Voin myöntää, että se on laji jossa olen huono. En luota kuin vain ja ainoastaan itseeni. En aina edes itseeni. Jokainen ihminen tässä maailmassa voi pettää sinut hetkenä minä hyvänsä. Ihan sama olitko kiva, kiltti ja mukava. Ihan jokainen voi pettää.
Pakko kiittää veljeksiä jotka pitivät minusta huolta kun oli heikoimmillani abortin jälkeen. Heitä en voi ikinä olla kiittämättä enkä koskaan unohtaa. Te olitte paikalla kun sattui lujaa, te veitte minut kotiin ja piditte huolta.
Ystävyys on outo juttu. Se perustuu siihen, että kun toinen tarvitsee sinut siihen sinä olet siinä. Luulin, että minulla on sellainen ystävä. Siis joku muu kuin te veljekset. Ei ollut. Se ystäväni totesi minulle hiljattain, ettei jaksa minua. Aika hassua. Minä jaksoin häntä vuosikausia.
Jaksoin hänen äitinsä kuoleman, jaksoin hänen narkkaripoikaystävänsä, olin paikalla hänen ja narkkarin yhdessä luomien lasten synnytyksissä. Annoin anteeksi sen, että hän yritti iskeä ensin eksän ja sitten ukon. Miksi hemmetissä? Oikeasti?
Harvoin minua enää voi loukata tänä päivänä. Minua loukattiin ja lyötiin isoa lujaa kun kummitätini kuoli ja kukaan ei kertonut asiasta ennen kuin hautajaisten jälkeen. Niin mitäpä näitä minun kanssani jakamaan, minut on ulkoistettu suvusta.
Ystävänikään ei kertonut ettei tahdo enää olla ystäväni ennen kuin itse hoksasin asian. Pakko olla vttumainen. Siis minun. Mutta niin, olen sitä ihan mielelläni. Parempi olla prsereikä kuin reikä jota vedellään. Melkein tekisi mieli kiittää ystävääni, harvoin saa yhtä hyvää realiteettihoitoa. Pus. Toivottavasti nyt on reipas olo.
Älyvapaa äiti 
Irkku, anteeksi antaminen on sama asia kuin mielenrauha. Kannattaa antaa anteeksi pahimmille kusipäillekin. Ei se tarkoita, että sinun pitäisi enää ikinä tavata heitä. Joskus kun vastaan tulee ihminen, joka on loukannut tahallaan ja huolella, on ihanaa todeta, ettei sen ihmisen näkeminen tunnu yhtään miltään.
Kovin suurten ja vakavien asioiden äärelle olet taas tullut. Palaat näihin näköjään aika ajoin ja miksi et palaisikin, koska tuollaisia asioita ei yksinkertaisesti voi unohtaa, ainakaan kokonaan. Tom tuossa yläpuolella on hyvin viisaasti pukenut sanoiksi sen, mikä minullakin oli mielessä lukiessani ajatuksiasi. Anteeksiantamisesta ja tietynlaisesta ”deletoimisesta” on minullakin ihan oma kokemus vuosien takaa. Ja kuule, on ihan totta se, että sen ihmisen tapaaminen sitten jälkeenpäin ei tosiaankaan tuntunut yhtään miltään.
Toivottavasti saat ex-teiniin yhteyden normalisoitua. Lähtökohdan kai pitäisi olla, että hän on aikuinen, joka vastaa itse omista asioistaan varsinkin kun asuu omillaan ja käy töissä. Oli miten oli, rehellisyyden pitää kuitenkin olla pohja kaikille asioille. Valheilla kun tunnetusti on lyhyet jäljet niinkuin nyt tässäkin tapauksessa.
Onneksi sulla töiden alkamiseen on vielä aikaa. Jospa ehtisit lepuuttaa päätäsikin näiden viime aikojen myrskyjen jäljiltä. Siis sen mitä huushollin pyörittämiseltä pystyt. Mutta jos se nyt jatkuisi ihan normimoodilla. Toivotaan!!
