En sitten osaa hiljetä, en millään. On vain niin suunnattoman isosti pahaolo. Kaipaan jo nyt miniäkokelasta, vaikka en aina välttämättä nähnyt tätä muutamaan viikkoon kun olivat poikasen kanssa yhdessä. Ja silti tämä ikävä on iso.
Emme ole pystyneet puhumaan, miniäkokelaan sydän on pahasti rikki, ihan kuten poikasenkin, ja siksi tämä ei vastannut päivällä puhelimeen kun koetin tätä kiinni. Laitoin perään viestin jossa kerroin kuinka rakas on vaikka mitä tapahtuisi. Parin tunnin päästä tuli vastaus ”samoin”.
Joulu on nyt lähempänä, kuusi on koristeltuna paikoillaan, huusholli siivottu, lihakastike kermaa ja suurusta lukuunottamatta valmis. Viimeiset markettiostokset on hoidettu ja edessä on enää loppujen lahjojen paketointi. Joulu sydämestä on silti jossain superhyperkaukana.
Ei sitä taida tänä vuonna tulla edes pikkuhipaisuna. Toivottavasti en pilaa lasten joulua sillä, etten saa mitenkään nyt väännettyä itseäni edes keinotekoiseen iiiihanajoulu-fiilikseen. Jotenkin vain tuntuu, että kaikki mikä voi kaatua kaatuu. Blogi ei siis hiljene joulutunnelmiin, niitä kun ei ole, mutta toivonpa, että hiljenee silti.
Mahdottoman hyvää aatonaattoa teille kaikille siellä jossain, irkku.
Älyvapaa äiti 
Irkku, kyllä se siitä, nyt koetellaan ja kunnolla, mutta kyllä se siitä!
Mukavaa Joulun aikaa kaikesta huolimatta 🙂
Pairuo, näin sen on pakko olla. Ihan varmasti suunta lähtee vielä ylöspäin. Oikein mukavaa vuodenvaihteen odotusta sinulle ja perheellesi!
Voi, onpa teillä ollut kurja joulun aika! Nuo lasten sydänsurut tuntuvat varmasti äideistä vielä suuremmilta kuin omat aikoinaan. Lastaan kun haluaa suojella kaikelta pahalta. Muistan miten meillä esikoisen elämä oli mennä ihan raiteiltaan kun tuli ero ekasta tyttöystävästä. Sitä viinan määrää……onneksi hän selvisi kutakuinkin ehjin nahoin asiasta, joten niin selvitään teilläkin. Aikaa se vie, mutta onneksi armeijassa ei ehdi niin kovasti asiaa miettiä. Toivottavasti tilanne on jo kääntynyt paremmaksi.
No joo. Kun ei tähän auta puhaltaminen ja samalla katselet vieressä kun lapsen tekemät korjausliikkeet ei korjaa tämän omaa hyvinvointia kuin juuri siksi sekunniksi ja toivoisit, että voisit sanoa että haloo pahvi, ei noin ja samalla tietää, että se on se oma kantapää jonka kautta asiat pitää oppia.
Nyt alkaa olla aika väkinäinen olo löytää niitä hyviä ilonaiheita. Tuntuu, että on sukellettu johonkin syvälle suohon eikä oikein osaa löytää tietä pois syvältä. Ja samalla tietää että htti soikoon, se on sun homma osata sieltä pois ja viedä muutkin mennessäsi. Kaipa se tie löytyy kun aikansa kalastelee.