Hupsista hei

Muutaman päivän päivitystauon siinä sitten. No, välillä ei ole oikein mitään järkevää sanottavaa ja mitäpä sitä vääntämällä vääntämään. Todettakoon nyt kuitenkin, että perjantai työmaalla meni varsin hyvin, kotona minua odotteli kokolailla taudistaan tervehtynyt spede (!) ja kauppareissua suunnitteleva ukko.

Speden tauti oli oikeastaan aika huippulaatua. Yksi mahdottoman iso oksennus, hetkessä korkeaksi kohonnut kuume ja tadaa, alle 24 tunnin kesto taudilla. Ei paha. Perjantai-iltana tenava oli jo täysin oma itsensä, mitä nyt syötävää tuo ei vielä tuossa kohtaa halunnut mutta lauantaina lapsi söi sitten edellisenkin päivän edestä.

Lauantaina saimme sitten iltasella yövieraitakin pikkuveikan ja tämän kahden tenavan muodossa. Oli kuulkaa varsin mukavaa istua ja puhua pälätellä ihan sydämensä kyllyydestä. Pikkuveikan tenavat olivat kuin kalat vedessä, noin suunnilleen ja minä touhasin iltapalaksi pannaria hillolla ja kermavaahdolla.

Pyhänä tiirattiin vielä porukalla naisten lumilautafinaali ennen kuin vieraat siirtyi kohti kotiaan. Loppupäivä meni normi kotihommien parissa häsätessä ja poikasta 19v piipahtamaan odotellessa. Tämähän palasi takaisin lomilta sunnuntai-iltana ja todettakoon, että kovin innokkaasti tuo sen siirtymän teki.

Saapa nähdä mitä tuleman pitää, ainakin nyt on edessä kolme viikkoa ilman lomia siellä armeijatouhuissa. Poikanen kun oli päässyt siihen ekaan tavoitteeseensa ja näin ollen kolmen viikon päästä selvinnee onnistuuko se ihan tosissaan eli poikasella alkoi jokin mikälie koulutusjakso jonka perään valitaan tietty määrä alokkaita spol aukkiin joka on poikasen tavoite.

Johan se valakin on kolmen viikon päästä, tai oikeastaan kahden ja puolen, ja sitä tässä jo odotellaan kovin äidin taholta. Niin ja tyttiksen. Ja iskän ja iskäpuolen ja suunnilleen kaikkien. Käsittääkseni tuossa kohtaa tulevat kuviotkin on selvillä tai sitten olen ymmärtänyt täydellisen väärin.

Eilinen työpäivä meni varsin normikaavalla, tenava teki hienosti tehtävänsä ja käyttäytyi muutenkin mallikkaammin kuin hetkeen. Liekö kotoa luvatulla palkinnolla osuutensa asiaan, mene ja tiedä, mutta eipä ainakaan mennyt koulutunnit tapellen. Oma opekin palasi takaisin sorvin ääreen joten kaikkineen päivä oli hyvinkin peruskauraa.

Iltapäiväkerhosta koikkelehdin kotia kohti ihan normiaikaan, matkalla nappasin speden kyytiin ja kotosalla ruokin joukot, onneksi ukko oli tehnyt ruoat valmiiksi. Ei siis ihmeitä silläkään saralla. Täyttelin pyykkikonetta ja totesin, ettei sitä viitsi vajaana käynnistää, kirosin kisoja joutessani sillä tottahan Sydämen asia oli joutunut siirtymään moisen kotkotuksen alta pois ja join runsain mitoin kahvia.

Tarkastin junnun läksyjä, höpöttelin prinsessan kanssa, iltapalatin speden ja istuin ja kudoin. Saatuani speden kyljelleen ja kaksi seuraavaa mallia iltapaloilta omiin bungaloveihinsa valmistautumaan yöunille soitteli pikkuveikkakin suurta intoa täynnä. Oli niin mukavaa ja tenavat nautti niin kovin, että kai jossain kohtaa voidaan tulla uudemman kerran. Tottakai.

Siinä pitkin iltaa niiden normikuvioiden lomassa suunnittelin jalkakylpyä sillä jotenkin vasemman jalan varpaat tuntui pitkästä aikaa ”palikoilta”. Sain ne kuitenkin lämpiämään takapuoleni alla siinä kutimia heilutellessa joten en jaksanut jalkakylvyn vaivaa nähdä, tätä päätöstä sainkin sitten katua ihan tosissani maate mentyäni.

Ei näet aikaakaan kun vasemman jalan varpaita alkoi särkeä. Hieroin koipea petissä, heiluttelin varpaita (keino joka pitkässä juoksussa auttaa riittävän pitkään tehtynä) ja hieroin lisää. Himppasen se särky siinä helpotti ja Ilman johtolankaakin loppui sopivasti samoihin aikoihin, käänsin kanavaa ja siirryin sinkkuelämän puolelle.

