Mistä näitä maanantaita…

Jos kohta viikot meneekin kiitäen niin viikonloput ne vasta kiitääkin. Taas ollaan maanantaissa vaikka ihan kotva sitten oltiin perjantaissa. No, toisaalta viikkokin tuntuu hujahtavan ohi aina siinä kohtaa kun saavumme keskiviikkoon joten mikäs tässä on ollessa.

Lauantaina ukon serkkupoika avokkeineen istui pitkällä kaavalla iltapäivää meillä. Me puhua pulputimme avokin kanssa milloin töistä, milloin tenavista ja milloin lisäkoulutuksista. Tulipa siinä vaihdettua sana jos toinenkin remontoinnistakin, pariskunta kun osti viime syksynä oman tuvan ja sitä on rempattu hartaasti ja rakkaudella.

Eilen vietimmekin sunnuntaita rauhallisissa merkeissä, minä tuijottelin Greyt tallenteelta, välillä nakkasin ruokaa tulolleen, täytin ja tyhjäsin tiskikonetta ja päivän päätteeksi tuijottelin ensin leffan prinsessan kanssa, sen perään leffaseuraksi paukauttikin itsensä poikanen 17v. Ei hassumpaa sanoisin, tosin olisi ehkä kannattanut kömpiä petiin tuijottamaan osa siitä leffasta sillä nukkumaanmeno venyi likemmäs puoltayötä.

Nukkumaanmenon venymisen taas huomaa omassa virkeystasossa nyt kun tässä istuu kahvikupponen nokan alla ja suunnittelee pikaista kierrosta suihkuun. Ei vain jaksaisi, ei niin millään. Pöh. No, josko tämän toisen kahvikupposen jälkeen?

Kuten huomaatte, mitään ihmeellistä kirjailtavaa ei tähän aamuun löydy. Liekö syynä tosiaan aikamoinen väsymys vai simppelisti se, ettei viikonloppuna tapahtunut mitään järisyttävän päräyttävää joka on muuten tosi hyvä juttu. Poikanen 17v kun on edelleen kuullut taajaan siitä sähläämisestään ja tuleekin kuulemaan vielä jonkin aikaa.

Ja nyt. Josko yrittäisin repäistä itseni liikkeelle suihkun suuntaan? Se on moro ja viettäkää hauska päivä!

Huokauksien huokauksien huokaus…

Juupa juu. Se sitten oli tullut, se aika. Sinne lastenvalvojalle tai -suojeluun tai mikä lie sitten virallisesti onkaan. En tiedä, onko korvieni välissä jokin vika mutta jotenkin tuntuu kertakaikkisen naurettavalta mennä sinne selittelemään yhtään mitään. Suurin syy siihen taas lienee se, että poikasen iässä olin asunut omillani jo liki vuoden ja sössinytkin vaikka mitä.

Töitä tehtiin, rankasti, ja nyt kun tuota aikaa ajattelee jälkikäteen niin en ihan oikeasti ymmärrä miten ihmeessä niin on voinut tehdä. Siis asua omillaan. Tuossa iässä. Ja elättää itsensä. Eihän niin voisi tänä päivänä tehdä? Johan siinä olisi oikeasti lastensuojelu samantien paikalla. Ei silloin. Oikeastaan ketään ei kiinnostanut ja hyvä niin, olisi ollut ihan mahdottoman kamalaa jos joku olisi tullut härkkimään elämääni.

Mutta niin. Ehkä juuri siksi tuntuu todella hölmöltä mennä selittelemään yhtään mitään. Poika on melkein täysi-ikäinen ja takuulla kymmenen kertaa fiksumpi kuin minä olin tuossa iässä. Ei tuo samanlailla hölmöile, ei tuo samanlailla sössi kuin minä tein. Eli mitä minä siellä selitän? Olenko tyly ja pska äiti kun en tajua olla kamalan kamalan kauhuissani tapahtumista? En tajua kääriä poikaa pumpuliin tai umpioida ilmatiiviiseen säiliöön?

Siis mitä? Mitä hiivattia minä siellä sanon? Kun kuitenkin olen samaan aikaan sitä mieltä, että hienoa, mahtavaa ja upeaa, pojalla on sentään äiti ja isä ja isäpuoli jotka välittää ja pitää huolta. Okei, sössihän tuo, en väitä. Mokaili oikein huolella. Mutta silti. Pöh. Kyseisen ajan saapumisen myötä selvisi myös yksi omituinen asia.

Meillähän on yhteishuoltajuus eksän kanssa kaikista näistä kolmesta isommasta. Lievää ihmetystä oli ilmassa jo keväällä kun poikasen, 19v, valmistujaisiin amikselle ei tullut kutsua kuin minulle. Nyt pyöritellään sitten tosissaan silmiä sillä poikasen, 17v, kohdalla oppilastiedoissa amiksessa ei näy kuin äiti ja isäpuoli. Huoltajina. Eksää ei mainita missään. Siis mitä?

Joka aivaten ainoassa oppilastietolomakkeessa ylä- ja alakouluaikoihin luki myös eksä, mihin se nyt on kadonnut. Ja eksän nimi oli, tottakai, ennen ukon tietoja huoltajan ruudussa. Isäpuoli oli lähinnä lisähuoltaja ja kappas, nyt isäpuoli onkin se toinen huoltaja ja oikea isä on lentänyt johonkin hevonkuuseen. Siis mitä?

Aivan sama kuin tämä poikasen sössintäkeikka. Isää ei olisi informoinut kukaan jos en itse olisi sitä tehnyt. Eikö se ole jonkinasteista syrjintää? No, jään näitä nyt miettimään ihan itsekseni.

Kotvaksi työpäivään, siihen eiliseen. Ohjattava on ohjattava on ohjattava. Hienosti meni hommat, pientä jumpittelua oli aika-ajoin ilmassa mutta silti, levottomuutta oli hetkittäin, mutta silt, ja jokainen ulkovälkkäkin sujui mallikkaasti ja siis ulkovälkkiä oli ihan yhtä monta kuin muillakin tenavilla.

Ruokailun suhteen joutunemme ottamaan pakkia, siirtymät ruokalaan saa mopon keulimaan, jonotus ruokalassa saa mopon keulimaan ja luokkakaverit ruokaseurana saa mopon keulimaan. Pientähän tuo silti on kun vertaa viime vuoteen, jos nyt ruokailu ei pelitä ja kaikki muu suunnilleen sinne päin ainakin toimii niin hittolainen! Ihan tässä saa paukutella henkseleitään!

Olenkin jo alkanut epäillä ettei meille tule enää missään tapauksessa yhteistä kolmatta vuotta, tenava tuskin saa henkkoht ohjaajaa tämän vuoden jälkeen jos hommat sujuu näin kuin nyt on sujunut. Pelkään tosin jo ennalta sitä, että siinä kohtaa homma saattaa revetä käsiin mutta saattaahan se olla ettei repeäkään. On hirvittävän hankalaa miettiä sitä mitä tuntisi.

Olen niin mahdottoman ylpeä tenavan edistymisestä, ihan mielettömän ylpeä ja tahdon ja toivon, että tenava tosiaan nousee ihan omille siivilleen eikä tarvitse minua saati ketään muuta siihen itseään kannattelemaan ja samalla. Siis mitä ihmettä? Oliko tämä muka tässä? Enkö olekaan se jota ei voi korvata, enkö olekaan se joka on ihan must?

Siinäpä pala pinnallisuutta ja itseriittoisuutta osaltani. Se osa jota minun on syytä hävetä ja joka ei olekaan se tärkein. Se tärkein on edelleen se, että eteenpäin on menty ja voin olla rinta rottingilla kun mainitsenkin tenavan opehuoneella. Olen alusta asti sanonut että tenava on kehityskelpoinen yksilö, olkoonkin että kärtty leimasi tenavan kuten muutkin luokan penskat tuleviksi sarjamurhaajiksi, linnakundeiksi ja toivottomaksi tapauksiksi.

Minä tiesin, vaikka mahdollista onkin edelleen että ei tämä ole se pysyvä olotila tälle syksylle. Silti. Tiesin ja tiedän. Anna tenavalle sulka niin tämä opettelee lentämään, niinhän sen pitikin mennä vaikka se jotenkin omaa sydäntä kaihertaakin.

