No mutta!

Selvästikin parin illan takainen keskustelu speden kanssa on tehnyt ihmeitä. Eilen lapsi uskaltautui ihan ite yläkertaan herättämään isoveikkaa, poikasta 16v, ja jäi istumaankin tämän seuraksi peräti puoleksi tunniksi. Iltapäivästä kun ukko siirtyi töihin lapsi ei kulkenutkaan yksintein perässäni vaan huuteli välillä toisesta huoneesta ”äiti mites menee”. Toki tupakille tuo tuli mukana, tänä aamuna sekään ei ole enää ollut in ja pop vaan toiveena oli että jätän ulko-oven pikkuisen auki kun tupakille menen.

Ehkäpä tämä menee hyvinkin nopeasti nyt ohi, mene ja tiedä. Tällä hetkellä pikkumies istuu tyytyväisenä olkkarissa tuijottamassa junior-kanavaa jonka tilasin tämän tietämättä samalla kun tilasin kanavapakettia elisaviihteeseen. Huomautettakoon että itse istun keittiössä aamukahvittelemassa.

Tämän päivän ohjelma on vielä himppasen auki, kai se olisi pikkupakko pestä pyykkiä ja imuroida vaikka kovin ei moiset touhut innostakaan. Leipoakin toki voisi, ruokaa ei tarvitse laitella sillä jääkaapissa on evästä sekä tälle että huomiselle valmiina. Ehkäpä keskitän tarmoni lähinnä olemiseen, eikös sitä ole siinäkin.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä ihan kaksin miehen kanssa syömään iltasella. Jos speden touhu jatkuu yhtä nousujohteisena niin tämä voitaneen jopa toteuttaa, poikanen 16v kun on lupautunut lapsenvahtihommiin. Henkkoht olen ollut jokseenkin korpeentunut siihen, että tänä kesänä olen totta tosiaan viettänyt koko loman lasten kanssa. Tästä asiasta räpätin ukollekin yhtenä päivänä, etenkin siinä kohtaa kun ukko totesi että no kohtahan se loma on loppu ja sen jälkeen ei tarvitse olla 24/7 omien kanssa.

Haloo ja päivää! Ei kyse ole siitä ettenkö haluaisi nähdä omiani tai olla näiden kanssa vaan simppelisti siitä, että tahtoisin olla edes vähän aikaa ”vapaalla” ihan ilman näitä. Se, että työt jatkuu ei todellakaan tarkoita sitä että hiphei ja hurraa, minun ei tarvitse hoitaa omia joukkojani sillä totuushan on, että edelleen työpäivän jälkeen pitää hoidella ruoat, pyykit ja siivoilut, niin ja läksyt ja pulinat ja puheterapiatreenit ja vaikkas mitä ja tämän lisäksi olen tiukasti kiinni sen liki 8h ei-omassa lapsessa joka on vielä vaativampi kuin yksikään omistani.

Sen, mitä en ole kiinni ohjattavassa olen takuulla edelleen lasten kanssa sillä mehän otamme työkaverin kanssa kahteen pekkaan IPn kontollemme. Siis mikä hemmetin helpottava tekijä se on? Saa mennä pää kolmantena jalkana ja repiä itsestään kaikki mahdolliset ja mahdottomat tehot irti, sekö on sitten sitä rennosti ottamista? Voi huoh tuota miesten ajatusmaailmaa!

Tänä aamuna osui muuten silmiini artikkeli joka olisi ollut juuri passeli eiliseen aivopierupäivään. Geologithan ne on eteviä kertomaan muiden ihmisten älykkyydestä, eikö? Toki kirjoituksessa oli ihan oikeitakin pointteja, vaikka valitettavan vähän niitä löysinkin, mutta jotenkin päällimäisenä jäi ajatuksiin kirjoittajan lausuma hoitoalalla työskentelevistä ihmisistä. ”Mielestäni hoitotyö ei koskaan ollut vaativaa älyllisesti.” Jahas. Geologihan sen tietää, olkoonkin että tämä on joskus työskennellyt vanhainkodissa.

Todnäk aika moni työkaveri on hoitanut, tämä geologi kun on mieshenkilö, osan hänen tehtävistään sillä sellaisia me naiset usein olemme. Miestä on käytetty takuulla monesti vähänkin fyysisesti raskaammissa hommissa ja vastavuoroisesti ne enemmän tunnepuolen jutut on sitten korvauksena hoidettu tämän puolesta jos se on ollut mahdollista.

Toinenkin lausahdus tekstistä löi silmiini; ”En näe mitään syytä hoito-alan palkankorotuksille. Mielestäni nykyinen palkka vastaa koulutusta ja työn vaativuutta. Hoito-ala on mielestäni kutsumus-ala, jolla pärjäävät hyvä-sydämiset mutteivät kovin älykkäät ihmiset.” Saattaa olla geologille täysi yllätys ettei kutsumuksella ruokita perhettä tai makseta asuntolainaa. Bensaakaan ei saa tankkiin vetoamalla siihen että on kutsumustyössään ja hoitaa herra bensakauppiaan mummua työkseen.

Henkkoht, anteeksi pahapäisyyteni, toteaisin että en näe mitään syytä miksi kiviä hyysäävälle ihmiselle pitäisi maksaa ollenkaan palkkaa. Eikö se puhumattomien, kylmien ja liikkumattomien maakappaleiden hinkutus vallankin ole kutsumusala?  On minullakin tuolla hyllyssä muutama kivi, tenavien löytämiä hienoja kappaleita, mutta ei tulisi mieleenikään maksaa heille palkkaa siitä että löysivät pihasta mielestään mahdottoman upean kiven, siis näin kärjistettynä.

