Hopsansaa

Ja taas ollaan jo tiistaissa. Eilinen työpäivä oli varsin vauhdintäyteinen kuten työpäivät yleensäkin tuppaa olemaan. Ohjattavalla on aikamoinen syysväsymys päällä, se näkyy lähinnä käytöksessä joten käytöksen ojentamiseen menee joka ainoalla tunnilla aikaa. Toki jos käytöstä vertaa viime vuoteen niin melkeinpä voisin olla vain hiljaa ja antaa asian olla mutta niin. Tarkoitus kun on edelleen edistyä tenavan kanssa ihan joka saralla.

On aika hermoja kysyvää touhua kun joka ainoassa välissä sanot toiselle ”älä päristele, älä kolistele, älä viheltele, älä huutele”. Etenkin kun toisen ilmeestä näet, että toinen tekee kaikkia näitä vain saadakseen muut katsomaan itseensä ja ehkä jopa nauramaan. Onneksi luokan penskoista tähän leikkiin ei lähde mukaan kuin yksi joka tuntuu olevan sitäkin uteliaampi näkemään KAIKEN mitä ohjattava tekee, onhan he kavereita jo ennestään.

No, ehkäpä tämä tilanne rauhoittuu joissain määrin nyt kun tenava tietää, että olen sopinut hänen äitinsä kanssa kirjaavani ihan joka päivä reissuvihkoon miten lapsi on käyttäytynyt koulussa. Eilen tenava olisi tahtonut että EN kirjoita, tai ainakaan en kirjoita siitä että on häirinnyt tunneilla. Totesin tenavalle, että kai nyt ymmärrät että pakkohan minun on kun olen äidin kanssa sopinut asiasta. Tenava katsoi jokseenkin pettyneenä mutta samantien sen perään ilmestyi taas pirunkuri silmiin ja lapsi päristeli kotvan virne naamallaan.

Tässä tilanteessa muuten yksi toinen luokan pienistä oli hyvä apu, hän kun totesi ettei tuo naurata kyllä yhtään. Tenavakin lopetti pärisemisen kuultuaan moisen ja minun oli pakko todeta luokan pienelle että niinpä, eihän se nauratakaan kun ihan pikkuvauvatouhuihin menee koululaisen touhut. Merkillistä, lopputunnin ohjattava oli kuin olikin hiljaa ja rauhassa tehden matikan tehtäviään ja väritellen omaa puuhavihkoaan.

Pääsääntöisesti päivät ohjattavan kanssa menee siis tällä hetkellä tällä kaavalla. Vielä pari viikkoa sitten käytöstä ei joutunut juurikaan korjaamaan joten pidän peukkuja, että tämä on tilapäinen ja ohimenevä vaihe. Kaikki kynähommathan lapsella sujuu edelleen tuosta vaan ilman kärhämöintiä, se isoin seinä ilmestyy paikalle aina kun pitäisi harjoitella lukemisen alkeita. Irtokirjaimet on ihan vihonviimeiset mutta oletettavasti olemme nyt löytäneet oivan keinon toimia niiden kanssa ilman että tenava saa hermoromahdusta heti alkumetreillä.

Toki tällä menee, päivästä riippuen. välillä herne nenään edelleen mutta sitä totaalikieltäytymistä kirkumalla ei ole enää tullut kun olemme ottaneet tämän kanssa käyttöön kahden kirjaimen alkutekniikan eli kolmekirjaimisessa tavussa lapsi kirjoittaa ensin vain kaksi kirjainta ja sen jälkeen lihotan kolmannen kirjaimen selkeästi ääntäen tälle. Niinä kertoina kun tenava ei arvaile vaan todella kuuntelee se kolmas kirjain löytää helposti paikkansa, arvailukerroilla taas ilmassa on selvää hermostumista.

EN TEE, EN OSAA! Kumma juttu, että se osaaminen löytyy aina siinä kohtaa kun tenava viimein tajuaa että ihan aikuisten oikeasti loput tavut kirjoitetaan koulupäivän jälkeen jos ne ei nyt onnistu, sillä kyse ei ole siitä etteikö tenava osaisi tahtoessaan, kyse on täysin siitä ettei tenava tahdo.