Viimeistä viedään

Pakko todeta, että tämä viikko on ollut hämmentävän helppo työmaalla. On tuntunut kerrassaan oudolta kun tenavan kanssa ei ole tarvinnut tapella tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, ihan on riittänyt kun on sanonut että ei, nyt me ei tehdä tätä vaan tuo tehdään ensin ja sen jälkeen voidaan katsoa tuota.

Aivan yhtä oudolta on tuntunut kun tenava ei ole ollut koko ajan varjona mukana ja tässä kohtaa veikkaan tenavankin tuntevan olonsa aika-ajoin oudoksi. Siitä vahvempana vakuutena tämä tarrasi tiistaina käteeni kiinni kun lähdimme saliin ja sama homma oli salista palatessa. Eilen tenava singahti halaamaan kovasti kun olimme menossa luokkaan hokien samalla ”iso hali, iso hali”.

Luokassa hän nojaili päätään käsivarteeni ja välillä hypisteli sormiani joten kaipa se itsenäinen oleminen, niin hienoa kuin se onkin, tuntuu hänestäkin ajoittain todella oudolta ja ehkä vähän jopa pelottavalta? Ja kun se itsenäinen oleminen ei ole ainoastaan sitä ominpäin välitunnilla olemista, siihen kun liittyy vahvasti sekin että tenava antaa minun ohjata myös luokan muita oppilaita omat hommansa tehtyään.

Keskittyy piirtämiseen puuhavihkoonsa, palapelin hiljaiseen kokoamiseen tai värityskuvien värittelyyn eikä pahemmin edes kurki missäpäin menen vaan riittää kun hän kuulee ääneni jonkun toisen oppilaan pulpetin äärestä. Aivan mahdottoman hienoa! Toivottavasti tämä on pysyvä olotila sillä tätä tenava itse tarvitsee ihan mahdottoman kovasti!

Toki tälle viikolle on sitten tullut yksi pieni ”takapakkikin” mutta voiko sitä sen kummemmin edes sanoa takapakiksi? Yhdellä välkällä tenava oli heittänyt toisen ekan poikaa kävyllä. Sikäli olen kahden vaiheilla siitä takapakiksi kutsumisesta, että samaiseen syntiin on syyllistynyt aika moni muukin ihan ”normieka” nyt alkupäivinä välkällä ollessaan, ne kävyt kun vain on niin houkuttelevia heiteltäviä ja käpysotahan olisi mahdottoman mukavaa pojista.

Sen kaikista hienoimman havainnon tenavan suhteen tein kuitenkin eilen, ihan yhtäkkiä vaikka se oli takuulla ollut näkyvillä jo koko viikon. Tenavan silmistä on kadonnut salamat ja takaa-ajetun eläimen varjot. Silmät ovat täynnä uteliaisuutta ja kiinnostusta ja silloinkin kun tenava unohtuu omiin ajatuksiinsa silmät muuttuu vain usvaisiksi eikä ne takaa-ajetut elämät saati salamat palaa niihin silloinkaan. Ihanaa!

Jostain kumman syystä olemme silti edelleen valmiita katastrofin saapumiseen. Kuherruskuukausi luokassa kun alkaa vedellä viimeisiään, jokainen vanha oppilas on palannut kokolailla samaan moodiin kuin keväällä eli kärhämöintiä, mölinää ja kummallista ininää on taas kuultavissa. Oma ohjattavanikin on muutaman kerran päristellyt ihan vain muita häiritäkseen mutta vielä se on ollut niin pientä ja niin helposti sanoilla hallittavaa ettemme ole pahemmin kiinnittäneet asiaan huomiota. Hyvällä onnellahan se jää pois samantien kun tenava huomaa ettei saakaan sillä reaktiota aikaan vaan se reaktio tulee lähinnä silloin kun hän tekee ja touhuaa kuten neuvottu on.

Kotiin suoriuduttuani olin jokseenkin superväsynyt mutta eipä se auttanut, olinhan luvannut viedä prinsessan kirjastoon. Onneksi prinsessa on suht nopea kirjastossa kävijä ja ei aikaakaan kun olimme jo kotona syömässä. Ruoka veti koivet vielä vetelämmiksi eikä se, että tiesi ukon olevan kotona mitenkään lisännyt touhukkuuttani, päinvastoin. Olisin ihan oikeasti nukahtanut samantien jos vain olisin ottanut vaakatason.

Onneksi prinsessa oli kiikuttanut pöydälle muutaman päällystettävän kirjan joten kahvikuppi nenän alle ja kontaktimuovit esiin. Sen jälkeen jaksoi kummasti viikkailla pyykkejäkin telineeltä ja olla muutenkin ”mukana” maailmassa. Ja silti. Kyllä nämä työt vie kaikki mehut näin alkuvuodesta, ei sille mitään voi. Samaa päivitteli työmaalla aisapari aiemmin, sitä julmettua väsymyksen määrää joka iski joka päivä heti kun kotioven sai kiinni.

Eihän se fyysisesti ole raskasta mutta henkisesti se on. Etenkin IP on se joka väsyttää ja se johtunee juuri siitä, että olemme niin alussa tämän touhun kanssa ettei uudet IPläisetkään oikein tiedä mitä tehdä. Silmä saa olla todella tarkkana aina siinä kohtaa kun kellot soi, milloin siksi että tähyilemme käytävästä tenavia joiden pitäisi tulla IPhen ja jotka saattavat hyvinkin olla lähdössä kotiin koska eivät muista moista, milloin siksi että pikkuekat on oppineet kellonsoiton niin hyvin että saattavat lähteä jopa IPstä pukemaan välitunnille.

Ruokalakäytöstä ja hiljaista jonoa treenataan, treenataan sitä miten välipalalla käyttäydytään, treenataan sitä missä järjestyksessä välipalaemmeitä noudetaan. Ja tottahan siellä on joukossa pari tenavaa joille ei tunnu riittävän mikään, jäätelöä syödessäkin huudellaan ”saanks mä keksiäkin”. Suurin osa IPläisistä on onneksi rauhallisia ohjeiden kuuntelijoita mutta niin, kummasti pari mölytoosaa saa pakan sekaisin hetkittäin.

Tänään säntäänkin työmaalle himppasen aiemmin sillä tällä viikolla otin taksivuorot kontolleni. Ihan kiva, viime vuonnahan luokan vakiohjaaja hoiteli taksit yksin ja se ei ollut kovin kiva se mutta niin, itse olin niin jumissa ohjattavani kanssa että eipä minusta niissä olisi ollut apua ja kärttyhän taas ei apuaan tarjonnut missään. Nyt ilmoitin heti aluksi vakiohjaajalle että eiköhän hoidella homma kaksin. Ei ole kovinkaan reilua, että hän yksin kyttää taksit mennen ja tullen.

Se päävastuu taksijutuista toki jäi hänelle, minulla taas on päävastuu ohjattavastani, mutta jo se, että minä huolehdin vastaanottopuolen puolet ajasta helpottaa kummasti vakiohjaajan hommia. Toisaalta taas hän huoltaa kyllä tarpeen vaatiessa ohjattavani joten homma toimii kuin rasvattu kone.

Vaan jaa. Minun on kaiketi pakko ryhtyä toimimaan vähitellen, tänä aamuna kun on pakko ennättää vielä vaikka mitä ennen työmaalle lähtöä. Ush. Se on siis moro ja pitäkääpä vallan mahdottoman kivaa!

Halojatahoo!

Se alkaa tämäkin viikko taittua loppuunsa. Jes! Kovin on ollut hektistä meno, tuntuu että mahanalus on täynnä jalkoja niin työmaalla kuin kotonakin. Ohjattava oli eilenkin varsin jees, vaikkakin päivä päivältä meno alkaa yltyä ja vauhti lisääntyä. Siitäkin huolimatta eilinen sujui ihan mukavasti, ei huutokohtauksia, ei tavaroiden heittelyä eikä väkivaltaisuutta joten ei hassumpaa.