Ylemmyydentunto on se joka ihmisen usein alentaa. Ylpeys käy lähes aina lankeamuksen edellä ja tälle herra geologille on tainnut käydä juuri niin. Ja nyt, näiden kärttykommenttejen kautta siirryn hörppäämään aamun viimeisen kahvikupposen ja sen jälkeen virittelen kenties pyykkikoneen rullaamaan…

Mausteinen jogurttikana

Tämän reseptin olen tylyäkin tylymmin varastanut foodien sivuilta, kannattaa käydä kurkkimassa mitä muita herkkuja sieltä löytyy. Ukkohan tähän hullaantui ihan tuhannenpäiväisesti, samoin pari tenavaa mutta itse vähemmän maustettuja suosivana en tätä ykköslistalleni sijoittanut. Ehkä curry-tahnan määrää vähentämällä tämä olisi minunkin lempparini?

1 iso sipuli

1 rkl ruokaöljyä (esim oliivi)

800g kananpojan miedosti suolattua palapaistia (muukin osa kanasta toki käy paloiteltuna)

2 porkkanaa

0,25 valkokaalia (en laittanut ollenkaan)

3 dl ruoanvalmistusjogurttia (itse käytin turkkilaista 0,5 litran purkin)

3 rkl punainen thai currytahna

Kuori ja viipaloi sipuli ja porkkana. Suikaloi valkokaali. Kuumenna öljy padassa ja lisää kananpojan palapaisti. Ruskista kevyesti. Lisää pataan vihannekset sekä curry-tahna. Freesaa hetken. Lisää sitten ruoanvalmistus jogurtti ja tarvittaessa hieman vettä. Hauduta miedolla lämmöllä, välillä hämmentäen, noin 30-40 minuuttia.

Itse keitin lisukkeeksi basmatiriisiä ja olin kovinkin ihastunut kyseiseen riisiin.

 

 

Julistan tämän päivän, 17.7. kansalliseksi aivopierupäiväksi…

Tähän julistukseen päädyin jo aamupäivästä kun luin Aamulehdestä jutun opettajien ammatinvaihtohalukkuudesta. Ihan takuulla on varmaa, että joka kuudes, mahdollisesti jopa joka kolmas, opettaja kokee työnsä niin aliarvostetuksi että tahtoisi vaihtaa ammattia jos se olisi edes suht helposti vaihdettavissa. Opettajan työ kun on monen silmissä helppoa pikahommaa, lomat on pitkät, päivät lyhyet ja palkkauskin ihan mahdottoman hyvä.

Sivusta työtä seuranneena totean, että työpäivät eivät ole lyhyitä nähneetkään sillä työt jatkuvat vielä työpaikan, koulun, ovien sulkeuduttua kokeiden korjauksilla, palavereilla ja lisäkoulutuksen hankkimisella ihan jo siksikin että pysyy ajanhermolla. Erityiskoulujärjestelmän purkaminen on tehnyt monesta opettajasta lähinnä järjestyksenvalvojan omassa luokassaan, jonkun joka tahtoisi opettaa luokalle oppimäärän mukaisia asioita mutta ei siihen kykene sillä erityistarpeinen lapsi luokassa vie kaiken ajan ja huomion.

Ohjaajahan luokkaan ei välttämättä saa ja integrointi, tuo ah niin kaunis sana ja ajatus, saa taas aikaan sen että erityistarpeinenkin lapsi pyritään siirtämään ainakin osassa aineista sinne ihan tavalliseen, ei-erityistarpeisia lapsia, käsittävään luokkaan. Opettajalla on, hyvässä tilanteessa jolloin erityistarpeinen lapsi onkin tässä tilanteessa vetäytyvä, kaksi vaihtoehtoa. Joko opettaa sitä muuta luokkaa ihan normaaliin tapaan näiden kykyjen mukaisesti jolloin erityislapsi tipahtaa kärryiltä jo ensimetreillä tai keskittää tarmonsa ja taitonsa siihen vetäytyvään lapseen jolloin muu luokka jää ilman opetusta.

Jos taas käy niin onnettomasti, että erityislapsi ei vetäydykään tilanteessa jossa kokee olevansa ihan väärässä paikassa ja kuuntelevansa täysin hilseen yli meneviä asioita, ei opettajalle jääkään kuin yksi vaihtoehto. Keskittää tarmonsa, ja toivottavasti myös taitonsa ja kykynsä, siihen että saa erityislapsen pysymään aisoissa. Pahimmassa tapauksessa aisoissa pysyttäminen saattaa tarkoittaa jopa sitä, että opettaja pyrkii pitämään tiukasti huolta siitä ettei erityislapsi riko mitään, lyö ketään tai lähde vimmoissaan tiehensä luokasta.

No, lisääkö tämä nyt sitten sitä suvaitsevaisuutta joka mm oli yksi syy jolla erityiskoulurakennelman purkua perusteltiin? Jos erityislapsi vetäytyy luokkatilassa niin tuskinpa tämän vanhemmat kokevat kovinkaan suurta riemua siinä kohtaa kun tajuavat ettei lapsi ole oppinut koko kouluvuoden aikana yhtään mitään. Tuleeko heistä siis suvaitsevaisempia koululaitosta kohtaan? Tuskin. Ja entä se lapsi itse? Aika usein näiden erityislasten kanssa tilanne on se, että ne ns tasapäiset lapset leimaavat heidät idiooteiksi, hitaiksi tai sekopäiksi, vaikkakaan eivät näitä sanoja käyttäisikään. Harva ns tasapäinen tahtoo olla erityislapsen kaveri, erityislapsi jää lähes poikkeuksetta yksin.