Torkahdinkin siinä passelisti juuri ennen kuin ukko palaili työmaaltaan mutta annapa olla, havahduin hereille siihen että varpaita särki uudelleen. Taas hieroin, heiluttelin ja kiroilin mielessäni. Pahimman säryn asetuttua torkahdin uudelleen ja vain havahtuakseni uudemman kerran kotvan kuluttua. Tsiisus mikä särkytila. Jo peiton osuminenkin varpaisiin teki tuskaa.

Yhdentoista aikaan siirryin suosilla jaloittelemaan. Himppasen se taas helpotti ja minä painatin uudelleen makuulleni mutta eiköhän se pirun särky yltynyt uudelleen makuuasennossa. Olisi vain pitänyt tehdä se jalkakylpy ennen maate menoa, hemmetti soikoon!

Puoli kahdentoista aikaan muistin, että minullahan on laatikossa unisukat jotka yksi ystäväni toi minulle muutama vuosi takaperin. Käyttänyt niitä en ole kuin kerran joten nehän on kuin uudet. Kaivelin siis sukat esiin ja vedin ne koipiini ja tiedä sitten auttoiko ne tosiaan vai mikä oli, mutta särky ainakin alkoi vähitellen helpottaa.

Tiedä sitten sitäkään, toimiiko sukkien tuoteselosteessa luvattu kamomilla-lisä uniin mutta ainakin sain viimein puolilta öin ihan kunnolla unen. Harmi, että sisäinen kello ilmoitti aamun saapuneen taas ennen herätyskelloa eli pystyyn kupsuttelin jo viiden aikaan mutta ah, olipa ainakin lämpimät ja TÄYSIN kivuttomat varpaat kun pedistä nousin.

Kyllä minä sanon, että nämä verenkiertohäikät varpaissa on syvältä! Aikamoinen onni silti ollut mukana jo pitkään, tänä talvena kun ei ole ollut yhtäkään särkykohtausta aiemmin enkä ole edes syönyt aspiriinia ehkäisevästi. Paras ehkäisy säryille on kuitenkin nimenomaan varpaiden lämpimänä pitäminen ja siihen taas auttaisi nimenomaan sekä se jalkakylpy että ihan simppeli lenkkeily.

Onhan tässä kieltämättä aika monta ehtoota tullut istuttua ja kudottua ja istuma-asento taas on pahinta myrkkyä ikinä, se kun vähentää alaraajojen verenkiertotahtia oitis. Luulenpa, että tänä iltana olen niin viisas että touhuan sen jalkakylvyn ja vedän ihan suorilta käsin unisukat koipiini kun petiin hiippailen.

Ei ole vanhaksi tulemista ei. Tänään on ohjelmassa kokolailla normikuviot työmaalla, niin paitsi yksi pikkupalaveri päivään mahtuu normikuvioiden lisukkeeksi ja siinä se kokolailla sitten onkin. Kieltämättä tässä alkaa väsymys kiusata joten otanpa lisää kahvia kupposeen ja siirryn habitustani ruokkoamaan. Se on siis moro ja have fun.

Huoks

Iski se tauti sitten. Tosin ei allekirjoittaneeseen vaan spedeen ja hyvin iskikin. Kuuden jälkeen illasta pieni ihminen köpsötteli alakertaan junnun seurasta, totesi että päähän sattuu ja oikaisi sohvalle. Kokeilin niskaa ja ei tuo kuumalta onneksi tuntunut mutta kummasti tuo vain makoili eikä jaksanut innostua enää mistään mitä junnu tälle kävi ehdottamassa.

Seiskan kanttiin tarjosin iltapalaa, ei maittanut. Kokeilin uudemman kerran niskaa ja tadaa, lapsi oli suhteellisen kuuma. Mittaria nyt ei saa millään kunnolla kainaloon lapselle joten se joten kuten asentaminen sai luvan riittää ja kas, hetkessä mittari näytti päälle kolmekasin lukemia. Otin mittarin suosilla pois vaikka se ei ollut vielä edes piipannut, kipeä mikä kipeä.

Jonkin ajan kuluttua spede oli umpiunessa, minä kannoin tämän sänkyynsä eikä aikaakaan kun makkarista kuului perin omituista ääntä. Iltakasin kanttiin siivoiltiin sitten isoja oksennuksia sängystä, lattialta, eteisen matolta ja vessasta. Että näin. Unikaverit, nalle, mikkihiiri ja angrybirds, oli saaneet siipeensä siinä missä ne petivaatteetkin peittoa ja kahta tyynyä lukuunottamatta joten mikäs siinä.