Eka tunti sujui varsin mukavasti, tokalla tunnilla alkoi sitten jo väsymys ja haluttomuus kiusata ihan tosissaan mutta kummasti tenava edelleen suostui silti asettumaan ja tekemään kun pääsimme ryhmä(pari)työn pariin. Valmista syntyi vauhdilla ja kumpainenkin, siis sekä ohjattava että pariksi tullut tenava, touhusi sääntöjen piirtämisen parissa.

Kolmas tunti vietettiinkin lähes kokonaan salissa ja väsymyksestä huolimatta tenava sai kuin saikin tsempattua itsensä pysymään aloillaan ja vaiti. Osasyy tsemppaukselle taisi kyllä olla selän taakse seisahtuneella rehtorilla eli jonkinlainen kyky havainnoida ja kunnioittaa auktoriteetteja on olemassa. Ruokailuunkin tenava pääsi, edelleen, muun luokan kanssa mutta tässä kohtaa saattaa olla ensimmäinen muutettava asia.

Päivä päivältä kun se koreus ruokailussa on karissut, ääni kohonnut ja askeleet nopeutunut aina juoksun puolelle. Sama on toki itsenäisten välituntien kanssa, mutta niiden suhteen emme ole vielä pakkilinjaa ottamassa, tosin emme sen ruokailunkaan joka tulee olemaan ensimmäinen muokattava linjalla.

Jotenkin minä haistelinkin jotain ikävää tapahtuneen kun tenava ilmoitti ihan yhtäkkiä ruokailuun lähtiessään ettei hän mene ruokavälkälle. Ööö. Oma taukoni on ajoitettu nyt sen mukaan, että tenava menee sinne välkälle joten minäkin lähden ruokkikselle vasta luokan lähtiessä syömään, en vartti aiemmin kuten viime vuonna teimme. Tuolloinhan otin tenavan ruokkiksen jälkeen hoteisiini ja vein luokkaan tai menimme kaksin ulos.

En kiinnittänyt tenavan puheisiin tuossa kohtaa huomiota vaan jäin lähinnä jännityksellä odottamaan että näinköhän minut kaapataan kesken ruokkiksen opehuoneelta lapsen kanssa olemaan. No ei. Tosin en minä koko ruokkistani pitänyt, minä kun olen ottanut tavaksi siirtyä omaan luokkaan heti evästeltyäni ihan jo siksikin että ehdin katsoa tenavalle seuraavan tunnin työt valmiiksi.

Ja siellähän tuo tenava oli open kanssa. Pointsit opelle, ihan ehdottomasti ja jo ihan siitä, ettei tämä tullut hakemaan minua tenavan seuraksi vaan otti simppelisti tenavan mukaansa kun lähti luokkaan touhuamaan omia valmistelujaan. Siinä tenavan seuraavan tunnin töitä katsellessa selvisi sekin miksi tenava oli ihan itse laittanut itselleen jarrun itsenäiselle välkälle päälle. Toisen ykkösen ope kun piipahti luokassa aikeenaan puhua open kanssa edellisen välitunnin tapahtumista mutta huomattuaan tenavan päättikin puhua suoraan tenavalle itselleen.

Että kun yksi heidän luokan lapsistaan oli sanonut, että tenava olisi heitellyt tätä kävyillä välitunnilla mutta hän ei oikein tiennyt oliko tämä nyt nähnyt väärin kun ei hän oikein uskonut että tenava, joka jo tiesi säännöt hyvin edelliseltä vuodelta, tekisi sellaista. Tenava ravisteli päätään, ei hän sellaista ole tehnyt. Ilmeestä tosin näin heti että näin oli tosin käynyt ja eiköhän sen huomannut oma ope kuten toisenkin luokan ope.

Niin no, niin hänkin ajatteli, on tainnut lapsi nähdä väärin siinä kohtaa ja heittelijä olla joku muu, eihän tenava nyt sellaista ja nythän tenavakin sitten muistaa ettei niin tehdä jos huomaa jonkun moista heittelyä aikovan. Tenava nyökytteli opelle, kyllä, hänkin nyt tietää sitten sanoa ettei niin saa tehdä jos joku niin aikoo. Käänteinen psykologia, ah!

Kuherruskuukausi noin yleensäkin ottaen luokassa alkaa olla ohi, siitä ei ole kahta sanaa. Viime vuoden ulkovälkkien polttaja, siis se toinen kuin tämä minun ohjattavani, poltti ulkovälkkänsä tiistaina ja muutenkin luokassa on osa unohtanut autuaasti miten siellä ollaan ja miten siellä toimitaan kun tahdotaan esim vastata opelle. Nopsaan se meni, kuherruskuukausi. No, jos nyrkit pysyy edelleen aisoissa ohjattavalla ja muutkin pystyvät olemaan kirkumatta, heittelemättä tavaroitaan jne niin mikäs, tästähän tulee silti suht leppoisa vuosi.

IPssä olikin sitten taas ihan omat kuvionsa, tällä kertaa vietettiin eka tunti käytävällä. Onneksi lapsia ei ollut siinä kohtaa montaa ja nämä asettui hienosti värittelypuuhiin siksi aikaa kun odottelimme luokkatilan vapautumista. Kamat kainaloon, luokka kuntoon ja välipalalle päästiin sitten jo luokkatilasta ja leikitkin hahmottui nopeasti kuntoon.

Mutta sanon minä edelleen että aika syvältä on tämä IPn oman tilan puute. Onneksi osa IPläisistä aloittaa tosissaan vasta loppukuusta, tällä puolikkaalla sakilla tuo on mennyt vielä ihan suht kivuttomasti mutta odotetaanpa siihen kun niitä käytävällä odottajia on puoletkin ryhmästä. Voi kiasus!

Kotimatkalla nappasin speden kyytiin ja kotona evästin tenavalauman, ukko oli onneksi laitellut ruoan valmiiksi. Nakoin pyykit kuivumaan, täyttelin koneen uudelleen ja laittelin sen päälle, täytin tiskikoneen ja heitin senkin hurruuttamaan, siivoilin keittiön, järkkäilin olkkarin ja eteisen, tarkastin junnun läksyt ja korjasimme yhdessä ne mitä korjata täytyi.

Poikanen 17v oli ihan rättipoikkipuhki hänkin ja yhdessä keittelimme lisää kahvia. Poikanen 19v piipahti tyttiksensä kanssa käymään sillä tällä oli jälleen äidille uutisia. Taas on vaihdettu työpaikkaa ja uusi työ alkoi tänä aamuna. Palkkakin nousi siinä samalla ja poika oli ihan mahdottoman tyytyväinen. Sitä oli kyllä äitikin, ei käy kieltäminen.

Siinä poikasen ja tyttiksen häslätessä keittiössä minä imuroin ja nakoin toisenkin koneellisen pyykit kuivumaan. Poikasen ja tyttiksen lähdettyä istahdimme ihan kaksin poikasen 17v kanssa nautiskelemaan vielä kupposet kahvia, tyhjensin tiskikoneen ja totesin kellon olevan sitä luokkaa että speden iltapala painaisi päälle ihan kohtsilleen.

Saatuani speden kyljelleen istahdin itse iltapalalle töllön ääreen, tuijotin kauhukeittiön samalla kun junnu ja prinsessa kiskaisi iltapalat ja ysin kanttiin olin kokolailla valmis makuulleni minäkin. Sitkeästi pysyttelin nojatuolissa aina puoli kymmeneen kunnes luovutin ja kaaduin petiin. Taitaa olla lievää ylikäymistä ilmassa sillä yön näin ihan pimeitä työunia, siis todellakin, työunia!

No, viikko alkaa olla lopuillaan, tänään aloitamme palaverilla ja eiköhän se siitä sitten suttaannu. Toivottavasti ohjattava jatkaa suunnilleen samalla linjalla kuin eilen, se riitely hommista kun ei ole kovinkaan kivaa. Nähtäväksi jää. Ja nyt kuulkaa, luulenpa että siirryn tutkimaan josko junnun ope olisi viimeinkin vastannut Wilmaan jättämääni viestiin.

Se on moro ja have fun!

Kummaa kiitoa

Sitä nämä työviikot kyllä on, kovin kiitäviä. Voinen todeta, että koulut, aina speden esikoulua myöten, on alkanut varsin hyvissä ja vauhdikkaissa merkeissä. Prinsessa on päässyt pahimmasta jännityksestään, poikanen 17v on hyvin hyvin tyytyväinen siihen ettei koulu ole enää ”pakkopullaa” kuten yläkoulussa oli ja junnu taas pitää ihan mahdottoman paljon uudesta opestaan. Spede taas on ISO poika sillä hei, hänhän on eskarissa!