Entäpä sitten jos erityislapsi käyttäytyykin muita häiritsevästi luokassa? Tuleeko luokkatovereista silloin suvaitsevaisempia tätä kohtaan? Tai opettajasta joka takuulla turhautuu jatkuvaan kurinpitoon joka ei jätä tilaa itse sille työlle, opettamiselle? Tai luokkatovereiden vanhempien suvaitsevaisuutta? Äitinä joudun toteamaan, että jos tietäisin lapseni koulutyön ja oppimisen häiriintyvän luokassa olevan erityislapsen käytöksen vuoksi en todellakaan olisi suvaitsevainen. Päinvastoin, olisin todnäk kiukkuinen kuin mikä enkä todellakaan tahtoisi ymmärtää miksi yhdellä lapsella voi olla oikeus häiritä muiden työskentelyä.

Koulussa töissä olevana joudun, työni puolesta toteamaan, että valitettavasti sillä erityistarpeisellakin lapsella on yhtäläinen oikeus oppimiseen ja luokassa olemiseen. Mutta niin, oppiiko erityislapsi ja saako hän tarvitsemaansa tukea siihen oppimiseensa siellä normaaliluokassa? Hyvin hyvin harvoin. Läheskään aina erityislapsen luokassa olo ei mahdollista ohjaajan saamista luokkaan. Pitää olla lausuntoja ja lausuntoja ja vielä vähän lausuntoja mutta ei nekään takaa että ohjaajaa saa. Vain kaikista vaikeimmissa tapauksissa ohjaajan saattaa saada.

Näitä tuli päiväsaikaan tuumittua parin-kolmen ystävän kanssa kun olin tämän uutisen lukenut. Ja ei aikaakaan kun bongasin seuraavan, ihan totaalisen aivopierun samaisen lehden sivuilta. Siis MITÄ HIIVATTIA??? Rahahan se on mikä maailmaa pyörittää mutta tuleeko sitä rahaa jos ihmiset ajetaan loppuun? Aivan järjetön aivopieru, en voi muuta kuin todeta! Lomarahahan on työntekijän palkkaa, se on säästetty niiltä töissäolokuukausilta eli työnantajan ei tarvitse maksaa koko palkkaa kerralla vaan osa siitä maksetaan lomarahana. Jos lomakuukausi poistettaisiin ja ihmiset olisi yhtäjaksoisesti töissä 12 kuukautta vuodessa niin kyseisellä summalla katettaisiin sen 12. kuukauden palkka.

Jos taas ihmiset pitäisi kuukauden palkattoman loman ja olisi töissä 11 kuukautta vuodesta olisi kuukausipalkka isompi kuin nyt. Ja pekkaset. Niillähän tasataan työaikaa. Minun työaikani on 38h 15 min viikossa eikä minulla todellakaan ole pekkasia mutta puolisollani työaika on 40h viikossa ja tällä taas on ne pekkaset käytössä. Ja entä se ihmisten jaksaminen? Jos työntekijällä ei olisi sitä kuukauden lomaa vaan olisi tosiaan töissä 12 kuukautta vuodessa niin miten kävisi jaksamisen kanssa? Toki sillä nopeutettaisiin työvoiman kiertoa ja toki, en väitä, työttömyysluvutkin pienenisi ajansaatossa sillä takuulla ihmiset palaisi loppuun ja päätyisi työkyvöttymyyseläkkeelle jolloin työpaikkoja vapautuisi uusille työntekijöille mutta siis silti…

Ja koska aivopierut tuntuu olevan tämän päivän ehdoton teema niin ei kahta ilman kolmatta. Tätä aivopierua en tosin lukenut lehdestä vaan tämän aivopierun sain vakuutusyhtiöltä. Pikkukirpun kohdalla on viimein tehty päätös korvausvelvollisuudesta ja kas, lankesihan se sitten minun liikennevakuutuksestani maksettavaksi. Näin ollen tieliikennelakia voitaneen muuttaa sillä nythän on siis näin, että vasemmalle kääntyvän saa ohittaa vasemmalta. Just. Eli niin.

JULISTAN TÄMÄN PÄIVÄN KANSALLISEKSI AIVOPIERUPÄIVÄKSI; OLKAA NIIN HYVÄT JA TUULETTAKAA PAHAT HAJUT KORVIENNE VÄLISTÄ POIS!

Tonnikalasalaatti

Tsiisus vaan jopa tulikin hyvää! Yksi harvoista kaupan valmistuotteista on tonnikalasalaatti ja jotenkin tuli mieleen, että sitähän voisi tuunailla itsekin. Ja ei kun kaupan kautta kun apteekista palailin. Määrät ovat mm makaronin osalta nyt viitteellisiä, sen kummemmin kun en niitä mittaillut mutta suunnilleen näillä mentiin.

Tonnikalasalaatti

2 prk tonnikalapaloja vedessä

1 prkl ananaspaloja hieman pienemmiksi pilkoittuina

1/2 pussia herne-maissi-paprikaa pakasteesta

4 isoa kauhallista keitettyä makaronia

1 suolakurkku pieneksi pilkottuna

Felixin hunajasinappi-salaattikastiketta noin desi

Valkosipulisalaattikastiketta noin desi

1 kermaviilipurkki joka oli maustettu sitruunapippurilla

sitruunapippuria ihan pelkältään

Vaan että tuli ihan simohyvää!!! Tätä täytyy tehdä toistekin ja tätähän voisi tehdä myös broitsuversiona.

