Paras viikonloppu aikoihin

Joopa joo, vähän on kurttuja siellä täällä, onnistuin raastamaan haavan käteen suihkusta ja purkinavaajasta toiseen eli olen ihan hitusen kyky! Mutta muuten. Parjantaina olin pillahtaa itkuun moneen kertaan kun höpöttelin pikkuveikan kanssa. Eilen maailma ei ole juurikaan siitä muuttunut, itketystä on aiheuttanut iskä ja toinen pikkuveikka.

Olen uskomattoman onnekas, jos ihan tarkkoja ollaan. Suku on aikaa sitten sanonut minut irti, iskän kanssa ollaan riidelty ja sovittu ja riidelty. Viimeisimmästä riidasta on aikaa… 15 vuotta? Sen jälkeen olemme ottaneet baby-stepsejä keskenämme. Tavanneet välillä, olleet hiljaa ja taas tavanneet. Olleet hiljaa.

Ja sitten jokin muuttui. Yhtäkkiä olimmekin kiinni toisissamme ihan samoin kuin silloin kun olin pentu. Meillä kiinni toisissamme olo ei tarkoita soittelua viikoittain. Tai kuukausittain. Tai edes vuosittain. Se tarkoittaa tarkalleen sitä, että kun on asiaa me soitamme, pölisemme ja rakastamme koko rahalla. Sen perään voimme olla vuosia hiljaa.

Parhaat suhteet toimii juuri niin, näin väitän. Eilen se itku oli ihan tuossa. Se itku kiristi silmien takana, välillä siellä oli nauru ja kaiken kuorrutus oli kokoaikainen hyvä olo. Muistatko kun. Muistatko silloin. Muistatko sen kerran.

Siinä kohtaa en enää voinut olla itkemättä kun muistelin tuhkarokkoa. Aivastusta kaakeleille. Sitä kuinka vaikeaksi takuulla tein kaiken kun olin 9v ja soitin oikean isäni äidille kuumehoureissa ja peloissani. Kuinka mummu rauhoitti minut puhelimessa ja sai kurkkaamaan pihaan. Ja kuinka iskä seisoi rasvaamassa kaivinkonetta ja minut nähtyään lopetti työn siihen paikkaan.

Otti kainaloon ja vei minut takaisin peiton alle, kuumeisen pennun. Ja kuinka itkin sitä, ettei puuroa keittämään lupautunutta äitiä näkynytkään missään. Sanoin sen iskällekin; sen kerran jälkeen minulla ei ollut koskaan turvaton olo kotona. Äiti jätti, lähti ja meni mutta iskä oli aina paikalla. Kirosi, manasi ja oli väsynyt minuun, etenkin kun tämän oma tyttö vietiin sijaiskotiin ja minä jäin hänen kanssaan kaksin, mutta silti.

Turvaton en ollut koskaan kun kotona asuin hänen kanssaan. Eilen iskä kysyi miksi minä saatoin sinut alttarille silloin aikoinaan ensimmäisen avioliiton solmiessani. Miksi ei isäsi, hänkin eli vielä silloin. Minulle iskä oli iskä. Isä oli isä. Isä ei ollut isä. Iskä oli isä. Kaikki.

Äidin kuoltua vihasin välillä iskää. Heidän suhteensa oli osasyy sille kaikelle tuholle äidin elämässä. Mutta ei se ollut se mihin äiti kuoli, sen olen ymmärtänyt vasta vuosien jälkeen. Äitini oli prinsessa, kuningatar. Ja maailman rikkonaisin ihminen. Iskäkin on rikki. Kaksi rikkinäistä ei toimi yhteen.

Me lapset olimme ne jotka jäimme jalkoihin. Ja silti äiti lähti kun olin teini. Äiti lähti ja iskä jäi. Se on jotain jota olen aina ihmetellyt. Oma isäni ei tahtonut kuin puuttua ja härkkiä. Iskä puuttui ja puuttui. Komensi. Ei antanut armoa. Isä taas haukkui, pilkkasi ja polki.

Iskä sanoi. Ei koskaan polkenut saati pilkannut. Sen hän sanoi eilenkin; olin mikä olin ja maksoin hiljaisuudesta, en ehtinyt enkä tahtonut olla isä mutta kunnioitin. Niinhän se meni. Rahalla sai ihmeitä aikaan. Vielä myöhemmin illalla soitin uudelleen iskälle ja kysyin että muistatko yhtään kertoiko äiti koskaan moneltako synnyin.

Minä kun en muista kuin kuulleeni olevani aamun lapsi. Kun aikani muistiani kaivelin niin oletan, että synnyin 07:35 mutta varma en ole. Iskä oli suorastaan kiukkuinen. Pentu pirulainen, usko huviksesi, en ollut paikalla mutta sinä synnyit PUOLEN YÖN JÄLKEEN, et ennen sitä.

Sinun syntymäpäiväsi on 26. tammikuuta, ei 25, sinä synnyit kello kahdentoista jälkeen. En epäile. Muuten, minun synttärini muistettiin. Ne muistettiin. Olen syntynyt kun olen syntynyt mutta ennen kaikkea. 26. päivä. Ja tästä ei enää neuvotella. Terveisin iskä.

4 comments on “Paras viikonloppu aikoihin

  1. Onnea syntymäpäivän johdosta, oli se sitten kumpana tahansa! Sinä olet onnekas, että sait kuitenkin rinnallesi aikuisen ihmisen, jonka kanssa olit turvassa, vaikka omat biologiset vanhempasi eivät siihen pystyneetkään. Kaikkien kanssa lapset nuorena riitelevät, mutta onneksi löysitte toisenne vielä vuosienkin päästä.

    • Olen lukenut ko. kirjaa sh-opintojen aikana. Oli jänskä tunne nähdä ”oma rivi” siinä kirjassa.

      Ylläolevat kommentit kirjoitti Hetti 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s