Oma työpäivä sujui varsin mukavasti eilenkin. Väsymyksen määrä ohjattavalla alkoi kasvaa jo ekan tunnin jälkeen mutta hienosti tenava tsemppasi loppupäivän ja teki mahdottoman hienosti annetut hommat. Ei tappelua, ei huutoa eikä kirkumista. Ei hassumpaa! minä ehdin ohjata paria muutakin luokan lasta tenavan saatua omat hommansa kuosiin ja keskityttyä hiljaisiin omiin hommiinsa eikä se aiheuttanut edelleenkään minkäänlaista vastahankaa. Jes!

IP nyt taas oli hieman sähellysosio mutta sitähän se tulee olemaan varmasti pitkään. Kokosimme tenavat luokkien ovilta ja koikkelehdimme suoraan ulkoilemaan aina välipala-aikaan asti, sen jälkeen siirryimme välipalan kautta IP-tiloihin. Se tavaroiden roudaaminen ja pulpettien pöydiksi asettelu… Se on kyllä ihan oma hommansa ja kun se tehdään vielä uusiksi siinä kohtaa kun IP alkaa olla loppusuoralla niin kyllä tietää tehneensä. Ei järjenhäivää!

Kotona olinkin sitten lössähtää heti syötyäni vaan eipä auttanut! Junnu ja poikanen 17v olivat ruokonneet huoneensa, ihan kuten olin aamulla ohjeistanutkin, ja minä keittelin kahvit siinä samalla kun laitoin junnun korjaamaan muutaman mönkään menneen läksylaskun. Tyhjensin ja täytin tiskikonetta, sen perään kaivelin esiin kirjastonkirjat, nakkasin ne kirjastoon ja kotiuduttuani kirjoitin junnun uudelle opelle Wilma-viestin.

Junnun käsialahan on ollut kaikki nämä vuodet totaalinen järkytys. Lapsi kun on niin hätäinen että kirjaimet ja numerotkin tehdään viuh vaan ja arvaahan sen, ettei niistä oikein tahdo saada selvää. Se, mistä meillä on väännetty peistä junnun kanssa on etenkin ne numerot. Miten ope voi tietää kokeessa että se ysiä muistuttava numero onkin neljä tai päinvastoin? Kuinka monta vastausta ope katsoo menneen väärin kun ei yksinkertaisesti saa numeroista selvää?

Viestitin siis opelle mm näistä numerojutuista, siitä että junnu sai jo viime vuonna vapautuksen käsialakirjoituksesta ja junnun astman mukanaan tuomista ajoittaisista ongelmista. Kehotin myös tätä juttelemaan erityisopen kanssa junnun käsialajutuista, se vapautus käsialakirjoituksesta kun oli erityisopen suosittelema. Mitä järkeä on, ihan oikeasti, laittaa lapsi kirjoittamaan ja kumittamaan muutamaa lausetta useamman tunnin ajan? Ei mitään.

Viestittelyn jälkeen otin junnun vielä korjaamaan vihkotehtävät matikan osalta. Minä en jaksa ymmärtää mikä ihme siinä on niin vaikeaa ettei niitä voi tehdä annetun ohjeen mukaan? Junnuhan paukauttaa ne yhteen läjään joka aivaten ainoa kerta, nytkin kuusi laskua oli allekkain ilman pienintäkään väliä ja numerot taas mitä sattui. Vastaukset oli toki joka laskussa oikein mutta eipä se paljon lohduta kun et vihkomerkinnästä saa selvä mitä ne lasketut luvut oli.

Junnun suoriuduttua tehtävistään istahti viereen prinsessa joka pyysi tarkastamaan onko hänen kulmamääreensä oikeat matikantehtävässä. Pari kohtaa korjattiin ja tadaa, läksyistä oli suoriuduttu. Speden kanssa pelasin kotvan puheterapiavihkoa ja seiskan kanttiin totesin, että eiköhän kohta katsota iltapalat kasaan. Sitä ennen täyttelisin tosin ensin pyykkikoneen, josko ukko sen käynnistäisi ennen kuin lähtee tänään työmaalle ja katselisin siinä samalla speden vaatteetkin valmiiksi.

Viimein kasilta sain ihan vain olla. Istahdin nojatuoliin ja tuijotin kauhukeittiön jonka jälkeen komensin myös prinsessan ja junnun peteihinsä, spedenhän livautin makuulleen jo aiemmin ja poikasen 17v kanssa kyttäilimme vielä rekkakuskit jäällä jonka jälkeen siirryin ihan suosilla petiin. Ei ihme että arkipäivät tuntuu menevän mahdotonta vauhtia.

Ja nyt ollaan sitten jo keskiviikossa. Oumai! Ja keli on kertakaikkisen kurja. Mikäli säätiedotus pitää paikkansa ei IPstä juurikaan ulkoilla, kyllä se näin on. Edessä on siis, todnäk ainakin, jälleen jokseenkin hektinen meno kun ryhdymme puolen päivän kanttiin kokoamaan kerholaisia käytävätilaan, sinne luokkatilaan kun emme pääse tänään ennen kuin yhden jälkeen. Voi rähmäti rähmäti rähmä.

No, eiköhän tähän(kin) tule vielä se rutiini niin ettei kamojen roudailu ja käytävällä tenavien rauhallisena pitäminen tunnu miltään. Kai. Ja nyt siirryn nyppimään amislaista pystyasentoon, niin ja kai se täytyy herätellä kohta se seiskaluokkalainenkin, eikös tuokin mene kasiin… Se on siis moro ja pitäkää kivaa!

No mutta hei!

Ajattelin nyt tehdä tällaisen suht pikaisen postauksen sillä näyttää ikävästi siltä, että olemme tämän armaan aisaparini (läppäri) kanssa jokseenkin joko riidoissa tai vaihtoehtoisesti saapumassa yhteisen tiemme päähän. Tänä aamuna siritys oli aikamoinen kun koneen käynnistin eikä siinä suinkaan kaikki, ensin tämä murunen ei edes tehnyt kuten piti vaan otti mustan ruudun käyttöön. Höh. No, johan tässä on kohta kuusi vuotta touhuttu yhdessä joten kaipa tämäkin alkaa olla väsynyt, mene ja tiedä.

Vaan niin. Työpäivä sujui jälleen suhteellisen hyvin, ohjattava ruokaili muun luokan kanssa ja tadaa, ulkoilikin ihan itsekseen välitunnit. Siis apua! Tai no apua ja apua, hienoa ennemmin mutta on se kuulkaa outoa kun ei varjo seuraa kokoajan perässä! Luokassakin tämä osasi olla ihan aloillaan ja tehdä annettuja hommia varsin hyvin, vain pari kertaa jouduin huomauttamaan tätä siitä että mehän ei vaellella kesken tunnin. Se ihan oma kaveri, se kun vetää väkisinkin puoleensa aika-ajoin.

Ihan yhtä harmoninen päivä ei tosin ollut kuin perjantai, tosin tuota en ihmettele sillä aapisen työkirjan ja matikan tehtäviä tuli tehtyä aika reippaasti ja matikan tehtävien loppupäässä lapsi alkoi olla jo aika valmis. Hän ei jaksa enää enempää! Sikäli harmonista että lapsi laski silti annetun tehtävänä loppuun kun vain sanoin tälle, että tämän tehtävän jälkeen saat jo merkitä läksyt ja ottaa puuhavihon touhuamisen alle. Valmista siis tuli, ei siinä mitään.

Ja valmista tuli kuviksen tunnillakin, aika monesti viime vuonnahan lapsi yksinkertaisesti kieltäytyi tekemästä mitään ohjeiden mukaista kuvistyötä vaan touhusi ennemmin omiaan tai simppelisti tuhosi paperin joka tälle työtä varten annettiin. Ehkä ihan luksusta oli, eilenkin, se että minä pääsin ja ehdin ohjaamaan myös paria-kolmea lapsen lähipaikoilla istuvaa pikkuihmistä. Ei yhtä ainoaa säntäystä, sähläystä tai riekkumista kuten viime vuonna heti jos osoitin hiemankin huomiotani toisille oppilaille. Jes!