 

Mustikkapiirakka

ATT00028

 

Vaan tästäpä tulikin kertakaikkisen hyvä mustikkapiirakka! Hieman rukkailin päällistä ja pohjankin tein eri ohjeella kuin yleensä joten namps ja lurps!

Pohja:

150 g margariinia

1 dl sokeria

1 muna

3,5 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

Päälle:

n. puoli litraa mustikoita pakkasesta

2 tl perunajauhoja

1 purkki kermaviiliä

1 purkki ranskankermaa

1 tl vaniljasokeria

0,75 dl sokeria

turaus sitruunamehua

2 munaa

Tee pohja ja painele piirakkavuokaan. Kippaa päälle mustikat ja pakastemustikoiden ollessa kyseessä ripottele mustikoiden päälle pienen siivilän avulla pari teelusikallista perunajauhoja. Sekoittele muut päällisen aineet keskenään kulhossa ja kaada koko komeuden päälle. Paisto 200 asteessa n. 30-40 minuuttia, anna jäähtyä ja nauti. Nam!

Olemme keskustelleet

Siis speden kanssa. Niin ja toki myös muiden lasten, nämä speden pelkotilat kun alkaa mennä jokseenkin överiksi. Edes kylvyssä hän ei eilen illalla saanut oltua kuin hetken ja koko senkin hetken hän huuteli nonstoppina äidille joka istui muutaman metrin päässä. Oi kuinka mukavaa! Pakko myöntää, että vaikka kuinka paljon rakastankin lapsiani niin tällainen taantumakausi tuntuu jokseenkin raskaalta. Kun kohta 6v kulkee kokoajan varjona takana ei se ole kovinkaan… no, kivaa pidemmän päälle.

Nukahtaminenhan on edelleen hankalaa, lapsi pidättelee unta vaikka olisi kuinka väsynyt. Sillekin taisi selvitä syy nyt samalla kertaa kun otin pelot puheeksi tämän kanssa. Lapsi näkee painajaisia. Pahoja pahoja painajaisia. Ja näkee niitä hereillä ollessaankin. Siis niitä pahoja pahoja painajaisia. Ei liene yllätys että siinä kohtaa tuli itselle mieleen elokuva Kuudes aisti jonka sattuimoisin jonkin aikaa sitten katselin.

Kun asiaa avattiin hieman lisää niin sieltähän ne painajaisetkin löytyi. Hän näkee zombeja. Ja hän tahtoisi nähdä vain kivoja unia mutta ei, ne kivat unet muuttuvat aina yhtäkkiä uniksi joissa on zombeja. Ja kun hän tykkää teletapeista mutta kun hän näkee teletappiunta niin sekin muuttuu yhtäkkiä zombieksi. Ja päivällä hän näkee niitä zombeja. Painajaisina.

Oli siinä äidin sydän taas jokseenkin kovilla kun kuunteli haudanvakavan, pelokkaan ja kyyneliään pidättelevän lapsen puheita. Ja kun hän ei halua mennä yläkertaan kun junnun huoneessa on aina verho alhaalla (estää aurinkoa kuumentamasta huonetta ihan hulluna) ja prinsessa taas pitää aina ovea kiinni. Ja sitten ne pelottaa, verhot ja ovet. Ja sielläkin on zombeja.

Minä rauhoittelin lapsen, iltapalatin ja laittelin nukkumaan hieman ennen ysiä ja jälleen lapsi taisteli tiukasti unta vastaan. Ihan heti en jäänyt olkkariin, kuten yleensä teen kun spede menee nukkumaan, vaan aluksi pyysin junnun ja prinsessan keittiöön juttusille. Siinä jutellessa asioihin alkoi tulla selkoa. Junnu, tuo kutjale, on näyttänyt spedelle teletapeista tehdyn youtubevideon jossa mukavasti alkanut tarina muuttuukin ihan yhtäkkiä teletapin muuttuessa hirviöksi. Voi sanonko mikä!!!

Prinsessa taas on täysin hurahtanut vampyyreihin, tuijottelee vampyyripäiväkirjoja, twilighteja ja vaikkas mitä ja tadaa, pelaa lisäksi peliä Minecraft jossa pelihahmoina on mm zombiet, luurangot, näivettäjät ja mitä noita nyt luinkaan pelin sivustolta olevan. Luonnollisestikin spede on erehtynyt prinsessan huoneeseen kerran jos eräänkin kun prinsessa on pelannut ja ei liene ihme, että on näin ollen osunut paikalle myös pelitilanteissa joissa nämä kyseiset hahmot on pelissä näkyneet.

Niin. Ja koska kohta 11veen sen enempää kuin juuri 13vee täyttäneenkään järjenjuoksu ei ole aina ihan sitä mitä toivoisi sen olevan, niin toki prinsessakin on sitten nauranut ja pelotellut moisilla hahmoilla spedeä. Aika pitkä keskustelu asiasta eilen käytiin ja todettakoon, että kumpainenkin tenava oli hyvin hyvin vakava kun asiasta puhuimme. Junnulle nyt ei ollut tullut edes mieleen, että spede voisi pelätä moisia juttuja, yllätys, prinsessa taas meni ihan kalpeaksi ja totesi, että niin joo, ei hänkään uskaltanut pienempänä nukkua kun oli salaa sihtaillut siskonsa kauhuleffan tämän huoneessa.

