Näin se homma etenee

Jos kohta alkupuoli joulukuusta menikin univaikeuksien kanssa kamppaillen, niin samaa ei voi sanoa viimeisestä viikosta. Olen nukkunut yöt kuin pikkulapsi konsanaan, siis sellainen pikkulapsi joka ei heräile huutelemaan ja kiekumaan kesken unien. Ihanaa, muuta en voi sanoa!

Tänään on sitten edessä viimeinen ”työpäivä” työmaalla, huomennahan juhlimme ja sen perään siivoilemme juhlien jäljet joten voiko sitä niin kovin työpäiväksi edes sanoa. Hyvä niin, levottomuus on ollut ehdottomasti kasvussa ihan jokaisella pikkuihmisellä sekä luokassa että IPssä. Jännitys, se sen tekee.

Sitä jännitystä on onneksi omassa luokassa tasannut kaksi pikkujuttua; ensinnäkin tuo ettei ole lunta. Jotenkin tuntuu, ettei lapset ole alkuunkaan niin joulumoodissa kuin viime vuonna sillä ilma ei ole kovin jouluinen. Toinen syy lienee se, että meidän luokassamme touhu on pidetty pitkälti edelleen koulupainotteisena eli tehtäviä on tehty, lukemista treenattu ja se kaikki muu hömpöttely jätetty vähälle.

Saattaa kuulostaa karulta mutta meillä ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa ellemme tahdo että homma lähtee useammallakin lapsella lapasesta. Oma ohjattavakin on pysynyt yllättävän hyvin kuosissa jos sitä vertaa vähänkin viime vuoden vastaavaan aikaan. Välillä on ollut lähtemäisillään lapasesta mutta vain kerran ihan oikeasti lähtenyt.

Sama on ollut tilanne kuulemma kotona, edellisten joulujen alla koettu syöksykierre ei ole tullutkaan vaan levottomuus ja jännitys on pysynyt paremmin hallinnassa. Hyvä näin. Se kerta kun touhu lähti lapasesta luokassa oli kerta jolloin tiesin jo ajoissa, että nyt lähtee ja sillä siisti. Tenava kun on kovin tuttu jostain kumman syystä.

Liekö yksi tärkeä tekijä se, että meillä on tarkat ja tiukat rutiinit joista ei laisteta eikä jousteta. Vaatimustasokin on kasvanut hurjasti viime vuodesta, tunneilla tehdään TÖITÄ eikä leikitä, askarrella tai touhuta omiaan kuin maks se viimeinen kymmenen minuuttia ja se taas edellyttää, että se vähimmäismäärä hommia on tehtynä.

Muutenkin tenava tietää, että se mitä sanon pitää. Jos sanon, että nyt tehdään näin niin nyt tehdään näin eikä minua kiinnostaa pätkänkään vertaa vaikka tenava istuisi kädet puuskassa mieltään osoittaen. Tietääpä tuo senkin, että minun työaikani jatkuu vielä tämän lähdettyä kotiin joten jos hommat ei onnistu tunneilla niin niitä voidaan jatkaa muiden lähdettyä kotiin.

No, tässä joulunodottelun lomassa tenavan tuli tosiaan testattua sekin, että mitä jos en vain usko sanottua sanaa vaan päätän että en todellakaan ole aloillani ja hiljaa vaikka se on ehdoton edellytys luokassa olemiselle osan porukasta tehdessä koetta. Että jos otankin ja paukutan pulpetin kantta, revin saamani monisteen ja heittelen matikankirjaa lattialle mieltäni osoittaen.

Voi sitä itkun määrää kun tenava huomasi, ettei käytävästä todellakaan käännytä takaisin luokkaan yrittämään uudelleen vaan jatketaan aina sinne eriytystilaan asti. Ja voi sitä itkun määrää kun tenava huomasi, ettei siellä eriytystilassa ollut kirja mukana niin että olisi voinut tehdä tehtävät jotka siirtyi automaattisesti atk-tunnilla tehtäviksi.

Ja tsiisus soikoon sitä kiukun määrää kun tenava tajusi että nyt se mokoma on ihan tosissaan kun sanoi, että eriytystilan tuolia ei kaadeta ja paukuteta lattiaan tai se tuoli siirtyy käytävän puolelle. Se kiukutti yhden sääripotkun ja kahden voimattoman nyrkillä huitaisun verran. Jonka jälkeen se itketti.

Ihan mahdottoman paljon. Taisi tosin itkettää se potku ja lyönnitkin, ne kun on onneksi muokkautuneet tenavalle ehdottomiksi ei-jutuiksi ja tämä on ihan mahdottoman hienosti saanut ne pysymään koko syksyn siellä ei-osastolla. Pakko myöntää, että siinä kohtaa kun tenava mönki eriytystilan pöydälle makaamaan ja itkemään oli minulla naurussa pitäminen.