Mutta niin. Kuten huomaatte niin ihan täystyöllistettynä tenava minut edelleen pitää vaikka onneksi olen vähin erin saanut siirtyä jo himppasen kauemmaksi tästä ja pystyn ohjaamaan luokan muitakin lapsia saatuani tenavan keskittymään omiin tehtäviinsä. Esimiehen keke-keskustelukysymys siitä mahtaisiko jossain kohtaa tulla aika ettei tenava enää pitäisi minua niin tiukasti pihdeissään oli helppo kuitata jo siellä keskustelussa toteamalla että taatusti, mutta vuodesta ei ole tietoa.

Minulla on tänä vuonna lisäohjattavana yhden kolmosluokan kaksi tuntia eli parina päivänä viikossa pääsen touhuamaan ihan toisenlaisiin kuvioihin ja voi kun se onkin mukavaa! Kolmosten matikkakin kun on kovin hauskaa puuhaa, ja porukka on ihan oikeasti kolmosia joten siellä ehtii touhuta tunnin aikana monen oppilaan apuna. Jes! Kolmosilta siirryin IPhen ja siellähän hommat sujuikin sitten tutulla kaavallaan, olemme saaneet niin hyvän rutiinin hommaan että sehän sujuu kuin tanssi.

Kotimatkalla kurvasin tarhan kautta, ruokin tenavat kotiin päästyäni ja prinsessa ja junnu pyörähti kirjastolla. Minä pesin koneellisen pyykkiä, piipahdin pikaisesti kaupalla ja touhasin omiani. Tänään junnu ei todnäk ennätä ollenkaan kouluun sillä silmälääkäriaika on passelisti keskellä koulupäivää joten iltapäivällä luvassa on erinäinen määrä kouluhommia kunhan kotiudun.

Todnäk edessä on myös silmälasiliikekeikka mutta tuon suhteen on vielä tehtävä erinäisiä järjestelyjä, kovin mielelläni kun en spedeä sinne mukaan ottaisi. Sehän on hieman sama kuin veisi norsun posliinikauppaan jos ihan rehellisiä ollaan.

Illansuussa totesin sitten senkin, että kutominen on riskialtista puuhaa. Minulla kun on tapana nakata kudin nojatuolin eteen lattialle jos pyörähdän kesken kutomisen pikaisesti esim keittiössä, vessassa tai no, ihan missä vaan. Normikaavalla nakkasin kutimen lattialle eilenkin (nojatuolin edessä on pöytä joten siinä ei trafiikkia ole kuin allekirjoittaneen toimesta) ja tadaa!

Takaisin tuoliin suunnatessani pamautin vauhdilla jalkani suoraan kutimeen. Ei läpihaavoja mutta yhden varpaan juuresta nahka rullautui ikävästi kerälle varpaan juuritaipeeseen ja voin kertoa että se on ihan hieman kipeä tälläkin hetkellä. Enpä olisi tätäkään uskonut kokevani, kyllä juttu on niin! Pirun puikot ja pirun idioottiakka kun ei katso mihin jalkansa tämmää!

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn suosilla vähitellen kesyttämään kutristoani. Spede on onneksi jo hereillä joten massiivisimmat herättelypuuhat sijoittuu vain ja ainoastaan yläkerran suuntaan. Se on siis moro ja have fun!

2 comments on “Hopsansaa

  1. Vauhtia vain riittää! Ehkä se tuolla ohjattavalla on todella jo väsymystä, kuherruskuukausi fiksuna koululaisena on ohi tai sitten hän on saamassa flunssan. Muistan miten meilläkin oli kurjaa se reissuvihon täyttäminen ja pyysinkin opettajia laittamaan minulle sähköpostia, kun poika kärsi tilanteesta niin paljon. Tällöin sain oikea-aikaiset tiedot, mutta lapsen ei tarvinnut kärsiä. Myös hänestä on aina tuntunut, ettei osannut jotain kun piti aina olla paras kaikessa. Niinpä helposti jätti
    hommia tekemättä. Toivottavasti teillä kuitenkin tilanne helpottuu. Meillä on pojasta

    saatu fiksu aikuinen.

  2. No riittäähän sitä!

    Ohjattavan kohdalla ei ole onneksi tuota, että hänen pitäisi olla paras kaikessa, huh! Sittenhän tässä helisemässä oltaisiin. Reissuvihkon täyttäminen nyt ei ole kummoinen homma kunhan sen muistan hoitaa sopivassa kohtaa, välillä niitä kohtia kun ei tahdo oikein löytyä 🙂

    Uskoisin, että ohjattavastakin sukeutuu vielä ihan kelpokansalainen kunhan näistä ”lastentaudeista” päästään eroon 😀

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s