Eipä tuo ollut kuulemma uskaltanut sulkea silmiään edes suihkussa, niin varma oli ollut siitä että joku ottaa takaapäin kiinni heti jos ei ole varuillaan. Pitkällisen keskustelun jälkeen sovimme, että jatkossa nämä kaksi sankaria käyttäytyy kuten isompien sisarusten toivoisi käyttäytyvän pienempää kohtaan; suojelevasti. Elokuvat ja pelit voi laitella kiinni kun ja jos spede osuu paikalle. Mitään pelottavia juttuja tälle ei näytetä saati edes puhuta tämän aikana. Ovet pidetään auki silloin kun spede on paikalla ja niin, lupasipa junnu avata ne verhotkin aina siksi aikaa.

Ymmärrän toki, että kun sisaruslauma on jatkuvasti keskenään tekemisissä niin ehkä sitä ei niin osaa ajatella, että tuo on pieni eikä suinkaan voi katsoa samoja juttuja kuin minä, mutta silti. Onneksi tämä asia selvisi nyt ja toivottavasti speden pelot alkaa helpottaa kun ärsykkeitä moisille peloille ei toivottavasti tule edes vahingossa.

Muilta osin eilinen olikin sitten varsin juhlakas päivä. Tai no, mukava nyt ainakin. Aamusta touhasin sapuskaosastolla, paistoin lihapullia ja leipoa rysäytin vielä mustikkapiirakankin. Touhasin himppasen sitä ja tätä kotihommaa, höpöttelin speden kanssa joka siis kulki edelleen nonstoppina mukanani, niin paitsi aamusta sen hetken kun ukko oli nostelemassa painoja yläkerrassa ja spede hengasi tämän seurana puolitoista tuntia.

Iltapäivästä poikanen 16v palasi viimein reissultaan kotiin ja tadaa, tuliaisillahan meitä lahjottiin. Ei tuo kauaa ehtinyt kotona viipyä kun oli jo pakko lähteä kavereita tapaamaan mutta ehti tuo sentään mustikkapiirakan palan syömään. Spedekin sai kuin saikin unen päästä kiinni hieman kympin jälkeen YKSIN siellä makkarissa, toki minä olin heti seinän takana olkkarin puolella ja paikalla oloni ehdittiin varmistaa kymmeniä kertoja ennen kuin se uni tuli.

Yöllä lapsi kiipesi jälleen ylitseni kainaloon nukkumaan ja mikäs siinä, jos kerran pelottaa niin pelottaa ja pelko on jotain mitä ei järjellä aina aikuinenkaan hallitse, miten sitten pieni lapsi. Tänään ajattelin lähinnä heilutella imuria, laitella sapuskaa ja vain olla. Jostain kumman syystä minun on aina pakko koettaa tehdä mahdollisimman paljon kaikkea lomalla mutta niin, eikös lomalla kuulu ihan vain ollakin?

Jahas, josko siis vielä kupponen kahvia, se on moro!

Päästiinhän siitäkin

Kymmenvuotishääpäivä on nyt virallisesti juhlittu. Tai niin, juhlittu ja juhlittu, ihan normimaanantaihan tuo sitten oli. Ukko lähti työmaalle, minä jäin tenavien kanssa kotosalle ja siinä joutessani tuijottelin prinsessan kanssa lauantaina tallentamani vanhat Greyt. Himppasen oli ehkä sellainen ”pöh”-fiilis siinä pyöriessä.

Toisaalta sainhan minä hääpäivän kunniaksi ihan mahdottoman paljon rakkautta ja kiintymystä osakseni. Tosin sitä tuntuu nyt muutenkin olevan runsaissa määrin tarjolla sillä spedellä lienee jokin kehityskausi menossa. Kyseiseen kehityskauteen kuuluu pahat unet joita saa kaikista vähänkin pelottavista mainoksista, äänistä ja ohjelmista, pienimuotoinen pelokkuus kuolemaa kohtaan (ei hajuakaan mistä on saanut päähänsä että äiti ja isi kuolee ennen tätä) ja massiivinen tarve pitää jompikumpi vanhemmista koko ajan silmien alla.

Yläkertaan, missä isompien huoneet sijaitsee, lapsi ei uskalla mennä ollenkaan ilman äitiä tai isiä paitsi hyvin hyvin pikaisesti herättämään isompia sisaruksia kunhan äiti tai isi on kuulomatkan päässä alakerrassa. Kylpyynkään ei tahdota mennä yksin sillä se, että äiti on muutaman metrin päässä touhuamassa ei ole riittävän turvallinen juttu. Iso huokaus.

Epäilen, että osansa näihin pelkotiloihin on prinsessalla joka tuijottaa ahkerasti vampyyripäiväkirjoja omalta koneeltaan omassa huoneessaan. Vampyyritkin kun on yksi keskustelunaihe speden kanssa. Haamut on toinen, siis se ettei niitä oikeasti ole olemassakaan. Lisämausteensa soppaan on takuulla tuonut isompien keskustelut kyseisistä pelottavista jutuista aina silloin tällöin, spede lienee osunut korvineen kuulemaan vahingossa.

Niin ja olenpa yllättänyt kerran prinsessan peläyttämässä speden jollain netistä kaivetulla kauheudella, siis sellaisella missä yhtäkkiä näyttöön lävähtää joku kammotus. Tuolloin suurimmaksi kammotukseksi nousi kyllä ehdottomasti vihainen äiti sillä spede-reppana sai likipitäen sydänkohtauksen ja juoksi isolla itkulla alakertaan. Siinä lienee se isoin syy miksi lapsi ei sinne yläkertaan enää tahdo ollenkaan touhuamaan edes junnun kanssa, se kun vaan on nyt niin hiivatin pelottavaa.