Minä virittelin pyykkikonetta pyörimään käytyäni ravistelemassa isoimmat makaronit ja kanasuikaleet ulkona. Poikanen 17v petaili speden petin uudelleen kuosiin sillä aikaa. Ilokseni voin todeta, että unikamut selvisi pyykkäyksestä vahingoittumattomina, voisi jopa sanoa että mikin katsekin kirkastui kummasti.

Onneksi niitä oksennuksia ei ole nähty iltaisen rupeaman jälkeen, sen sijaan kuumehoureinen ja erittäin lämminhenkinen lapsonen toi oman mukavan lisänsä yöhön sillä väliinhän tuo päätyi jo paljon ennen puoltayötä sillä niin, tämän luut oli liekeissä. Ne ihan paloi. Hauska kuumehoure moinen.

Mitä taas tulee eiliseen työpäivään niin sehän sujui varsin jees känkkäränkkäilyä lukuunottamatta. Minä EN tee, minä EN osaa, minä EN halua oli matikan tunnin iskulauseet joita tehostettiin paukuttamalla kirjaa pulpettiin kunnes poistin sen käytöstä ja tehostukseksi otettiin vielä kovempi ääni huutoihin.

Lisukkeeksi huudoille otettiin purnaaminen siitä kuinka EPÄREILUA on, että kakkoset ei enää joudu tekemään hommia ja HÄN joutuu. Se, että luokan muut ekat jatkoi edelleen matikan tehtävien parissa ei mitenkään vähentänyt epäreiluutta. Ja siis aivan täysin epäreilua sekin, että tunnin loputtua hänen olisi muka PAKKO tehdä tekemättä jäänyt tehtävä kuvistunnin alussa, ehei, hän tekee sen sitten seuraavalla eli äikän tunnilla.

Ja aina pahempaa, hän EI tee sitten MITÄÄN äikässä jos hän ei saa tehdä sitä matikkaa jota hän EI osannut, sinä kun ET häntä määrää ja äitikin on sanonut että sinä ET saa määrätä. Samaa linjaa jatkettiin äikän tunnin aluksi, jotenkin äikän hommat saatiin silti hoidettua ja ruokavälkällä tenava sai hoidettua sen matikan tehtävänkin loppuun.

Pakko myöntää, että ihan kaikkia näitä kärttyilyjä ei joutuisi välttämättä päivän aikana kuuntelemaan jos homma lähtisi heti aamusta tasaisen tappavalla tahdilla käyntiin. Osa tämän viikon känkkäröinnistä on johtunut pitkälti siitä, että ekalla tunnilla hommat on jääneet puolitiehen niiden tekemisen keskeytymisestä johtuen sillä kun homman saa hyvin käyntiin se ei saisi missään nimessä keskeytyä.

Keskeydyttyään tenava ei osaa tarttua uudelleen siihen tekemiseen ja turhautuu ja siitä se känkkäröinti sitten alkaa. Keskeytymisen pääasiallinen aiheuttaja on taas yksi luokan oppilaista jolla on liukuvaakin liukuvammat kouluajat. Koskaan ei ennalta tiedä, mihin suuntaan se liukuma on ja niin typerää kuin se onkin, niin tenavan hommien kannalta etukäteisliukuma olisi parempi kuin tämä jälkijättöinen.

Tällä viikolla toinen oppilas on tullut ihan joka aivaten ainoa päivä jälkijättöisesti paikalle eli siinä kohtaa kun kaikki muut on olleet jo täydessä touhussa. Koska toinen oppilas ei todellakaan tule paikalle tyylillä jossa kävelisi paikalleen, ottaisi työvälineet esiin ja ryhtyisi töihin vaan ennemminkin tyylillä jossa tämä selittää ummet ja lammet ja esittelee mitä milloinkin ja miten milloinkin, niin väkisinkin siinä työt keskeytyy koko porukalta.

Muu porukka osaa palata hommiensa ääreen (mitä nyt tehtävät saattaa mennä sekaisin siinä kohtaa) mutta tenava ei. Tenava ei saa millään uudelleen hommasta kiinni ja kas, turhautumahan siinä iskee kun juuri muistissa ollut 9+4 lipsahtaa päästä ja sen perässä kaikki yhteenlaskutaidot joita tenavalla on mutta jotka aika-ajoin katoaa häiriön osuessa.

Etukäteisliukumassahan toinen oppilas tulee kouluun puoli tuntia-vartin ennen kuin koulu alkaa ja koska tällä on valvotut ulkoilut tulee hän suoraan luokkaan. Arvatenkaan nämä etukäteisliukumat ei häiritse tenavaa sillä höpinät, pöpinät ja esittelyt on ennätetty suorittaa mennen tullen siihen mennessä kun muu porukka vasta saapuu luokkaan. Huoks.

