaus jota en ihan olisi osannut odottaa. Tai siis osannut ja osannut, se helvetti siinä kuulosti suorastaan hassulta. Ohjattava oli ollut torstain vielä jotenkuten jees, mutta perjantaina. Ihan helvetillinen päivä. Aivan mahdoton. Tenava oli karkaillut käytävään, mönkinyt tiskialtaan aluskaapeissa, juossut ympäri luokkaa, huutanut, kirkunut ja tehnyt ihan KAIKKEA päätöntä.

Ahas. Ope-parka oli kirjoittanut tenavan vihkoonkin suunnilleen samat asiat mutta suppeammin ja lopettanut kirjoituksen toteamalla että aivan täysin ekaluokan tenava oli palannut paikalle. Niinpä niin. Tätä minä vähän pelkäsinkin, jos rehellisiä ollaan. Ei tenavan kanssa oikein kaikki immeiset pysty olemaan ja tenavahan osaa lukea ihmisiä kuin avoimia kirjoja konsanaan.

Minua oli paikannut työmaalla suht paljon pahaa verta herättänyt ohjaaja sillä sanotaanko näin, ettei kyseisen ohjaajan tapa toimia muita kohtaan ole ehkä viisain mahdollinen. Ei kukaan mene työmaalle uutena tulokkaana sillä asenteella, että hän on se joka tietää parhaiten, osaa parhaiten ja oottakaapa vaan kun hän saa määräysvallan niin avot sie, koko firma muuttuu paremmaksi paikaksi sillä oikeasti, te nyt ette ihan ole osanneet hoitaa tätä lafkaa…

Minua kohtaan ohjaaja on tosin ollut ihan mukava koko ajan mutta se johtunee pitkälti siitä, että hän kokee olevansa kanssani hyvinkin samalla viivalla sillä me molemmathan olemme määräaikaisia ja toisaalta taas, minähän en sen kummemmin puheisiin ota kantaa, en siihen enkä tähän suuntaan. Kunhan nyt menen aamuisin töihin ja palaan iltapäivällä sieltä, siinä minun tapani hoidella duunit.

Mutta niin, tosiaan, tenava oli heittäytynyt aivan mahdottomaksi. Lopulta oma ope oli ottanut ja napannut tästä otteen ja hoidellut tenavan loppupäivän perjantaina ja ohjaaja oli sitten huolehtinut lähinnä luokan toisesta ekasta. Että sellaisia tällaisia. No, ehkäpä tämä ohjaaja muuttaa nyt käsitystään siitä miksi minä olen tenavan kanssa päivät. ”Ihan tavallinen lapsihan se on”, kun oli se mitä ohjaaja aiemmin minulle totesi tenavaa käytävässä nähtyään.

Liekö sitten jonkinlaista kiukkuilua johtuen poissaolostani mutta eilen sai tosissaan olla skarppina tenavan kanssa. Ei mitään mahdotonta sentään, mutta pylly ei tahtonut pysyä penkissä vaan luokkavaeltelua koetettiin vähän joka välissä ja kevätjuhlaharkoista lähdimme liki samantien pois. Kun ei se nyt vaan onnistu niin ei se nyt vaan onnistu.

Pientä ärrinmurriakin oli ilmassa mutta ihan hyvin niistäkin suoriuduttiin kun välillä kävimme jäähyllä eriytystilassa jossa tenava luetteli sen normaalilitaniansa. ”Mä lupaan olla kiltisti”, ”mä olisin halunnut tehdä täällä tehtäviä” ja muuta vastaavaa. Toisin sanoen alkuun katteeton lupaus ja sen perään toive joka ei toteutuessaan saisi aikaan muuta kuin sen, että kirjasta revittäisiin irti sivu tai pari.

Onneksi koulupäivä ei ollut kuin neljän tunnin mittainen ja voitte olla varmoja, että olin enemmän kuin tyytyväinen kun sain lykättyä tenavan pukemaan ja kotimatkalle. Saapa nähdä onko tänään samanlaista vääntöä luvassa, toivonpa tosiaan että ei. Onneksi se loma on ihan tuossa näppäimillä jo!

IPssä ei sitten mitään ihmeellistä ollutkaan, minä kuvasin kuntoutuksesta palanneita työkamuja syksyistä aslak-viikkoa varten (työasennot) ja nauraa räkätimme milloin millekin porukalla. Meistä on kieltämättä nivoutunut aika tiivis kolmikko joten en toisaalta ihmettele yhtään, että meidät on kuppikunnaksi nimitetty.

Toisaalta, talossa on kyllä toinenkin kolmikko joka on ihan oma kuppikuntansa eli so what? Varsin hyvin niitä kuppikuntia pystyy yhdistelemään tarpeen vaatiessa mutta tosiasia nyt on se, että me kolme teemme eniten töitä yhdessä ihan samoin kun se toinenkin kolmikko toimii eniten keskenään.

Kotimatkalla kurvailin marketin kautta, ukko oli onneksi hakenut speden tarhasta, ja kotiin ehdittyäni noin suunnilleen vain olin. Lievää väsymystä oli ilmassa ja runsaasti, etten sanoisi. Kyllä se on tuo työmaa kun imee mehut minusta, niin se on. Aikani oltuani lähdinkin sitten kuskaamaan spedeä synttäreille, einehdin sillä aikaa itse ja myöhemmin kävin hakemassa tämän takaisin kotiin.

Kotvanen töllötintä ja tadaa, unille. Tänään sitten jälleen normikuviot tarhaan vienteineen ja hakuineen, erinäinen määrä kotihommia (pakko) ja taas ollaan päivän lähempänä lomaa. Kuulostaako siltä että odotan sitä? Kyllä! Nyt taidan siirtyä tutkailemaan rehottavaa habitustani joten tähän kuvaan ja näihin tunnelmiin, se on moro ja have fun!

1506401_10203715584867684_4122430240860990538_n

2 comments on “Johan se sitten olikin…

  1. Se on muuten kumma, että ns. ”vaikeat lapset” osaavat todella tuon ympäröivien ihmisten lukutaidon paremmin kuin kukaan muu. Meilläkin nuorin on aina lukenut minua kuin avointa kirjaa ja hämmästyttänyt minua usein tarkoilla havainnoillaan. Onneksi teillä on enää muutama päivä ennen lomaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s