Pihallakaan lapsi ei tahdo olla hetkeäkään ilman että äiti tai isi istuu ulkorappusilla. Siis ei vaikka ovet olisi auki. Isompien sisarusten kanssa ulkoilu kyllä onnistuu mutta tuolloinkin on pakko käydä tarkistamassa aika-ajoin, että äiti on edelleen tiukasti esim hellan ääressä eikä suinkaan piilottele vaikkapa vessassa, yläkerrassa tai herranen aika sentään, suihkussa. Erittäin mukavaa, etten sanoisi. Ja omituista, etten sanoisi.

Ymmärtäisin tämän takiaiskauden paljon paremmin, mikäli äidillä tai isillä olisi tapana lähteä vaikka kauppaan ilman että lapsi tietää moisesta lähdöstä. Tai jos lapsi olisi jätetty salaa nukkumaan hoitajan valvovien silmien alle ja äiti ja isi olisi livahtanut keskenään vaikkapa baariin. Mutta kun ei. Ne harvat kerrat kun äiti ja isi on kaksin lähteneet liikkeelle on lähes järjestäen ollut päiväsaikaan ja tuolloin lapsi on tiennyt että äiti ja isi menee nyt ja palaa ennen kuin lapsi menee nukkumaan.

Se ehkä kaikista älyttömin tulema tässä kaudessa on sitten tämä takiaisefekti. Äiti on keittiössä, lapsi on keittiössä. Äiti menee olkkariin, lapsi tulee perässä. Äiti menee tupakalle, lapsi nököttää tiukasti vieressä. Vain silloin kun isi on kotona saattaa lapsi jäädä sinne missä isi on. Voi kuinka hauskaa.

Ihan samanlaisia takiaisia meillä ei ole kukaan muu ollut pienenä, pelokkuusasteeltaan taas junnu vei kyllä kirkkaasti voiton suunnilleen samassa iässä. Tuolloinhan junnulla oli käsipesukausi. Pakkomielteiseksihän se lopulta meni sillä lapsi pesi kätensä aina koskettuaan suunnilleen ihan mihin tahansa. Kyseisen kauden jälkeen lapselle iski johtokammo. Jep jep, ihan mikä tahansa sähköjohto ihan missäpäin tahansa taloa sai lapsen melkein hysteeriseksi. Onneksi kyseinen kammokausi ei kestänyt kuin muutaman viikon, toivottavasti tämä spedenkin takiaiskausi menee suht nopeasti ohi.

Niin, sain siis reiluissa määrin rakkautta ja kiintymystä eilenkin osakseni lapsen taapertaessa tiukasti perässäni ihan sen mukaan mihin nyt satuinkin kulkemaan. Olkkarissa tuo istui tiukasti viereisessä nojatuolissa, keittiössä pöydän ääressä ja tupakalle mennessäni istahti pikkumies viereen ulkorappusille. Eipä voi ainakaan yksinäiseksi oloaan sanoa ei.

Ja nyt siirryn kahvikupponen kakkosen kanssa nakkomaan ukon yöllä sotkemia astioita koneeseen. Se on siis moro!

Jopa oli menoa!

Nyt voi rehellisesti sanoa että takana on varsin mukava ja vauhdintäyteinen viikonloppu. Se vauhti tosin oli muiden järjestämää ja keskittyi täysin oman tontin sisäpuolelle mutta silti, varsin mukavaa. Lauantaina pihassa pyöri enemmän ja vähemmän tenavia, ukon serkku pyörähti paikalle kahden alle kouluikäisen natiaisen kanssa jo aamukympiltä ja pysytteli tiukasti asemissa aina iltapäiväviiteen asti.

Minä touhasin päiväruoaksi lapsikatraalle jauhelihasoppaa ja ex-työkaverikin siinä pyörähti tuomassa muutaman muovikassillisen vaatteita ja kenkiä junnulle. Teimme tosin aika pärisyttävän havannoin siinä samantien kasseja pelmatessamme; kappas vaan, nehän oli kaikki tyttöjen vaatteita ja kenkiä. Eipä hätää, toinen serkkupojan mukana kiikuttamista oli tyttö ja todettakoon, että pienestä se kenkähulluus alkaa; neiti kopsutteli kasseista löytyneet ”korkokengät” jalassa koko loppu vierailunsa ajan.

Iltapäivästä paikalla pyörähti myös poikanen 19v joka tuli noutamaan poikasta 16v, nämä kun olivat lähdössä isänsä kanssa Tallinnaan pyhäaamuna. Minä kehittelin mielessäni suunnitelmaa grillausoperaatiosta, tokihan tenavalauman jo siinä kohtaa olisi taas nälkä. Valitettavasti grillimme sanoi sopparinsa irti alkukesästä, siis jalkojen osalta, mutta mitäpä sitä ei näppärä naisihminen keksisi kun riittävän pitkään ongelmaa tuumii…

grillikärry

 

Grillikärry ei ole alkuunkaan huono idea! Voin kertoa että tätä tulemme jatkossakin käyttämään kyrsänhimon iskiessä. Ruokin siis tenavalauman miesten suosiollisella avustuksella ja tadaa, paikalle pörähti ukon sisko. Siskon kanssa keinuttelimme aikamme pihassa, perjantainahan istuin puolet illasta pihakeinussa sillä harva asia on yhtä ah kuin juuri kuositettu pihamaa, mukavasti uussijoitellut puutarhakapineet ja lämmin kesäilta.

