Ei ole vanhaksi tulemista

Tsiisus soikoon! Vaan olipa työpäivä. Ja sittenkään mitään erikoisen raskasta ei tapahtunut koko päivänä, oikeastaan päinvastoin. Kai ne oli vaan ne tunnit mitkä sen aiheutti. Kun aamuseiskalta kotoa lähdin niin uudelleen kotiin palailin iltaviideltä. Himppasen olin maitohapoilla, tämä myönnettäköön.

Työpäivä taas. Miksi aina ei voi olla ystävänpäivä? Aivan mielettömän hieno päivä vaikka etukäteen jännitin mitä ollenkaan on edessä. Tosiasiahan oli se, että luokan aisapari oli tosiaan vapaapäivällä, meillä oli normaalista poikkeavaa ohjelmaa (joka aina sotkee lapsoset) ja minulla vielä puolisentoista tuntia normaalia pidempi työpäivä.

Mikäs siinä, hienosti meni ihan kaikki. Ohjattava oli suorastaan enkeli (!) ja minusta riitti koko porukalle. Koko hiivatin sakille! Jako oli toki selvä ja simppeli, minä hoitelin ykkösten puolen, ope kakkosten ja toki hoitelin siinä samalla erityissijaa aina saavat pari oppilasta. Mahtoivatko hekin tietää, että päivä oli poikkeava sillä kumpainenkin oli enemmän kuin mallikelpoisesti?

Oma ohjattava jakoi ihan mieluusti minua muille (suht usein tätä nykyään tapahtuu mutta ei KOSKAAN silloin kuin toivottavaa olisi) ja vain kinkkisimmissä kohdissa huuteli, ja tämänkin kauniilla äänellä ilman rähiköintiä ja rähjäämistä, minua apuun. Välillä ope pyörähti, tottakai, myös ykkösten puolella etenkin silloin kun huomasi että minun vauhtini ei enää riittänyt millään vaikka todettakoon että satulatuolin renkaat oli about liekeissä.

Se ihan ensteksi paras juttu oli kuitenkin se kaikki havainnointi mitä siinä tein samalla kun open kanssa kahteen pekkaan touhusimme luokassa. Meidän porukastammehan on todellakin tullut ”meidän porukkamme”. Minua sijaistaa aina IP-aisapari, samoin kuin tämä sijaistaa luokka-aisapariani jos tämä joutuu open hommia hoitamaan mutta opepa ei tahdo ketään sijaistamaan luokka-aisaparia silloin jos on itse paikalla.

Toisaalta, enpä ihmettele. Mehän klaarasimme päivän tuosta vain suit sait sukkelaan. Siinä tosin toimi isona apuna a. ystävänpäivä ja b. porukkamme sopuisuus ja sopeutuvaisuus siihen hetkeen. Jopa se pahin paikka, toisen pikkuongelmamme jo arvattavissa ollut harmitus, meni ohi simppelin näppärästi kun minä kiikutin sitä ennen oman ohjattavani parin muun lapsosemme kanssa luokkaan ja palasin sitten katsomaan miten ongelmakimppumme jaksaa.

Oma ohjattava taas. Ja ne huomiot. Kun aloitin lapsen kanssa tämän silmät oli täynnä vuoroin raivoa, vuoroin pelkoa. Aivan kuin ajovaloihin joutunut peura, oletan, ja ajoittain taas väärinymmärretty ja kiusattu sielu. Se on kadonnut. Tai oikeammin, ne on kadonneet. Se tila silmistä. Toki hän edelleen suuttuu mutta sitä raivoa siellä silmissä ei ole.

Ajovaloihin joutunut peura on ollut jo pitkään kateissa. Se väärinymmärretty on kadonnut tänä vuonna. Oikeastaan ihan viime kuukausina. Toki kun tenava ottaa hankalan asenteen niin tämä on TODELLA hankala. Siis todella. Mutta reilu viikko sitten tapahtui jotain jota ei ole ikinä ennen tapahtunut.

Tämä ei edes yrittänyt potkia saati lyödä kun jouduin ottamaan tilanteen haltuuni. Villikissa oli kadonnut. Toki tenava yritti tarrata kiinni kaikkiin kaiteisiin, oviin, naulakkoihin ja vaikka mihin kun lähdin tämän kanssa luokasta eriytystilaan mutta ne potkut, lyönnit ja puremiset. Ne oli kaikki poissa.

Kaipa me olemme löytäneet jotain. Siis me. Oppiminen jatkuu ihan mahdotonta tahtia, itseluottamus on kasvanut silmissä ja oikeastaan vain huonoina päivinä tenava ei usko itseensä, normipäivinä tämä varmistaa osaamistaan kirjoittamalla vastauksen ja katsomalla minuun. Vakiohokemani ”voi sä osaat, usko nyt itseesi, ihan varmasti osaat” tuottaa lähes aina virheettömiä tuloksia.