IPstä minulla ei ole oikeastaan muuta sanottavaa kuin voi rähmä! Se, ettei meillä ole heti IPn alettua ihan oikeaa omaa tilaa on syvältä, syvältä ja syvältä. Jo pelkästään lasten kokoaminen kasaan käytävällä on aika syvältä ja vielä syvemmältä on odottelu sen suhteen, että pääsemme luokkatilaan eikä yhtään mukavampaa ole luokkatilan pikamuokkaus IPksi saati pikamuokkaus takaisin luokkatilaksi. Voi ARGH!

Ja eilen pääsimme vielä helpolla kun IPläisistä paikalla oli vain kolmannes. Jokainen voi kuvitella miten pihalla nämä pikkuekat on sen suhteen mitä pitäisi tehdä noin suunnilleen nonstoppina ja sen pitkän ja rankan (heille) luokkaskarppauksen jälkeen pitäisi vielä keksiä mihin piti mennä kun tunnit päättyi… On siinä vaan huolehdittavaa ja saa olla todella silmä tarkkana ettei kukaan laumasta katoa.

Välipalasäännötkin on, tietysti, vielä hakusessa joten tämä viikko tulee menemään ihan tarkalleen siihen että a. opettelemme mihin tulemme tuntien jälkeen ja b. opettelemme miten siellä välipalalla ollaan ja toimitaan. No, eiköhän tähän ole saatu jo aika hyvä rutiini siihen mennessä kun syyslomalle päästään.

Vaan jaa. Palataanpa hetkeksi edellisen postauksen kuumaan aiheeseen eli poikaseen 17v. Minähän en todellakaan osannut oikein nukkua tuolloin yöllä, kappas, ja kekkuloin kahvikuppi nokan alla jo aamuyöstä. Ja syystäkin, luulen mä, sillä aamuyön hämärinä tunteina pirahti puhelin ja kas, herra poliisihan se siellä. Että näin.

Poikanen saapui kotiin poliisin kyydillä, jokseenkin heikohkossa hapessa etten sanoisi ja minä jutustelin suht pitkään tositosi kivan poliisisedän kanssa portin pielessä. Että ihan oli sitten ambulanssikin käynyt tarkistamassa poikasen voinnin joka tosin johtaa meidät siihen, että on tässä jotain aihetta kaiketi tyytyväisyyteenkin; verenpaine ja syke oli varsin hyvät. No, siinä se hyvä sittenkin olikin, tajunnantaso ja promillelukema oli kaikkea muuta kuin hyvät.

Lauantai ja sunnuntai meni kokolailla asian parissa pyöriessä, kuten arvata saattaa ja poikasen morkkis / krapula-aste oli melkoinen. Hyvä niin! Oli syytäkin olla! Lauantain tuo vietti kokolailla vaakatasossa, mitä nyt kävi välillä vessassa puhumassa norjaa pytylle ja isänsä kanssa kaupoilla synttäriostoksilla (hieman meni metsään ostokset noin poikasen toiveisiin nähden ja hyvä niin sekin, kuka käski hukata kenkänsä reissulla!!!) mutta muilta osin tuo ei juuri liikkunut.

Sunnuntain tuo oli tiukasti kotosalla, eilen päästin sitten jo koulupäivän jälkeen kavereiden kanssa ulos mutta poikanen on nyt hyvin tietoinen siitä, että toiste tämä ei todellakaan pääse yökyläilemään yhtään mihinkään jos on tarkoitus viettää vähänkin jotain illanviettoja. Hittolainen soikoon! Lastensuojeluunhan asiasta menee ilmoitus ja sieltä otettaneen jossain kohtaa yhteyttä ja mikäs siinä sitten, tuo nyt ei jotenkin pahemmin minua hetkauta paitsi tietysti sikäli että siitäkin tulee jälleen ylimääräistä vaivaa. Kiva.

Eli näin. Vaan jaa kuulkaa, kellohan käy ja käy ja hittolainen, tässä pitäisi kohta alkaa valmistautua työmaan suuntaan. Onneksi tänään ei tarvitse kiikuttaa spedeä tarhaan, ukko vie puheteparian jälkeen, joten aikaa on himppasen enemmän kuin normaalisti. Ai niin, loppuun vielä pienimuotoinen ilmoitus; spede täytti eilen TARKALLEEN 6vee! Jes! Kahvittelimme pikaisesti kummien ja mummun kanssa. Ja nyt, se on moro!

Kuherruskuukausi

Se se on. Pessimistihän ei pety ja jo siksikin päädyin siihen, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Niin, se työpäivä. Aamulla aamupala opekokouksen sivussa, pulinaa, pälinää, esittelyjä ja mainiota tunnelmaa, kympiltä tenavat kouluun. Ei oikeastaan jännittänyt himppaakaan, olin jo henkisesti latautunut siihen että mitä tahansa saattaa tapahtua. Olihan ohjattavan naapurin poika, tämän paras kaveri, tulossa samalle luokalle.

Olin valmistautunut siihen, että päivä menee täysin siihen että kerran toisensa jälkeen estän lasta hiippaamasta kaverinsa luokse. Siihen, että jossain kohtaa tällä leikkaa kiinni ja nyrkkiä, hampaita ja potkuja satelee kostoksi moisesta tyhmästä kieltelystä. Varautunut siihen, että ohjattava näyttää KAIKKI mahdolliset metkut mitä keksii. Ja miten kävi?

Ohjattava istahti tuoliinsa, kuunteli opea, muutaman kerran koetti kertoilla jotain (hiljensin joka kerta sihisemällä hyss) ja jatkoi kuuntelua. Siis eka tunti. Ei kertaakaan vaeltelua, ei kertaakaan mielenosoituksellista pulpetin kannen paukutusta, ei yhtä ainoaa hihkaisua, kiljaisua tai syöksyä kaapeille hakemaan mitään ylimääräistä rompetta. Hieman oli pöllähtänyt olo siinä kohtaa kun luokan toinen ohjaaja totesi ruokailuun lähtiessä että lähdepä tauolle, hän menee kyttimään ruokalaan.

Totesin että käyn todella pikaisesti ja tulen ihan juuri perässä vapauttaakseni hänet ruokalasta ja homma oli bueno. Pyörähdin kaupalla, hain juotavan jogurtin jota imin posket lommolla siinä kohtaa kun luokan toinen ohjaaja pelmahti opehuoneelle. Lähdemme nollasta. Kaikki mennyt on nollattu, tenava jäi syömään muun luokan kanssa (aiemminhan tämä lähti vartti ennen muita syömään) vain ja ainoastaan open valvovan silmän alla.

Toki tiesimme molemmat että ope saattaa hetkenä minä hyvänsä syöksähtää opehuoneelle hakeakseen jomman kumman, todnäk minut, ottamaan tenavan takaisin aisoihin. Ja tulihan se, ope. Mutta ei todellakaan siksi miksi olimme olettaneet. ”**** mikä sun ajatus nyt on, miten toimitaan”. Siis ööööö… Olen vain ohjaaja, ja eikös opella ollut aiemmin suunnitelma. Lähdetäänkö sillä?

Tenava lähti siis ruokailun jälkeen muun luokan kanssa välkälle, ihan kuin kuka muukin. Okei, tätä oli toki testattu viime syksynäkin ennen kuin minä olin paikalla ja eihän tämä toiminut kunnolla edes minun paikalla ollessani ennen kuin keväällä kun otin tarkat rajat siitä että se ainoa ulkoiluvälkkä oli ruokavälkkä kun isommat ei ole ulkona.

Tenava siis lähti, oma ope lähti meidän penskalaumamme mukana ulos ja huutelin tälle perään että tulen myöhemmin myös ulos katsomaan miten homma toimii. Ja tiedättekös mitä… Kun menin oli tenava keinussa kaverinsa kanssa. Ja siitä singahtivat kiipeilytelineille. Ja siitä sählyä pelaamaan. Minä pidin PIIIIIITKÄN raon, epäilenpä ettei tenava edes huomannut minua ulkona ennen kuin kellot soi.