Toki tällä toisella oppilaalla on sitten liukumaa toisessakin päässä koulupäivää ja koska hän on vallan vanhempiensa kuljetusten varassa niin välillä tätä soitellaan parkkipaikalta jo vartti-puolituntia ennen koulupäivän päättymistä, toisinaan taas kellojen soidessa pirahtaa puhelinkin ja vanhemmat ilmoittaa että tulossa ollaan mutta tässä nyt menee vielä, voisiko oppilas jäädä piirtämään tai lukemaan luokkaan siksi aikaa kun vanhemmat ehtii paikalle.

Aikamoista sähläämistä, etten sanoisi. No, kuvistunnit meni ihan ok ja IPssä nyt ei taaskaan ihmeitä tapahtunut, lapset leikki ja osa askarteli lumilinnoja, -ukkoja ja -lyhtyjä paperille. Välipalat syötiin, niitä yksiä ja samoja lapsia ojennettiin ruokalassa kuten lähes aina (mikä ihme siinä on niin vaikeaa olla häiritsemättä vieruskaveria?) ja leikit jatkui kerholla.

Kotimatkalla raappasin ensin kyytiin poikasen 17v (oli reväyttänyt nivusensa) ja sen perään speden, kotona nakkasin perunat kiehumaan, järkkäsin makkarin, käynnistin pyykkikoneen, viikkailin puhtaat kaappeihin, imuroin, pyöräytin muusin, ruokin lapset ja heittelin vaatteet koneesta kuivumaan.

Poikanen 19v saapui lomille, evästin tämän, käynnistelin uudelleen pyykkikonetta, tuijotin kotvan telkkaria samalla kun evästelin itse, join kahvia, pälätin poikasen kanssa, laittelin lisää pyykkiä kuivumaan ja join lisää kahvia. Siis ihan normikuviot. Aina siihen asti kun spede ilmoitti että päähän koskee.

On tässä speden sairastumisessa toki puolensakin, minun ei tarvitse kurvailla tarhan kautta nyt aamusta. Aika laiha lohtuhan se toisaalta on, koetan tässä näet miettiä että mihinkähän aikaan minun pitäisi lähteä tien päälle, siellä kun sataa näemmä alijäähtynyttä vettä joten tiet on takuulla superhyperliukkaat ja alla on ne rallirenkaat. Pöh!

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn vähitellen tutkimaan onko tälle habitukselle mitään tehtävissä vai pitääkö sittenkin ottaa päivän teemaksi tenavien pelottelu. Se on siis moro ja have fun!

Röhnäistä huomenta

On tämä nyt varsinaista lenssuilua tämä talvi, ei muuta voi sanoa. Jonkinasteinen räkimistautihan tässä on ollut enemmän ja vähemmän jo viikkotolkulla, mutta oletin sen olevan menossa ohi jo muutama aika sitten kun nokka vaati enemmän niistoa vain aamuisin ja nenäsuihkettakaan ei tarvinnut käytellä enää alkuunkaan. No, vähänpä tiesin.

Eilen työmaalta palattuani aloitin kotvan päästä sellaisen aivastelun että oksat pois omenapuusta ja niistämiskerroin oli takuulla luokkaa kymmenen. Iltakasin aikaan lisäsin touhuun ihmeellisen kurkkukivun joka tuntui pieninä piikkeinä kurkussa ja hieman isompana neulana aina niellessä. Yäks!

Ei liene ihme, että kun hiippasin sänkyyn ysin kanttiin olin lisännyt oireistoon jo pienimuotoisen pääjyhmeen ja viluttelun. No, yö on onneksi vienyt mukanaan sekä pääjyhmeen että kurkkukivun puhumattakaan aivastelusta ja nonstop-niistämisestä mutta tukkoista on. Niistämiskerroin on kuitenkin vain luokkaa pari joten josko tämä tästä parissa tunnissa taas asettuisi kuten aiempinakin aamuina.

Ehdin siinä iltasella jo hetken manata, että näinköhän tässä nyt iskee itselle tauti heti oman open perään. Ja mitäs sitten tehdään kun luokassa on jo muutenkin yhden oman ihmisen vaje ja se ohjattava nyt ei välttämättä ole ihan maailman helpoimmassa moodissa tällä viikolla. Onneksi siis näin.

Eilinen työpäivä ei ollut silti hassumpi. Hommia tuli tehtyä ihan suht hyvin, siis ohjattavan, vaikka tokalla tunnilla tällä olikin pientä ärripurria (asettui simppelisti puhumalla) ja kolmannella tunnilla homma oli lähteä lapasesta. Sekin tilanne meni ohi suht reippaalla tahdilla kun en päästänyt tilannetta liian pitkälle vaan koppasin tenavan käsivarresta kiinni ja totesin että sitten mennään.

