Voi ankeus

On tämä perin merkillinen tautikausi joka on menossa. Jos kohta minä olin liki näkökyvytön eilisaamuna niin spede  puolestaan nousi sängystä äänettömänä mallina. Tai jaa, oli tuolla ääntä sen verran että yskiessä kuulosti siltä, että tämän kurkkuun lykättiin niittivyötä ”kutittelemaan”, muuhun sitä ääntä ei sitten ollutkaan.

Laittelin siis tarhaan viestiä tämän osallistumattomuudesta eskaripäivään samaan aikaan kun tutkailin pitäisikö minun soittaa sinne työterveyteen ennen kuin sinne paukautan itseni vaiko ei. Onneksi omat silmät alkoi muuten raottua siinä aamun mittaan yhä enemmän ja enemmän ja ysiltä, kun työterveyteen kurvailin, oli tie jo selkeänä edessäni.

Kivahoitsu työterveydessä kirjoitti suorilta käsin torstainkin vielä saikuksi ja kehotti lepäämään, jälkitaudit kun on aika ikäviä juttuja. Niinhän ne on, juu, en välttämättä kaipaa uusintaa siitä parin talven takaisesta keuhkiksesta. Kotiuduttuani otinkin sitten lokoisan asennon nojatuolissa, nakkasin töllön päälle ja vain odottelin mitä kaikkea se ukko keittiössä saakaan aikaan.

On se vaan kuulkaa mukava persoona, ruokki speden siinä joutessaan, pyörähti ruokakaupoilla ja kuori perunat valmiiksi muusia varten. Siinä joutessaan tuo touhasi kanasoosinkin valmiiksi ja töihin lähtiessään totesi vielä, että etteköhän te noilla emmeillä pärjää loppupäivän.

Toki, ja hyvin sittenkin. Sen verran tosin touhasin siinä ukon lähdettyä, että tein lihapullakastikkeen samalla kertaa kun perunat kiehui ja niin, lämmitin pakkasesta kaivamani rosvosopan koulusta palaavaa junnua varten. Pakko se oli imurillakin himppanen ajella sillä hiekkaa tulee ihan tautisen paljon sisälle ja minä en vain kestä hiekkaa lattialla silloin kun sitä on ylettömän paljon.

Siinä ne minun eiliset urakat sitten olikin, toki astiat tuli nakattua koneeseen ja laitettua tiskikone päälle mutta muilta osin päivä meni kyllä aika pitkälti vain lötköttäessä. Lämpöä en viitsinyt edes mittailla, se kun taitaa sahata edestakaisin päätellen siitä, että välillä on vilu ja välillä hiki. Nice. Nenä on simokipeä niistämisestä, täksi aamuksi oli se kaktuskin ehtinyt taas paikalle eli plääh.

Jaa niin, sen verran siinä lötkötyksen lomassa tuli tehtyä ihan järkevääkin ”öllöttelyä” että otin speden kanssa käyttöön tämän uuden eskarikirjan. Spedehän ei tekisi yhtään mitään kynäjuttuja, värittely on hänelle suorastaan yäks ja samaan luokkaan tuntuu kuuluvan sakset. Huolestuttavaa, ajatellen että lapsi siirtyy syksyllä koulumaailmaan joka perustuu kynän käyttöön.

Tilasin viime viikolla spedelle kirjan sanomaprolta ja kas, maanantaina se tuli postissa mutta jostain kumman syystä en tuolloin jaksanut sitä kaivella esiin iltasella. Eilen spede touhusi pari aukeamaa Kisu Pikkukuun esikoulu-kirjasta ja kappas, tuohan piti moisesta touhusta. Onko siis näin, että kun tehtävissä on ihan selvästi jotain tehtävää, niin se onkin kivaa?

Vaan jaa. Nyt taidan ryhtyä vähin erin tuumimaan josko tyhjentäisin tiskikoneen ennen kuin hilaan itseni jälleen nojatuoliin. Selkä ei muuten yhtään pidä tästä olemisesta, aikasta jäykkä fiilis alkaa olla. Toisaalta en vain jaksa oikein muuta kuin olla, niistää ja ihmetellä. Nenä tosin on himppasen rauhallisempi tänä aamuna kuin eilen ja silmätkin himppasen enemmän auki valmiiksi joten…

Se on siis moro ja have fun!