Tom, Marjatta, kiitos. Näitä samoja olen ajatellut, tuntuu vain että ajatukset kiertää ja kiertää ja kiertää yhtä ja samaa kehää. En väitä, että minulla olisi oikeus helppoon elämään mutta aina välilä tuntuu että ei kai eläminen tarkoita sitä että aina on vaikeaa? Ja samalla tunnen itseni kiittämättömäksi ihmiseksi, parisuhteenihan toimii, kuinka moni saa edes sen?
Ymmärrän hyvin, ettei rankkojen kokemusten kohdalla jaksa aina muistaa niitä hyviä asioita joita elämässä on. Ystävyyden loppuminen on tosi raadollista, sillä jokainen tarvitsee ystäviä. Toivottavasti uusia hyviä ihmisiä tulee kohdallesi!
Sari, totta, niin totta!
Minulle tuli ystävästäsi mieleen yksi kirja. Siinä oli mies, joka auttoi ystäväänsä vaikeuksissa monin tavoin pitkän ajanjakson kuluessa vaatimatta mitään apunsa vastineeksi. Sitten eräänä päivänä nämä kaksi olivat kaksin rannalla. Yhtäkkiä tämä autettu henkilö hyökkäsi ystävänsä kimppuun ja laittoi veitsen tämän kurkulle. ”Miksi haluat tappaa minut, vaikka olen auttanut sinua ja halunnut sinulle vain pelkkää hyvää?” kysyi auttaja ihmeissään. ”Olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa, etten voi muuta”, sanoi toinen ja painoi veitsen ystävänsä kurkkuun.
Minusta kertomuksessa on suuri viisaus. Ehkä tämä pätee ystävääsi, tai sitten kyse on jostain muusta.
Onpa mielenkiintoinen tarina. Taidankin ajatella tuota seuraavan kerran kun tämä ystävä tulee mieleen, vaikka pahoin pelkään ettei kyse olekaan kiitollisuudesta. Kiitos Kala!
Ei kiitollisuudesta vaan siitä tunteesta, ettei pysty koskaan pääsemään tasoihin toisen kanssa vaikka mitä tekisi. Siksi on parempi ”tappaa” se toinen tekemällä hänet vastenmieliseksi itselleen. Tyyliin ”vihaan tota ennen kuin se alkaa vihata mua”.
Itse taas olen ollut kateellinen ystävälleni, joka oli melkein samanlainen kuin minä, mutta vähän parempi tai enemmän joka asiassa. Melkein saavutettava, muttei ihan. Aloin näykkiä hänen sanojaan ja suhtautua häneen ivallisesti, kunnes hän kerran kysyi, miksi olin niin ilkeä nykyisin. Se sai minut tajuamaan, etten itse riittänyt itselleni ja halusin alitajuisesti saada myös hänet kiinni huonoudesta, etten olisi niin paljon häntä ”alempana”.
Aaaa, no nyt mä tajuan. Voihan tuossa olla vinhakin perä, en käy väittämään. Kiitos selvennöksestä.
Myöhässä täällä kommentoimassa, mutta pakko tulla söhrimään 🙂 Kun mulla oli tälläinen ystävä kans. Koko ikäni. Kävimme kaiken läpi, ystävyytemme kesti kaiken. Sitten yhtäkkiä minä(kin!) huomasin tulleeni ulkoistetuksi ystäväni elämästä, Olin niin ällikällä etten koskaan ollut ollut. Vieläkään, yli puolen vuoden jälkeen, en tiedä mikä hänelle tuli, paitsi häpeä omista jutuistaan (jotka ei liity minuun millään tavoin) joka kenties meni niin ylipääsemättömäksi ettei kyennyt enää omasta mielestään kohtaamaan minua. Tämä oikeastaan järkytti perusturvallisuuttani enemmän kuin se että oma suku on iät ajat dissaillut minua ja nyt bielä miehenkin suku.
Juuri näin kupla! Siis jotenkin sitä on elänyt kokoajan uskossa että vaikka suku ei tykkäisi ja kaikki menisi alta niin se paras ystävä on aina olemassa ja turvana. Ei vain voi ymmärtää.