Toka tunti… Hittolainen, tuo istuu ja kuuntelee. Vähitellen väsyy, osaan lukea kyllä merkit mutta onneksi ohjelma alkoi. Omien nimikorttien värittelyä. Tenava nautti. Tarkalleen kerran koko tunnin aikana jouduin ohjaamaan tämän takaisin paikalleen ja tuolloinkaan tenava ei aiheuttanut häiriötä, vaelsipa vain sen kaverinsa pulpetin ääreen katsomaan miten kaveri värittää. Ja hei! Minä ehdin ohjaamaan kaikkia muitakin ykkösiä samalla!

Ja sitten välkkä. Tenava lähti sinne ihan kuten muutkin. Siinä lähtötohinoissa sanoin tälle, että nyt on kaikki ihan itsestäsi kiinni. Siirtymien ja käytösten toimivuus antaa mahdollisuuden jatkossakin nauttia tästä. Tenava ei tietenkään vastannut mitään, katsoi vain silmiin. Arvatkaapa oliko orpo olo kun tenava lähti ulos? Olo oli siinä määrin orpo että päädyin opehuoneelle koska ajatus ei pysynyt kasassa, opehuoneella tuumin ääneen että minkäs takia tänne tulin ja mitä piti tehdä.

Justaansa joo, minun piti ottaa REPPUVIHKO meille käyttöön ja sehän piti tehdä OMASSA luokassa eikä opehuoneessa. Rappusissa tuli yksi läheisistä opeista vastaan ja kysyi että missäs sun varjo on… Ööö rikki? Se on ulkona! Ilman minua! Laittelin reppuvihkon luokassa kuntoon ja lähdin ulos katsomaan mitä siellä tapahtuu.

Siellähän tuo oli, isojen seassa kun nämä yritti pelata korista. Siis oikeasti! Aiemmin olen joutunut milloin kantamaan, milloin raahaamaan kädestä kärtyn tenavan pois sieltä missä tämä tahtoo olla, nyt riitti kun huutelin kentän laidalta että tulepa pois sieltä kun isot ei pysty pelaamaan jos olet kentällä. Tenava juoksi kiipeilytelineille. Oih!

Vikalla tunnilla jouduin tarkalleen kerran huomauttamaan samasta kuin aiemmin; ei lähdetä liikenteeseen kesken tunnin. Eilinen oli ihan oikeasti silkkaa riemuvoittoa ja hallelujaata koko päivä tenavan kanssa. Voi kääks! Okei, tiedän tiedän, ihan jo järjelläkin, ettei tämä ole pysyvä olotila ja viimeistään kun matikan kirja tai aapinen lävähtää ihan oikeasti tekemisen alle alkaa riitely, tappelu ja rähinöinti. Mutta saanhan nauttia tästä?

Olen edelleen ihan täh. Siis tiedän toki järjellä että tämä on kuherruskuukautta mutta hitsiläinen, jos tämä tähän menee kokonaan niin olen tehnyt juuri sen mitä minun pitikin tehdä. Tehnyt itsestäni tarpeettoman. Kaksipiippuista. Ja aivan ihanaa! Tahtoisin NIIIIN olla tarpeeton tenavalle, tahtoisin niin että tällä olisi riittävän hyvä ja tasapainoinen ja turvallinen olo.

No, tämä nyt ei todellakaan ollut ainoa tapahtuma-tapahtuma. Totesin jo alkukesästä poikaselle, nyt 17v, tämän kotiuduttua hönössä että ennen synttäreitään tämä EI saa ottaa kertaakaan. Muistihan tuo sen. Koko viikon poikanen on alustanut minua siihen, että lähtee perjantaina eli eilen, viettämään synttäreitään.

Seurana tulisi olemaan se normiseurue eli pari parasta kamua plus yksi 18v jolla yöpyvät. Kivittäkää jos siltä tuntuu, itse pirun levottoman nuoruuden eläneenä en voinut syödä sanojani. Okei, ihan peukut pystyssä, tähtiin luottaen, katsotaan, menköön. Näinhän EI tehdä äidin housuissa vaan huudetaan, melskataan ja laitetaan vaikka teini kotiarestiin. Minä en vain voinut.

Poikanen lähti kavereineen matkaan ja minä jäin jännittämään. Jota jatkan edelleen sillä daa, ei kai nuo vielä ole hereillä… Lohtua toki toi se, että soittelin poikaselle illalla tämän selvästi jo biletettyä kotvan ja ihan hyvältä tuo kuulosti ja se, että tämän yksi parhaista kavereista tahtoi ehdottomasti jutella kanssani. Siis se sama kaveri joka joutuu aina meillä kakkuvuoan voiteluun kun paikalle osuu.

”**** älä kuule yhtään pelkää, mä pidän takuulla huolta poikasesta! Ihan takuulla! Vaikka kannan!” Kaveria ei jätetä-menttaliteettia ei todellakaan painotettu vähän vaan paljon. Toivottavasti näin. No, nyt jännitetään. Edelleen. Mutta toisaalta, jos en minä luota niin kuka sitten? Toivottavasti kukaan tästä porukasta ei petä luottamustani, ja jos pettää niin no, minähän siellä liemissä sitten lillun.

Vaan jaa. Josko lisää kahvia. Se on moro!

Hopsansaa!

Lomalta paluu sujui kertakaikkisen lupsakkaissa merkeissä. Aamusella ehdin vaihtaa ajatuksia opettajan kanssa, ihan samalla kannalla hän on kuin minäkin eli lähdemme nyt tyhjältä pöydältä ja kaikki edellisen vuoden ”synnit” on pyyhkäisty pois oppilaskatraaltamme. Kolme viime vuoden oppilaistahan siirtyy nyt kolmoselle, kaikki muut jatkavat meillä.

Suurin osa jääneistä jatkaa kakkosella mutta pari oppilaista aloittaa uudelleen ykkösen, oma ohjattavani on toinen uusijoista. Kirjojakin siinä tutkailimme, luonnollisestihan niistä osa kun tuli käytettyä jo viime vuonna. Samalla juttelimme siitä, mitä itse aion asettaa odotuksiksi ohjattavalleni ja olimme yhtä mieltä siitä että kumpikaan asettamistani tavoitteista ei ole liikaa. Se ihan ensisijainen tavoitehan on, että lapsi osaa olla koululainen.

Se toinen tavoite taas voikin olla joko helpompi tai hankalampi, ihan riippuen siitä paljonko lapsi on kasvanut kesän aikana eli se, että tämä oppii lukemaan tänä vuonna. Taitojahan lapsella olisi, sitä emme epäile kumpikaan, ongelmana on se ettei lapsella riitä pitkäjänteisyys ja tämä pelkää epäonnistumista. On helpompi kieltäytyä tekemästä ja olla oppimatta kuin yrittää ja kokea epäonnistuneensa, niinhän se tässä kohtaa on.

Jutustelujemme perään siirryimme aamupalalle ruokasaliin, minä höpöttelin luokan toisen ohjaajan kanssa samalla kun vaihdoimme sanasen jos toisenkin muidenkin ohjaajien kanssa ja sitä kautta siirryimme vähin erin saliin vesoa aloittelemaan. Ihan hyvä luennoitsija sinne oli hankittu mutta oikeasti. Useamman koulun opettajat mäntättynä omiemme lisäksi saliin, huhhuijaa! Tila ei loppunut mutta happi ja kuumakin oli!

Onneksi välissä pidettiin taukoa, aisaparikin ehti IP-palaverista siinä kohtaa paikalle ja aika levottomaksihan meidän juttumme alkoi luentoa kuunnellessa mennä. Vesosta poistuimme aisaparin kanssa muita aiemmin, kävimme syömässä ja siirryimme IPn tiloihin. Tai tiloihin ja tiloihin, siirryimme sinne ns minun luokkaani jonne tulemme jatkossa siirtymään kerholaisten kanssa heti yhden jälkeen kun oma porukkamme lähtee kotiin.