Ukon serkkupoika keräsi laumansa kokoon ja poistui paikalta viiden jäljestä, me jäimme vielä kotvaksi keinuttelemaan ukon siskon kanssa ja kas, junnu teki täsmäiskun naapuriin jossa oli lapsenlapset viikonloppuvierailulla. Ei siis aikaakaan kun pihassamme oli menossa mieletön jalkkismatsi pikkupojat vastaan ukko ja tokihan pikkupojat saivat voittaa. Palkinnoksi nämä saivat kirmata kiskalle jäätelöostoksille ja ukko otti ja paistoi vielä lättyjä koko porukalle päivän päätteeksi.

Eilen olisi ollut ehkäs rauhallista, jos siis olisi ollut, mutta naapurissa oli edelleen pojat vierailulla ja arvatenkin junnu ravasi poikien kanssa kahden tontin väliä. Poikien lähdettyä kotiinsa alkoikin sitten serkkulikkaravi ja niissä kuvioissa menikin sitten loppupäivä mukavasti, minä olin lähinnä ruoka-automaatin asemassa lapsille. Ei hassumpaa, sanoisin.

Tänään onkin sitten ukon ja minun 10v hääpäivä ja niin, jotenkin harmittaa että se osuu juuri tälle päivälle kun ukko menee iltavuoroon töihin. Pöh. No, minkä tälle teet, ehkäpä juhlistamme tätä päivää jälkikäteen jossain kohtaa, minä kun ehdin ennen viikonloppua jo haaveilemaan kaksinkeskeisestä ruokailusta ja terassipiipahtelusta mansen suunnassa ja nämä haaveet oletin toteutuvaksi lauantaina mutta niin, eipä siinä lauantaina sitten oltukaan kaksin oikeastaan hetkeäkään.

Tämän hääpäivän ajattelin viettää lähinnä siivoten, ruokaa laittaen ja kenties pyykäten. Onhan sitä tavoitetta siinäkin. Se on siis moro ja ei kun imuri huutamaan.

Käyttöohjeeton elämä…

Tiedän, luulit pääseväsi lukemaan angstia siitä kuinka elämä on sitä, tätä ja tuota ja kukaan ei liimannut (!) käyttöohjeita lapsiin, ukkoon saati minuun mutta pah! Nyt on tosi kyseessä!

Jokainen tietänee vitsin siitä kuinka mies ei tarvitse mihinkään käyttöohjetta, saati kasaamisohjetta, ja yleensä siinä kohtaa kun homma ei enää etene astuu paikalle nainen joka kertoo mitä käyttöohjeissa sanottiin. Johan alkaa toimia, sekä mies että rukkauksen alla ollut kapine ja nainen saa (heko heko, ihan varmasti!) osakseen suitsustusta ja ylistystä ja ja ja … no, ehkä happaman katseen tyyliin ”olisin minä tuon ihan kohta tiennyt ilmankin…”

Vaan niin, toteanpa että innokkaana käyttöohjeiden käyttäjänä, lukijana ja selaajana olen tottunut siihen että kaikkien kapineiden kyljessä tulee käyttöohje. Ostapa mikroaaltouuni, juhuu, satasivuinen nivaska luettavaa! Ostapa korvakuumemittari, tuhatsivuinen opas! Ostapa jääkaappi, tuhat sivua ei ole mitään!

Ja sitten tulee telkkareita. Ja läppäreitä. Ja kotiteattereita. Joiden mukana tulee joko a. dvd-levyjä joissa käyttöohjeet on tai vaihtoehtoisesti b. www-osoite jossa käyttöohjeet on. Ja siinä sitä sitten istutaan, pimeän ja mykän telkkarin ääressä miettien että mihin vttuun tämä levy pitäisi tunkea, telkkarissa kun ei tälle ole koloa…

Okei, näistä kaikista on selvitty ihan vain pähkäilemällä, tyyliin erehdys ja onnistuminen. Pala palalta. Tämän oman ihanan 5,5-vuotiaan läppärini kanssa myönnän olleeni hukassa ja pahasti kun tämä tuli taloon. Mitä! Tässä ON langaton yhteys mutta ihan saamarin sama mitä teen niin yhteyttä verkkoon en saa. Mistään, siis mistään, en tahtonut löytää tietoa kunnes tadaa, kappas, FN-yhdistelmä olikin se juttu.

Olemme ikäänkuin kasvaneet tämän koneen kanssa yhteen, tällä koneella on kirjoitettu ja PALJON, todistusainestoksi käynee oheinen kuva:

näppis

 

x ja alt on ottanut ritolat jo aikaa sitten, pinta kulunut sieltä täältä mutta so what. Minä kyllä tiedän missä tässä ihanuudessa on a, l tai k. No problemos! Mutta niin. Yhtä asiaa olen kironnut kaikki nämä vuodet. Vaikka laitan äänitasot tappiin niin prkl! Ei vaan kuulu kunnolla! Toki jos keittiössä on rauha niin kuulen varsin hyvin radion mutta annapa olla kun paikalle kirmaa tenavia… Aika moni hyvä juttu on jäänyt kuulematta, kuuntelenhan nonstoppina kotona ollessani novaa.

Nyt sitten ryhdyin etsimään näytön kirkkauden säätöä. Romplasin ja romplasin vaan en löytänyt. Googlaus tuotti tulosta, ei suorana vastauksena vaan vinkkinä ja kas, kirkkauden säätö löytyi. Ja hups, löytyi jotain muutakin… Tästä koneesta on ollut automaattisesti äänitasot säädettynä puoleen. Se selittänee eron ukon koneen äänitasoon. Nolo!