Jopa ne hetket, kun virheetöntä vastausta ei tule, menee tuosta vain, tenava katsoo, minä kehoitan tarkistamaan ja tenava tarkistaa, huomaa itse virheensä ja korjaa sen suitsaitsukkelaan. Ei paiskomista, ei huutoa, ei rähinää. Tiedän toki, että kuljemme aina kolme eteenpäin ja kaksi taakse-tahdilla eli tällä hetkellä ollaan huipulla, kohta todnäk rämmimme taas mutta mitä sitten.

Olen niin mahdottoman ylpeä siitä miten tenava eilen toimi. Tai oikeastaan koko viikon tämä on toiminut mielettömän hienosti mutta loppuviikkoa kohti se on vielä parantunut. Vanhojen tanssit tämä ”lojui” ensin jalkojeni välissä lattialla, itse istuin jumppapenkillä.

Piti tiukasti käsistä kiinni, välillä käteni kulkeutuivat hänen ohjaaminaan hänen hiuksiinsa, poskiinsa ja mahaansa. Välillä käteni taputtivat villisti tanssin päätteeksi, välillä ne vain lepäsivät tämän käsissä. Kun keskittyminen alkoi herpaantua kiipesi tämä syliini, käteni tekivät mitä erinäisempiä koukeroita ja olivat vuoroin hänen poskillaan, omissa hiuksissani, hänen hiuksissaan.

Välillä musiikki otti minutkin niin valtaansa että tenava ”tanssi” sylissäni ja hymyili koko leveydellään. Todnäk tämä hemmetillinen reisikivistys johtuu juuri tenavan hyppyytyksestä sylissä. Normaalisti ovista ensimmäisenä kyynärpäätaktiikkaa apuna käyttävä tenava selviytyi julmetusta tungoksesta tanssien päätyttyä kulkien hienosti jonossa parin muun luokkamme lapsen kanssa minun huudellessa suuntimia takaa.

Pakkohan tuo oli päästää toiselle välkälle päivän aikana vaikka se normivälkkä oli jo käytetty. Ja hitsiläinen, tenava oli ollut totaaliherrasmies, pitänyt ovea auki muille ja kulkenut kuin herrasmies konsanaan tönimättä ja tuuppimatta ketään! Ou mai! Minä sain tuon ajan käyttää ihan rauhassa siihen toiseen pikkupalleroiseen joka itki salissa koska ei ollut saanut yhtä ainoaa namia kiinni.

Ei se paljon lohduttanut että kerroin ettei muutkaan luokaltamme saaneet. Hölmöltä tuntui, että palleroisen oli piirittänyt nurkkaan kolme (!!!) ohjaajaa mutta ymmärrettävää tuo toki oli, en sitä väitä. Kaksi kolmesta oli enemmän tai vähemmän varuillaan, se kolmas eli IP-aisaparini taas käytti kaikki maanittelutaitonsa palleroisen kanssa.

Hyvä niin, palleroinen oli rauhoittunut ja itki harmitustaan, minä höpöttelin hetken ja kotvan päästä olimme jo kaksin suuntaamassa luokkaan ja palleroinen teki minulle huijaritemputkin joutessaan. Loppupäivä omassa luokassa meni samanlaisessa ilotulituksessa kuin aamupäiväkin ja tsiisus soikoon.

Että me olemme mainioita! Siis oikeasti! Että! Niin! IPssä mentiin normirytmillä, koska meillä on toimiva ja meihin tottunut ryhmä niin kaikkihan sujuu. Minä tein pitkän vuoron ja myönnän, että maitohapoilla apteekkiin touhaaminen oli hieman raskasta mutta teinhän minä sen.

Kotona en sitten jaksanutkaan enää yhtään mitään. Join kahvia ja istuin. Mutta kaiken kaikkineen, mainio päivä! Josko tänään sitten olisin jo hereillä täällä kotonakin. Se on siis moro ja have fun!

2 comments on “Ei ole vanhaksi tulemista

  1. Erikoinen tapaus tosiaan on tuo ohjattavasi. Kapasiteettia on oppia ja osata, mutta jostakin syystä se on kaikenlaisten esteiden takana. On ihan mahdollista, että hänestä kuoriutuu vielä vaikka kuinka fiksu tyyppi kun esteet vähän kerrallaan poistuvat. Olet tehnyt suuren työn hänen kanssaan ja voit olla ihan vilpittömän ylpeä siitä mihin asti olette päässeet. Toivottavasti ne kaiken paremmin tietävät eivät tule sekoittamaan tai ainakaan estämään hienosti sujuvaa työtä.

    • Erikoinenhan tuo, juuri sitä tenava on. Hieman näyttää siltä, ettei tenavan ohjaajapaikalle ole tunkua, eri asia on tietysti se että miten jatkon käy silti. Minähän kun olen vain ja ainoastaan määräaikainen, edelleen, ja koskaan ei voi olla varma miten säästötoimet vaikuttaa jatkoon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s