Voi sitä kiukunmäärää, voi sitä ”mä lupaan”-hokemien määrää, voi sitä ”sä et määrää mua”-karjaisujen määrää kohti eriytystilaa kulkiessamme. Eriytystilassa tenava yritti aluksi ovesta karkaamista (ei onnistunut sillä minä istun aina siinä oven edessä sattuneesta syystä), sen jälkeen tämä heitti tuolin rämisten lattialle (no voi harmi, toivottavasti ei rikkoutunut ettei vaan äiti ja isi joudu maksamaan) ja lopuksi kokeiltiin vielä painimatsia.

”Kyllä mä sut voitan kun voitin eilen äidinkin painissa”, huusi tenava samalla kun yritti vääntää kättäni ja riuhtoa minua siitä pois oven edestä. Minä nousin tyynen rauhallisesti seisomaan, ravistin käteni irti ja totesin tenavalle ettei tänne painimaan ole tultu, menen oven ulkopuolelle odottamaan että rauhoitut.

Koska en ole moista keinoa ennen tenavan kanssa edes kokeillut (eipä silti, ei tenava ole ennen painia harjoittanutkaan) tuli tilanne tenavalle täytenä yllätyksenä. Minä seisoin oven takana käytävän ulkopuolella ja nojasin oveen, tenava potki ovea sisäpuolelta ja huusi kuinka saa kyllä oven auki ihan tuosta vaan vaikka kuinka nojaan.

En kommentoinut. Avasin vain oven kun tenava oli sitä hetken remponut ja keräsi ilmeisesti lisää voimia seuraavaan yritykseen ja astuin takaisin huoneeseen. Istahdin oven eteen tuolille ja totesin tenavalle, että nyt pitäisi kyllä koettaa rauhoittua. Mitä ilmeisimmin poistumiseni osui täysin nappiin sekä yllätysmomenttina että ajoituksellisesti sillä tenava alkoi rauhoittua.

Kotvan päästä tenava oli jo siinä moodissa jossa hänelle voi puhua niin että hän tosiaan ymmärtää mistä puhutaan ja kykenee keskusteluun. Siinä me sitten kotvan keskustelimme siitä, miltä hänestä tuntuisi jos hän yrittäisi tehdä tehtäviään ja joku vieressä heittelisi kumia, hyppisi pulpetilla, juoksisi pitkin poikin ja tuuppisi ohikulkiessaan hänen työpöytäänsä ja tuoliaan.

Ei se kivaa olisi. Mutta hassulta se näyttäisi. Kysymys siitä, huomasiko hän kenenkään nauravan hänen touhulleen luokassa veti tenavan vakavaksi. Ei. Kukaan ei nauranut. Ei edes hymyillyt. Niinpä niin. Jokainen yritti vain saada tehtyä tehtäviään ja katsoi tenavaa kuin kiusantekijää. Niin. Ja kiusaamistahan se onkin jos ei anna muiden tehdä kun he tahtovat tehdä.

Suht levoton tenava sieltä eriytystilasta palasi luokkaan mutta häiritsevä tenava jäi onneksi kyydistä. Tenava istahti tekemään tehtäviään ja skarppasi ihan tosissaan sillä tiedossa oli sekin, että jos se tekeillä ollut aukeama ei valmistu ennen vikaa tuntia ei atk-luokkaan ole asiaa.

Loppupäivä tenavan kanssa sujuikin sitten varsin rauhallisissa merkeissä (normikaahotusta toki, sitä on aina) ja IPssä hommat meni tutulla kaavalla. Ei siis ihmeitä. Kotona tosiaan otin sen pärskimislinjan, onneksi tauti ei ainakaan vielä vienyt mukanaan. Jos vielä tämän ja huomisen jollain ilveellä saisi sen pysyttelemään käsivarren mitan päässä niin sen jälkeen voikin sitten tulla jos on ihan pakko, mieluummin kuitenkaan ei.

Totta on toki, että taudille ei mitään voi ja takuulla työmaa ei kaadu jos minä en ole paikalla mutta sittenkin. Jo ajatus siitä, että luokan toinen ohjaaja (joka hoitelee nyt open pestiä koska tämä on tosiaan ihan kunnolla kipeä ja palaa ensi viikolla) ja IP-aisapari joutuisi kahteen pekkaan hoitelemaan porukan on aika karmaiseva.

