Ihanaa!

Niin siis tosiaan, minullahan on se ihanan ihana pikkusisko ja niin, kaksin kappalein pikkuveikkojakin. Sukuahan me emme kukaan ole, kuten minulle muutama aika sitten infottiin yhden ihmisen toimesta mutta hitto että me olemme silti ihailtavan yhteen hiileen puhaltava joukko keskenämme. Siis emme me kaikki, mutta minä, pikkusisko ja toinen veikoista. Siitä toisesta tämä ihminen ei taida edes tietää.

Mainittakoon nyt tässä kohtaa, että jos lain kirjainta on uskominen niin mehän emme tosiaan ole siskon kanssa mitään muuta kuin sisarpuolet. Eri isät. Vaikkakin sama äiti, ei tee meistä… no, mitään muuta. Olkoonkin, että olemme viettäneet siskon elämästä 13 ekaa vuotta tiukasti yhdessä.

Sisko ja veikka taas. Sama isä eli sisarukset keskenään. Olkoonkin, ettei heillä ole koskaan ollut yhteistä kattoa pään päällä. Se minun toinen veikka taas. No, hänen kanssaan meillä ei ole oikeasti yhtä ainoaa yhteistä sukulaista. On vain muistot hullusta äidistä (minun) joka pakotti veikan kympille ja hullusta isästä (hänen) joka poltti heidän kotinsa.

Tappaakseen itsensä. Iski mokomalle pelkuruus persiisiin kesken operaation ja otti ja hyppäsi parvekkeelta alas. Eikä edes murtanut nilkkaansa (!) mutta kaikki muistot veikan äidistä ja veikan lapsuudesta poltti. Veikka oli tarkkiksella (bad news paitsi äitini mielestä) ja minä soljuin koulujärjestelmässä joten kuten eteenpäin.

Ja meistä tuli ne, sisko ja sen veli. Olimmehan asuneet jo aiemmin suunnilleen seinäkkäin (kunnes tosiaan se tulipalo) ja olleet kuin peppu ja paita joka paikassa. Silloin kaikista MINUN levottomimpina vuosina asuimme yhdessäkin muutaman kuukauden sillä daa, yhden asunnon vuokra jaettuna kahdella on vähemmän kuin kahden asunnon vuokra jaettuna kahdella.

Jossain kohtaa ehdimme jo ajatella että näinköhän tässä pitää alkaa seurustella KESKENÄMME sillä tytön ja pojan asuminen kimpassa ei todellakaan ollut millään tapaa hyväksyttyä meidän nurkilla vielä 80-luvun lopussa. Emme muuten alkaneet. Välillä maailma heitti meidät ihan täysin erillemme useammaksi vuodeksi (10?) ja kun jälleen tapasimme kaikkien vuosien jälkeen.

Sitä rakkautta ja lämpöä ei osaa oikein kuvata. Veikka huusi ja hyppi kaulaan, minä kiljuin ja koetin halata hengen pois. Tällaisia me olimme aiemminkin eikä ne vuodet olleet sitä mihinkään vieneet. Ja sellaisia olemme edelleen. Kumpikin pikkuveikka on minulle ihan julmetun rakas, kumpainenkin on saanut nokkiinsa elämän taholta ja maksaneet kovat ”rahat” valinnoistaan.

Enpä se minäkään pulmunen ole ollut enkä sitä tahdo edes esittää olevani. Toisen veikan äiti jätti tämän kun tämä oli 7v, toisen veikan äiti kuoli kun tämä oli rontti 20v. Toisen isä tuhosi kaikki merkit lapsuudesta jo valmiiksi huostaanottopäätöksen alla killuvalta veikalta, toisen isä hylkäsi veikan jo silloin kun tämä oli vasta 2v eikä tiennyt mitään mistään saati voinut mitään millekään.

Yhdessä me olemme näitä ristejä jakaneet ja taakkaamme kantaneet itse kukin. Välillä olemme olleet vuosiakin hiljaa keskenämme, veikat on keskenään edelleen koska tuskin tietävät kunnolla toisistaan (niin paitsi toinen veikka tietää kyllä tarkalleen mitä ajattelen toisesta) ja hyvä niin. Minulla on kaksi veikkaa ja kummastkaan ei tule koskaan toistensa veikkoja vaikka he tietäisivätkin toisistaan.

Hmmm… ikäänkuin kuorin rusinat pullista, jos näin voi sanoa. Viime yö meni höpötellessä sen toisen veikan kanssa, aiemmin olin jo ehtinyt höpötellä toisen kanssa (ne on iiiihanat veikat!) ja tosiaan, yön kääntyessä aamuun veikka laitteli tuon kappaleen. Story of our lifes. Sitä se on!

Siskon kanssa ei oikein nyt pelitä mutta onneksi veikat toimii!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s