Tutkailimme niitä tietoja joita meillä oli ennakkoon kerholaisista, laittelimme paikat valmiusasemiin ja sitten se alkoi; tutustumistilaisuus. Mikä ihme muuten siinä on että näissä tällaisissa tilanteissa käy aina samoin? Kaikki paikalle saapujat osuu ovelle yhtaikaa? Lopulta edessäni luikerteli pitkä jono vanhempia ja kerholaisia joita kättelin yksi perhekunta kerralla, annoin kerhovihon lapselle, juttelin äidin tai isän kanssa, vastailin kysymyksiin ja sen jälkeen kättelin seuraavaa perhekuntaa.

Se oli kuulkaa hektinen tunti se! Ihan yhtä nopeasti kuin hektisyys alkoi niin se myös katosi. Yhtäkkiä oli viimeinenkin kätelty, juteltu ja ohjeistettu ja jäljellä oli muutama hassu perhekunta joiden äidit / isät kyseli vielä selventäviä kysymyksiä. Näin yhtäkkiä sanoisin että tämän vuoden IP-sakki vaikutti varsin mukavalta eli luvassa näyttäisi olevan todellakin leikkimiskykyisiä lapsia eikä suinkaan mitään miniaikuisia joiden leikit olisi tyyliin ”me ollaan festareilla, me haetaan kaljaa siwasta”. Tällainen vuosi kun kummittelee edelleen sitkeästi aisaparin mielessä.

Luokkaa siivoillessa kerhotavaroista aika suorastaan kiisi ja vielä nopeammin se meni siinä kohtaa kun ryhdyimme tutkimaan tuotuja esitietolomakkeita. Hyvältä näyttää, näin väitän. Oman openkin kanssa tuli vielä kotva järkkäiltyä luokkaa kuntoon, sen jälkeen siirryimme opehuoneelle ja istuimme vielä kotvaksi aloillemme. Päivä alkoi olla mukavasti pulkassa.

Kotimatkalla nappasin speden tarhalta, tämä reppanahan jäi sinne itkemään aamulla kun lähdin mutta nyt oli jo ihan eri ääni kellossa. Lapsi oli ollut koko päivän eskarien puolella, muut tulevat eskarit ei olleet vielä olleet paikalla mutta ne jotka tänään siirtyvät kouluun siellä oli. Lapsi oli haljeta ylpeydestä! Tätä tarha-aamua odotetaan nyt vielä isommalla innolla, kas kun se eskari alkaa tosissaan ja lapsen kolme parasta kaveriakin saapuu paikalle.

Nakkasin speden kotiin ja syöksähdin apteekkiin, apteekin jälkeen laitoin perunat kiehumaan ja lämmitin lihakastiketta ja kas, viiden jäljestä pakkasin speden, junnun ja prinsessan autoon ja huristelimme käymään kummitytön synttärikahvilla. Ei siellä varsinaisesti synttäreitä juhlistettu mutta mitä sitten, ukon sisko keitteli kahvit ja kummityttö kertoi löytyneistä lahjoista. Siis niistä jotka olivat ukon kanssa tälle ostaneet.

Ei liene yllätys että kuuden kanttiin kun kotiuduimme olin jokseenkin puhki. Loppupäivä meni lähinnä istuessa ja ollessa sillä mehut oli himppasen loppu. Ennen kymppiä asetuin jo maate, tosin uni tuli vasta hieman kympin jälkeen ja tadaa, tänä aamuna heräsin pari minuuttia ennen kellon soittoa.

Tänään on luvassa, taas, aamukahvit työmaalla, palaveri ja sitten päästäänkin ihan tosissaan työhön ja toimeen. Oppilaat hilppasee paikalle kympiltä, kaikilla on kolmen tunnin koulupäivä ja sen jälkeen siirrymme aisaparin kanssa IP-tätösiksi. IPssä tulee olemaan pehmeä lasku sillä laskelmiemme mukaan paikalle tulee tarkalleen neljä lasta. No, ihan hyvä näin.

Mielenkiinnolla odotan onko kesä kasvattanut lapsilaumaamme, siis niitä meidän luokan poikasia. Tänä vuonna luokallamme ei olekaan muuten yhtä ainoaa tyttöä, pelkkiä poikia. Jos kohta jo viime vuonna herätimme ajoittaista huvitusta luokkamme kanssa niin voin kuvitella että tänä vuonna se huvitus kasvaa potenssiin kymmenen.

Me kaikki kolme, ope ja kaksi ohjaajaa, kun olemme pieniä hentoja naisia ja ne pojat taas… No, sanotaanko näin, että kolme heistä on kuin ladon ovet mutta hieman lyhyempinä malleina. Viime vuonnahan joukossamme oli se kärttyohjaaja eli meitä aikuisia oli neljä, poikia joiden kanssa kuljimme seitsemän ja kärtty oli meitä muita päätä pidempi ja muutenkin paljon isompi.

Huvittavaa kyllä, kärtty ei kyennyt ottamaan fyysistä kontaktia missään tilanteessa vaikka kuinka oli tarve välillä, me kaksi pientä ohjaajaa sen sijaan pidimme poikasia aloillaan tarpeen vaatiessa. Tänä vuonna meillä onkin sitten yhdeksän poikaa luotsattavina ja ne kolme ladonovea, ne on edelleen paikalla.

Tällainen pehmeä lasku arkeen on oikeastaan ihan kiva, samanlaisen pehmeän laskunhan saa prinsessa ja junnu tänään kun koulut alkaa. Junnun pää umpeutui kuin umpeutuikin sillä painesiteellä, onneksi ja eilen ehtoolla laiteltiin kapineita aamua varten valmiiksi. Suihkussakin kumpainen kouluun menijä pyörähti ja ei liene yllätys että jännitystä on ilmassa etenkin prinsessalla joka siirtyy sinne yläkouluun.

Poikanen 17v on menossa prinsessan mukaan täksi päiväksi, hänellä kun alkaa amis vasta maanantaina ja hän tahtoo treffata opeja ja vanhoja koulukavereita. Samalla prinsessa saa takuulla turvaa veljestään sillä poikanen on jo ilmoittanut ettei hänen siskoaan kyllä sitten kiusata kenenkään taholta. On ne aikamoisia.

Vaan jaa. Nyt on kaiketi pakko ryhtyä toimimaan jos mielin ajoissa liikkeelle, spede tahtoo aamupalan ennen kuin lähdemme ja vielähän tässä hiuksetkin hapsottaa joka ilmansuuntaan. Se on siis moro ja pitäkää kivaa!

Se on loppu nyt!

Loma. Ja komeissa merkeissä se sitten päätettiinkin, etten sanoisi. Aamusta kuskasin ex-teiniä kaupoilla ja kappas, tuttu tietokoneiden kopuajamieskin soitteli passelisti kun olimme tien päällä ja sain samalla keikalle haettua poikasen 17v läppärin korjauksesta. Maksua hän ei tällä kertaa hommasta huolinut, kas kun kovalevyn kohdalla kone oli ilmoitellut yhtä virhettä kerran toisensa jälkeen ja näin ollen hän ei voinut antaa toimivuustakuuta kapineelle.

Ohjelmat siellä oli tosiaan ollut solmussa ja nyt kone oli kuin uusi niiden osalta mutta tosiaan. Se kovalevy saattaa sanoa sopparinsa irti koska tahansa tai olla sanomatta. Maanantaikappale tuo siis selvästi, hieman reilu vuosi lasissa ja kovalevy ilmeisesti suht valmista kamaa. No, oli tuo jo kurkkinut uusien kovalevyjen hintojakin, 55 ekkeä kustantaisi moinen joten jos se nyt kossahtaa niin kiikutan kapineen uudemman kerran miekkosen laiteltavaksi ja tällä kertaa ihan maksun kanssa.

Kauppareissusta selvittyäni keskitinkin tarmoni keittiöön. Kokeiluun pääsi Lidlistä ostamani nakkipata sillä tenavilla oli jo aikamoinen nälkä. Todettakoon, että se oli aivan liian maustettua meidän tenavien makuun mutta kappas, kun sinne heitti kermaa sekaan niin siitä tulikin vallan passelia. Lasten einehtiessä aloittelin sitä varsinaista ruoanlaittelua.