Ihan yhtä karmaiseva, ellei karmaisevampikin, on ajatus siitä että luokkaan menisi joku joka siellä ei ole todellakaan ollut kertaakaan. Meidän luokkamme kun reagoi pienimpiinkin muutoksiin suht voimakkaasti ja aivan erityisen voimakkaasti niihin reagoi tenavan lisäksi yksi toinen oppilas. Valitettavasti nämä kaksi oppilasta yhdessä saavat helposti koko homman niin sekaisin, että tilanne on kertakaikkiaan aikuisten ja muiden tenavien piinaamista.

Edelleen tuolla takaraivossa kummittelee se yksi viime vuoteen ajoittuva speden sairastuminen jolloin tenavan oli ottanut ”huomaansa” ihminen joka ei osannut yhtään tenavan kanssa pelata. Tuolloinhan tuloksena oli ensin tenavan pari tuntia kestänyt eriyttäminen ja sen perään soitto kotiin niin että tenava oli jouduttu hakemaan koulusta kesken päivän.

Onneksi niistä ajoista on menty runsaasti eteenpäin, tenavan kanssa ei tarvitse pelata alkuunkaan niin paljon kuin tuolloin vieraammankaan ihmisen mutta ventovierasta en edelleenkään tälle laittaisi ohjaajaksi. Tai sitten päivä pitäisi simppelisti ottaa alusta asti sen mukaan, että tenava on tullut paikalle liimaamaan-leikkaamaan-selaamaan-askartelemaan ja touhuamaan omiaan. Hiljaisesti. Omalla paikallaan. Ei käydäkseen koulua.

Vaan jaa kuulkaa, kellohan on ehtinyt jo vaikka mihin, minun pitänee tutkailla saanko kutrejani mitenkään aisoihin. Se on siis moro ja have fun!

Ja näin, keskiviikossa

Ah ja oh. Se on kumma juttu, että työviikko tuntuu aina maanantaisin olevan kovin pitkä mutta annapa olla kun tiistaihin päästään niin jo alkaa tahti kummasti nopeutua. Eilinen työpäivä mennä sujahti omia latujaan, päivä oli suorastaan nopeatempoinen johtuen pitkälti siitä että tapahtumaa riitti.

Ope röhisi ja köhisi jo aamusta ja kas, parin tunnin jälkeen tämän olin pakko luovuttaa peli ja lähteä kotiin. Mikäs siinä sitten auttoi, me siirryimme ilman opea kaukalolle ja komotimme laumallemme ihan totuttuun tapaan. Onneksi olemme aiemminkin hoitaneet open sairastaessa ihan kaksin luokka-aisaparin kanssa touhut joten mitään ihmeellistä hommassa ei ollut.

On hiton helppoa tehdä töitä sellaisen kanssa johon voi luottaa. Tätä samaa likipitäen kaksin vetoa on luvassa ainakin nyt pari päivää, tosin saamme sen IP-aisaparini kolmanneksi pyöräksi luokkaan joten homma sujuu todnäk vielä helpommin kuin yleensä kun olemme kahteen pekkaan luokkaa eteenpäin kuskanneet.

IPssäkään ei ollut ihmeitä, himppanen askarteluja ja muita touhuja ja päivä oli osaltamme taputeltu. Oikeastaan tämä tuleva pieni säätö jonka päädyimme tekemään on varsin mukava. Minähän en ole tehnyt pitkää vuoroa kuin hätätapauksissa, nyt olen ottamassa joka kolmannen viikon perjantain pitkäksi vuoroksi.

Se taas tarkoittaa käytännössä sitä, että saan aina toisinaan lyhentää työviikkoani hieman reilummin ja se on kiva se, nythän ainoa ”lyhennys” on tullut aamusta jolloin menen puoli tuntia muita aiemmin työmaalle. Ei hassumpaa, sanoisin mä. Ensi viikolla aloittelemme pyörityksen tällä kaavalla ja kas, sillä mennään aina kesään asti.

Syitä moiseen ratkaisuun päätymiselle on monia. Alunperin tarkoitus oli siirtyä systeemiin vasta vapusta, ihan kuten viime vuonnakin, mutta koska tosiaan niitä pahoja kieliä oli ollut sipisemässä niin päädyimme aloittamaan touhun jo nyt. Toinen, ja vielä painavampi syy, on lapsissa.

Perjantaisin hommaa on hoitanut porukka joka on IPssä tarkalleen sen kahden tunnin ajan vuoroviikoin ja kas. Lapset on olleet aika takertuvia minuun siinä kohtaa kun olen kolmen kanttiin lähtenyt kotiin ja jättänyt nämä oudomman tätösen hoiviin. Viime perjantaina lähtö venyi ihan tosissaan sillä kolmella pojalla oli niiiiiin paljon asiaa joka piti tulla selvittämään sinne käytävään missä olin pukemassa.