Jos jatkossa haluan kuulla radion lasten mölyn yli niin hahaa, sehän onnistuu! Mutta niin. Viisi pitkää vuotta… Ja hei! Näppäimistössäni on merkillisiä koloja joita minä en ole sinne tehnyt… Ethän nyt elämäni kapine vain aio ottaa ritoloita? Kieltämättä harvaan koneeseen tässä torpassa olen saanut olla pitkään tyytyväinen mutta hella (14v! lapsilukolla) ja tämä läppis. Ei näitä voi moittia! Hienoja seuraajia upealle 16 vuotta palvelleelle pyykkikoneelleni…

Ne käyttöohjeet… saisiko ne uudelleen paperiversioina? Vaikka sitten tuhatsivuisina…

Päivi ”The God” Räsänen

Olen jokseenkin kuvotuksella lukenut lehtijuttuja jotka koskevat viikonloppuista Päivi Räsäsen puhetta mm Jumalasta, laista, abortista ja homoudesta. Mikään näistä kohdista ei mahdu minun oikeustuntooni ainakaan siinä muodossa missä rouva Räsänen ne ilmaisi. Ylimielisiä, hyvin hyvin ylimielisiä lausumia naiselta jonka pitäisi edustaa valtiovaltaa ja joka kovasti tahtoo edustaa myös kirkkoa ja Jumalaa.

Tällä viikolla olen ensimmäisen kerran ihan todella miettinyt eroamista kirkosta. Liputan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolesta, oli sitten kyse abortista, homoista tai siitä, mihin kukakin tahtoo uskoa. Ajatus siitä, että Jumala katsoisi minun olevan pahempi kuin teurastaja on kertakaikkisen kuvottava, abortti kun langettaa aina pitkän varjon tekijänsä ylle. Muut sitä varjoa ei välttämättä näe mutta abortin tehneen ihmisen sisällä se varjo kulkee koko tämän elämän ajan, vielä silloinkin kun tekijä itse on antanut itselleen anteeksi.

Eilen päivällä sain yhtäkkiä oivalluksen; eihän minun tarvitse kirkosta erota sen takia että joku niinkin ahdasmielinen kuin Päivi Räsänen on pyrkinyt tuomitsemaan minut kirkon nimissä. Minulla, kuten kaikilla Jumalaan uskovilla, on oikeus uskoa Jumalansa olevan juuri sellainen kuin tahtoo ja minun Jumalani on suvaitsevainen ja anteeksiantava.

Iltapäivällä huomasin, että ajatukseni voi kääntää myös toisinpäin. Eihän minun tarvitse kirkkoon kuulua saadakseni olla Jumalani suojissa. Minun Jumalani on kaikkialla ja kirkko ei ole sen enempää tämän koti kuin olohuoneeni, pihamaani tai edes sydämeni. Minun Jumalani koti on kaikkialla, taivaassa, maassa ja sydämessäni.

Se, että homoystäväni olisivat jotenkin sairaita, tuntisivat kipua etsiessään parisuhdetta saman sukupuolen edustajan kanssa kuulostaa kertakaikkisen sairaalta ajatustavalta. Minun Jumalani silmissä rakkaus on tärkeintä, ei se onko rakkauden kohde vastakkaisen tai saman sukupuolen edustaja. Räsäsellä on kaiketi eri Jumala kuin minulla.

Minun Jumalani ei tuomitse vaan avaa sylinsä kaikille jotka häntä rakastavat ja jotka tarvitsevat hänen suojaansa ja apuaan. Hän ei yritä muuttaa kenenkään sukupuolista identiteettiä itselleen paremmin sopivaksi tai itseään miellyttävämmäksi koska hänelle tärkeintä on nimenomaan se rakkaus ja että ihminen tuntee. Hän pyrkii herättämään rakkauden myös heissä jotka eivät tunne mitään, ei käännä selkäänsä eikä aja luotaan pois.

Mitä taas tulee siihen, että minun pitäisi toimia ennenkaikkea raamatun eikä Suomen lain mukaan. Tämä on itselleni sikäli helppo ratkaisu etten tunne raamattua kuin sieltä täältä, en voi hakea oikeutusta yhdellekään teolleni tai tekemättä jättämiselleni raamatusta vaan noudatan sitä omatuntoa joka minulle on kehittynyt ja jonka olen imenyt jo äidinmaidossa. Se omatunto on aina vaatinut minua toimimaan niin etten riko lakia, en satuta tarkoituksella toisia enkä ole paha muille.

En voisi kuvitellakaan lausuvani samanlaisia asioita kuin rouva Räsänen teki puheessaan. Minusta puhe oli leimaava, se leimasi homot ja abortintekijät kakkosluokan kansalaisiksi joilla ei ole oikeastaan oikeutta olla edes olemassa. Huomaakohan Päivi Räsänen että tämän omat sanat ovat ihan yhtä leimaavia ja tuomitsevia kuin oli aikanaan Hitlerin sanat juutalaisista ja heidän oikeudestaan elää ja olla?

Joku leimasi puheen vihapuheeksi. Siksi samaksi minäkin sen leimaan vaikka sanakäänteet olikin siloiteltuja ja teennäisrakastavia. Tuomitsevia silti, minusta ja monesta ystävästäni tehtiin oma rotunsa jolla ei ole oikeutta muuhun kuin anteeksiannon rukoilemiseen kirkon edessä. Onneksi minun Jumalani ei ole Päivi Räsänen.