Nauhapastaa, pekonibroitsusoosia ja valkosipulilihakastiketta. Lihakastike on tosin tälle tai huomiselle päivälle, ihan sen mukaan ehtiikö miekkonen tänään kokkailla vaiko ei. Epäilen ettei, tällä kun on aamupäivällä shoppailureissuja luvassa. Kyytiin istahtaa prinsessa ja kummityttö, prinsessalle kun on koululaukku vielä hankkimatta ja kummitytöllä taas on synttärit. Kummitytölle luvattiin jo aiemmin että pääsee itse katsomaan mitä tahtoo lahjaksi.

Voin kertoa, että kokkailu kuumalla kelillä kuumassa keittiössä on aika syvältä. Sen olen huomannut nyt useampanakin päivänä viime aikoina kun keittiössä on tullut touhuttua ja ilmanko pääsääntöisesti ruoat onkin ollut pikana touhattavia eväitä, johtuen nimenomaan siitä että hellan ja uunin kuumana käyttäminen lisää vielä ennestään keittiön kuumuusastetta. Ei liene ihme, että eilen iltapäivällä keittiö muistutti ennemminkin saunaa kuin keittiötä kun viimein sain kaikki kokkailut kokkailtua.

Kokkailuiden päälle keittelin itselleni kahvit ja otin jäätelötuutin pakkasesta nautiskellakseni sen kuumassa keittiössä viilentyäkseni. Mönkään meni kuulkaa! Ja pahasti! Samalla hetkellä kun olin saanut muutaman ihanan palasen jäätelön yläpäästä suihini kävi ovi ja junnu ryntäsi itkien ja huutaen sisälle. Koska näkyvyyttä eteiseen ei ollut suoraan pöydän äärestä ehdin jo konahtaa pojalle että ”nyt hiljempaa, isi nukkuu” mutta kummasti suljin suuni samalla hetkellä kun sain lapsen näköpiiriini.

Rillit toiselta puolelta veressä, poski veressä, vaatteet veressä. Verta lattioilla, matolla ja suunnilleen joka paikassa johon lapsi oli ehtinyt hiemankin jalkaansa asettamaan. Tsiisus! Jo tuli mahan alle jalkoja! Pikana pyyhettä pään ympärille ja kas, verta tuli siinä määrin etten edes erottanut kunnolla tarkkaa kohtaa mistä sitä tuli, sitä kun oli puolet hiuksistakin täynnä.

Että sellainen lomapäivän ohjelmanumero. Minä komensin pojan pitämään pyyhettä, pyörähdin pikana herättämässä uinailevan ukon ja vedin toiset vaatteet päälleni ja hopsis vaan, hetkessä olimme autossa matkalla kohti ensiapua. Koko matkan lapsi itki silkkaa pelkoa, päähän nyt ei kuulemma niinkään sattunut mutta kun jos sinne tikkejä ja häntä pelottaa se mahdollinen puudutuspiikki. Ou mai!

Ensiavussa pää ja kasvot puhdisteltiin ja kappas, päänahassa oli sievä Y-kirjain. Se on kuulkaa vaarallista touhua tuo majan rakentelu, lapsi kun oli nostanut pyörän vanteen (osa rakennelmaa) majan ”katolle” siksi aikaa että olisi solminut jonkun narun kiinni mutta kappas, vannehan oli tippunut sieltä päähän reuna edellä ja tuloksena oli tosiaan reikä päässä.

Reilun puolen tunnin jääpussi päätä vasten makoilun jälkeen lekurikin ehti Y-kirjainta katsomaan ja hieman siinä oltiin kahden vaiheilla pitäisikö siihen laitella yksi tikki vaiko ei, se kun jaksoi vuotaa verta vaikkakin rauhalliseen tahtiin. Lopulta lekuri antoi, junnun onneksi, käydä armon oikeudessa ja haavan päälle aseteltiin paineside kypärämyssyverkon alle. Samalla lääkäri olisi kirjoittanut saikkua tämän päivän mutta totesin että josko nyt ei kuitenkaan.

Junnu kun on 10v joten saikkua saikkuahan tuosta ei enää saa ja toisekseen, 24 tunnin tarkkailuaika jää vaivaisella 3 tunnilla vajaaksi kun ukko lähtee töihin klo 13. Että josko se riittäisi. Aikansa tuumittuaan lekuri päätyi samaan ratkaisuun ja antoi mukaan hoito-ohjeet aivotärähdyspotilaalle. Ihan ehdottomasti tuo vannotti junnun olemaan rauhallisesti koko loppupäivän, ihan vain aloillaan ja vaikka telkkarin ääressä ja samalla kaavalla pitää mennä vielä seuraava aamupäiväkin. Junnu lupasi, ihan mitä vaan jos ei tikkejä tarvita!

Paineside piti poistaa ehtoolla ennen nukkumaanmenoa ja jos haava vielä siinä kohtaa valuttelisi niin sitten uudelleen terkkariin ja laitellaan tikkiä. Jokainen tämän porukan touhuja seurannut arvannee miten kävi kun illalla sitä sidosta poistin. No tihkuttelihan se edelleen. Kello lähenteli jo ysiä ja soitin ensiapuun kysyäkseni pitääkö tässä nyt tosiaan lähteä sinne, onneksi hoitaja oli sitä mieltä että laittelen painesiteen vielä yön yli ja vasta aamulla katsotaan tilannetta uudemman kerran.

Jokseenkin kauhulla painelin petiin ennen kymppiä sillä näin jo sieluni silmin kuinka paineside lähtee yön aikana kun junnu pyörii sängyssään ja haava alkaa vuotaa ihan tosissaan ja minä vietänkin osan yöstä ensiavussa parkuvan tenavan kanssa. Onneksi se jäi sieluni silmin nähdyksi jutuksi sillä junnu on nukkunut yön rauhallisesti. Tajunnan tasokin on ollut ok joten eipä hätiä mitiä. Todnäk herättelen junnun ennen kuin lähden töihin, ihan vain siksi että poistan sen painesiteen ja kurkkaan onko vuoto tyrehtynyt vaiko ei.

Poikanen 17v lupautui pysyttelemään kotosalla iltapäivän aina siihen asti kun kotiudun joten joku silmäpari on sentään tuijottelemassa junnua sen aikaa kun minä en ole vielä kotona ja ukko on jo työmaallaan. Mutta on tämäkin kuulkaa tapa lopettaa lomailut. Myös junnulle! Tällä kun alkaa koulu huomenna, onneksi on juuri tuolla koulussa missä on sillä iltasella ehdin jo höpötellä naamiksen kautta entisen työkaverini ja junnun koulun yhden ohjaajan kanssa tapahtuneesta ja tämä aikoo infoilla junnun opea siitä, että junnu voisi ottaa vielä perjantain suht rauhallisesti siellä koulussa.

Mutta niin, tosiaan. Loma on loppu nyt. Eilen pakkailin speden repun valmiiksi, tutkailin vaatekerrat kumpaisellekin päälle ja parin tunnin päästä lapsi on jo tarhassa. Ihan kiva etten sanoisi, jotenkin tässä on nyt jo itsellä sellainen olo että no mikäs, johan tässä onkin lomailtu. En väitä etteikö ennalta jo hirvitä ajatus siitä että nyt tässä sitten ollaan joka hiivatin arkiaamu riekkumassa kohti työmaata taas kuukausitolkulla ja lasketaan viikkoja seuraavaan lomaan mutta sitähän tämä elämä on.

Taidankin siirtyä nyt ihan suosilla kuosittamaan kutrejani, se hiivatin parturi unohtui käydä mutta no, onneksi on hiuslenkit keksitty. Se on siis moro ja pitäkää kivaa!

Pekonibroilerpasta

bk2

 

Pakkohan se oli tehdä vielä yhtä ukon lemppariruokalajeista ennen kuin kokkailut on pariksi päiväksi auttamattomasti ohi. Ja tämähän sitä ukon toista herkkua on, toinen on lasagne.

700 g hunajamarinoituja broitsusuikaleita

200-300 g pekonia suikaleina

2 prk (yht 400 g) mustapippurituorejuustoa

0,5 tl sokeria

bk1

Paista pannulla tai padassa broitsut ja pekonit, lisää joukkoon tuorejuustot ja sokeri. Sekoita tasaiseksi ja anna hautua kotvanen kannen alla. Seuraksi keitin 500 g nauhapastaa. Tämä on erittäin nopea ja helppo sapuska tehdä jos vain pekoni maittaa.