Helpompi tuo on niillekin, olla takuulla tutun ihmisen seurassa aina siihen asti kun kotiinlähtöaika koittaa. Niin ja onhan minulla loppukeväästä tiedossa ihan likipitäen yksin vastuuviikkokin IPstä, toki tuolloin luokka- ja IP-aisaparia tulee tuuraamaan muu sakki vuoropäivinä.

Kotimatkalla nappasin speden tarhalta ja kotona nakoin tälle pikavauhtia evästä eteen. Muutama pikainen sana poikasen 17vee kanssa, astiat koneeseen, kone päälle ja kenkää takaisin jalkaan. Ukkokin tokeni uniltaan juuri passelisti samoihin aikoihin ja huutelin vielä junnunkin kyytiini.

Hopitipopiti ja kipitikops, hetkessä olimme katsastuskonttorilla. Tänään kun olisi ollut viimeinen päivä kun kirviäisellä olisi saanut ajaa jos ei katsastuskonttorille olisi suunnannut. Aivan kuten arvelinkin, läpihän tuo meni kirkkaasti. Melkein hieroin silmiäni tarkastuskorttia katsoessani, siis mitä ihmettä, ei edes palanutta rekisterikilven valoa! Ohhoh!

Millään tapaa ei yllättänyt se, että katsastusmies totesi talvirenkaideni olevan valmista kauraa. Tiedän. Että jos nyt niillä vielä tämän kolme viikkoa kurvailet ihan ihan varovasti niin ok, mutta heitä ne sen jälkeen jo kaatopaikalle. Jep jep, sitähän tässä on kokoajan toitotettu.

Tässä on tosissaan saanut harjoitella liukkaan ajoa noilla kiekoilla, painapa hitunenkin liikaa kaasua niin jo lähdetään, jarrutapa hiukankin miten sattuu niin taas mennään, käännäpä vähänkin nopeammin rattia niin kas, taas ollaan menossa. Olen tehnyt korjaavia liikkeitä ainakin kolmesti tänä talvena. Siis ainakin. Ja liukkaita kelejä ei ole ollut kuitenkaan erityisen paljon.

Toisaalta niitä korjaavia liikkeitä olisi voinut joutua tekemään joka päivä mutta todettakoon, että ajotyyli on muokkautunut vähintäänkin superennakoivaksi ja rauhalliseksi. Josta toki purnasin ukolle eilen kun onhan se nyt ihan epäreilua etten yhtään voi kiihdytellä kärryllä. Valoissakaan. Höh!

Katsastuskonttorilta kuskasin junnun tämän kaverin synttäreille ja olin aikeissa evästellä ihan itse kun kotiin ehdin mutta pöh. Lähdin sitten ukon kanssa kaupoille ja spede jäi prinsessan kanssa kotiin. Kauppareissun jälkeen ehdin viimein istua ja syödä, niin ja juoda kahviakin, eikä aikaakaan kun junnu jo soitteli että josko häntä nyt kotiin täältä…

Onneksi ukko otti ja haki pojan, minulla alkoi olla virrat jo hieman kateissa. Ysiltä sänkyyn, taas kerran, ja ennen puoli kymmentä olin jo umpiunessa. Aika hyvin tämä sisäinen kello on ottanut nyt vallan, herään aamuisin 10-5 vailla viis ja kas, unille kumahdan väkisinkin jo ennen kymppiä mennen tullen. Ei huono!

Tänään on siis luvassa sitä sun tätä työmaalla. Kotikuviot työpäivän jälkeen on vielä joissain määrin epäselvät, nähtäväksi jää mitä tuleman pitää. Ehkä siirryn nyt suosilla setvimään kutristoani työmaata ajatellen ennen kuin on pakko siirtyä herättelytoimiin. Se on siis moro ja have fun!

Jeejee…

No niin. Eilinen aamu meni niin kiireisissä merkeissä, etten kertakaikkiaan ennättänyt bloggaamaan. Outoa! Tänä aamuna onkin sitten himpan ruhtinaallisemmin aikaa, kas kun heräsin jo ennen viittä ja työmaallehan siirryn vasta kasiksi. Hieman tuo työmotivaatio on tosin kateissa, johtunee lähinnä siitä että olen kuullut pahojen kielien sipinää korviini.

Toisaalta, väliäkö tuon. Siinähän sipisevät, minä olen vain ja ainoastaan töissä siellä. Mutta ihmetellä silti pitää; miten on mahdollista että henkilöt joilla ei ole hajuakaan työnkuvastani voivat tehdä ihan outoja johtopäätöksiä? Etenkin, kun minä en ennätä missään kohtaa päivää edes olla ja öllöttää juoruilemassa siellä sosiaalitiloissa toisin kuin muut?