Siinä sai tosissaan purra huuleen itseään, ettei nauru päässyt edes silmiin kun tenava sopersi itkun lomassa kuinka hänellä ei ole edes tuolia millä istua ja hänellä ei ole mitään kun ei ole kirjaa ja hän ei saa edes ruokaa vaikka on nälkä. Niin, ruokailuun oli aikaa kaksikymmentä minuuttia, tosin olin sanonut tenavalle että jos tämä ei rauhoitu niin ruokailuun ei lähdetä ennen kuin viimeiseen kattaukseen jolloin muut on ehtineet jo syödä.

No, hyvin tuo siitä sitten asettui ja rauhoittui ja loppupäivä sujui kuin vettä vaan ja likipitäen samalla kaavalla on sujuneet päivät senkin jälkeen. Eilen oli himppasen tiukempi paikka yhteislauluharjoituksissa kun levottomuus kasvoi odottelun takia hetki hetkeltä isommaksi mutta siitäkin suoriuduttiin kun tenava kaivautui kainaloon istumaan ja silittelin selkää odotellessa.

Kaiken kaikkiaan tenavan kanssa on ihan kivaa tätä nykyä. Se hulluna vääntäminen ja kääntäminen on loppunut, riittää kun kääntää selkänsä siinä kohtaa kun tenava alkaa kiukuttelun eikä meillä todellakaan ole sermiä tai muitakaan tenavan muusta luokasta erottavia juttuja käytössä. Oma ohjaajakin saa ohjata myös muita nyt kun siihen on syksyn aikana totuttu.

Oikeastaan se eniten meidät yksiköksi tekevä piirre on tenavan (ja toki muun koulun korvien välissä oleva) ajatus sillä perjantaisin tenava kysyy, että nähdäänkö me huomenna. Ei. Ylihuomenna. Ei. No sen jälkeen. Juu. Eilen salissa kainalossa mönkiessä kysyi yhtäkkiä että ai niin, tuutko sä mun kanssa juhliin. Tuun.

Perään tuli papatus siitä, kuinka äidin kanssa ei tiedetty ja äitikin tahtoi tietää kun meillä on sulle lahja. Ehkä. Minä totesin tenavalle, että johan minä olen parhaan lahjan saanut kun olet oppinut lukemaan, pistetäänkö se taito joulupakettiin? Tenavaa nauratti ajatuskin lukutaidon paketoinnista.

Työmaalla menee siis vallan mainiosti, IP on edelleen ihanaa vastapainoa ”ongelmaluokan” tuntien perään ja ihan parasta kiitosta on IPssäkin niitetty sekä esimiehen että vanhempien toimesta. Yksi äiti kehui minulle lasta hakiessaan, että on niin ihanaa kun IP on kerho, ei osa koulua, vaan kerho, jossa lapsi saa leikkiä ja olla.

Niinpä, IPssä meillä ei ole mitään muuta ehdottoman kaavamaista kuin kellonaika jolloin mennään välipalalle ja säännöt. Niistä ei livetä, muilta osin se on tenavien vapaa-aikaa jolloin emme vaadi heitä touhuamaan tietyllä kaavalla. Jos joku haluaa askarrella niin se sopii, jos ei niin ketään ei pakoteta.

Esimies taas totesi palaverissa ettei hän voi kuin kiittää siitä, kuinka säntillisesti olemme hoitaneet työmme. Minä en tuohon osannut sanoa muuta kuin että mä olen vain töissä täällä, en sen kummempaa. Esimies on kyllä ihan jees, olkoonkin ettei sitä kaikkien mielestä ole.

Eilen työpäivän perään säntäsin käymään lähimarketissa ja hain limppuemmeet illaksi. Tänään suikkasen ajoissa työmaalta kotiin (lyhennykset) ja ryhdyn limppujen tekoon, huomenna on tarkoitus kiikuttaa neljä limppua työmaan suuntaan. Josta tulikin mieleen, sellofaania ei ole tarpeeksi joten sitä pitää napata kaupalta kotiutuessa.

Muu aika menikin eilen tenavia ruokkiessa, pyykkejä laitellessa ja kutimia heilutellessa. Otin ihan rennonlötkösti ja ihan tarkoituksella, tänään kun en moiseen ehdi saati sitten huomenna, sunnuntaina tai maanantaina. Onneksi joulu on kohta ohi, jotenkin joulumieli ei ole iskenyt tännekään.

Ei siihen auttanut edes se, että soitin jouluradiota touhutessani, ehei. Ihan kuin järkkäisi vain jotain hiivatin lahjojen jakotilaisuutta ja sillä selvä. No, ehkä se iskee huomenna joulujuhlassa. Tai sitten ei. Ja koska sitä joulumieltä ei tässä nyt niin ehdi edes metsästämään niin toteanpa, että kello alkaa olla sitä luokkaa että minun olisi syytä puleerata itseni ihmismoiseen kuosiin.

Se on siis moro ja have fun!