Tai kun olen ainoa koko talossa joka tulee yhtenä aamuna puoli tuntia muita aiemmin taksivuoron takia? Puhumattakaan siitä, että nyt kun tenava kosautti taas toistaiseksi ulkoilunsa niin minä rukkailen ruokkistani miten sattuu sillä vietän tenavan kanssa kaikki välkät päivän aikana? Huoks. No, siinähän puhuvat.

Vaan niin, piti niistä synttäreistä kertomani. Oli siis ihan oikeasti kertakaikkisen mahdottoman mukavat kekkerit! Ukko nyt oli ehkä himppasen helisemässä, hän kun oli ainoa miessukupuolen edustaja, meitä naissukupuolen edustajia oli paikalla kahdeksan. Toisaalta, story of his life, neljän siskon taloudessa eläneenä on takuulla tottunut siihen että ympärillä on vain naikkosia.

Siinä määrin hauskaa se tuntui ukollakin olevan, että kummasti tuo pyörsi pyhät päätöksensä siinä kohtaa kun ”kanalauma” ryhtyi suunnittelemaan siirtymää baariin. Sinnehän mekin sitten päädyimme ja peräti kolmisen tuntia viihdyimmekin. Ei huono! Ehdottoman parasta antia baarissa oli tosin kohtaaminen…

Siinä ihan kaikessa rauhassa baaritiskillä seisoskellessani kuulin vierestäni ”siis ooks sä sä” ja kas, se ihan ensteksparas lapsuudenystäväni ikinä seisoi vieressä! Siis apua! Siinä oli mennä kahvit ja vellit ja puurot ja vaikka mitkä sekaisin kun roikuimme toistemme kauloissa kiinni.

Mehän kadotimme yhteyden toisiimme täysin pari vuotta sen jälkeen kun teini-iän lähestyessä muutimme porukoiden kanssa toiselle paikkakunnalle ja parin vuoden asumisen jälkeen ystävä siirrettiin sijaiskodistaan pois. Tuon jälkeen en häneen yhteyttä saanut ennen kuin muutama vuosi sitten naamiksen kautta. Tavanneet emme ole sen jälkeen mutta suunnilleen tienneet missä kumpikin milläkin hetkellä vaikuttaa ja mitä tekee.

Jälleennäkeminen oli siis kertakaikkiaan riemastuttava! Aika iso osa siitä baarissa vietetystä ajasta meni kaksin pälätellessä ja lähtiessä sovittiin, että jossain kohtaa soitellaan ja tavataan ihan muutenkin vain. Kotiin suoriuduimme puolen yön jälkeen kiikutettuamme ensin ukon siskon kotiinsa ja kyllä vaan, hieman oli ankea olotila kun aamulla heräilin.

Junnu lähti onneksi lauantaina yökylään, prinsessa ja poikanen 17v touhusivat omiaan huoneissaan ja spede hengaili pääsääntöisesti heidän seassaan joten makoiltuahan siinä tuli aina siihen asti kun ukko tokeentui ja ryhtyi ruokaa laittamaan. Iltapäivästä tuli sitten poikanen 19v pyörähtämään tyttiksensä kanssa, oli päässyt aamusta lomille, ja illalla tuijottelin putouksen ja höpöttelin ex-teinin kanssa joka piipahti kahvittelemaan.

Kovin lastentäyteinen lauantai siis. Sunnuntai menikin normikaavalla, himppanen sitä ja tätä ja kutimia ja oleilua. Ja eilen aamulla oli tosiaan kiirus kun olin unohtanut täysin laitella kaiken aamuksi valmiiksi. Pöh.

Nyt jännitän sitten miten tässä käy kun tuo yksi eskari tuolta herää, lievää ihmetystä näet aiheutti se että tenava oli totaalisen litimärkä hiestä kun tämän omaan sänkyynsä hieman iltaysin jälkeen siirsin paikaltani. Okei, tuo toki sanoi juuri ennen sänkyyn siirtymäänsä että päähän sattuu (!) ja köhi kerran niin että ulahti perään mutta ei tuo kipeältä vaikuttanut.

Jaa-a. No, tämä selvinnee kun siirryn herättelypuuhiin, toivonpa tosiaan että hikoilu oli ihan vain liian kuuman peitteen tekosia, torppa kun on lämminnyt aika mukavasti etten sanois nyt kun siirryttiin plussalle taas.

Nyt luulen, että siirryn habitustani muokkaamaan. Hiukset sojottaa taas kerran sataan eri suuntaan (siis mitä ihmettä?) ja muutenkaan tässä ei olla missin näköinen. Se on siis moro ja have fun!

Krapula.fi

Vaan jotta oli hyvät kekkerit! Ja mikä on tulos? Himppasen aneeminen. Mutta ehkä tämä tästä. Kerronpa tästä tarkemmin toiste!