On tämäkin kellonaika olla hereillä, tehokasta nukkumisaikaa kun olisi ollut vielä hyvinkin tunti. Välillä sitä unta ei vain tahdo riittää ja nyt oli taas näemmä se välillä. Toisaalta, ehtiipä kaikenlaista tosin en oikein tiedä mitä se kaikenlainen voisi tänä aamuna olla, ukko kun menee vasta iltaan ja näin ollen en raaski ryhtyä mihinkään äänekkääseen touhuun nyt aamusta.
Eilinen työpäivä oli ihan suht ok. Harmillista tosin että jälleen kerran tuli todistettua sanonta ”parempi olla sanomatta mitään” todeksi. Ohjattavalle, kuten oikein muullekaan luokalle, kun ei sovi tämä viimeisten päivien kovin vapaamuotoinen tekeminen, konflikteja syntyy herkästi ja hommat tuppaa lähtemään ajoittain hanskasta. Aamun eka tunti nyt vielä sujui, parin kanssa matikkapelin pelaaminen, mutta toka tunti oli kompastuskivi.
Lapsella kun on kovin syvään rakentunut tapa ratkoa ongelmia silloin jos hermostuu ihan tosissaan ja ihan yhtä syvään juurtunut hermostumisen aihe tuntuu olevan se jos ei saa tehdä jotain mielensä mukaan. Kehitystä kumpaisessakin on onneksi tapahtunut ja paljon, mutta edelleen on joitain tilanteita joiden suhteen lapsi ei vain osaa hillitä mieltään. Yksi on juuri tämä ns vapaamuotoisempi oleminen ja tekeminen.
Tokalla tunnilla lapsi suuttui ihan tosissaan kun ei saanut purkaa toisen oppilaan rakentamaa ukkoa. Hän kun halusi myös rakentaa sen ukon eikä matikkapalikat riittänyt mallikuvan mukaisen rakentamiseen OIKEILLA väreillä ilman osia joita oli toisen rakentamassa ukossa. Muille ohjeistettu, ja käyttöön hyvin kelvannut, muilla väreillä rakentaminen kun EI vain käynyt. Se kävi kyllä perhoskuvion rakentamiseen mutta siihen ukkoon, ei.
Ääni kohosi kotvaksi ja yksi palikka singahti ilmassa päin luokan ovea. Minä totesin samantien, että rakentelu loppuu kokonaan lapsen osalta jos tämä heittää vielä yhdenkin palikan johonkin suuntaan ja ope oli hetkessä toteamassa lapselle saman. Yksikin karjahdus ja heitto vielä niin se on alakerta ja muutkin päivän kivat jutut saattaa jäädä toteutumatta lapsen kohdalla. Eka kiva juttuhan oli jo toteutettu, olin lapsen kanssa katsomassa kutosten pallopeliä pihassa tokan tunnin alun.
Lapsi tuijotti kiukkuisena sekä minua että opea ja viuh, sinkautti toisen palikan toiseen suuntaan. Onneksi kumpaisenkin heiton lentoradalla ei ollut ketään vaikka palikat nyt pieniä ja muovisia olikin. Huutohan siitä olisi tullut, se on selvä, jos se olisi osunut johonkin toiseen luokan tenavista.
Minä nappasin lasta käsivarsista kiinni ja kampesin tämän seisomaan todeten, että olipa huono päätös lapselta. Ope saatteli meidät ovelle ja kertoi matkalla lapselle, että nämä on nyt niitä huonoja päätöksiä mitä teet, näillä tällaisilla päätöksillä aiheuttaa sen ettei pääse vikalle tunnille sovitulle ”retkelle” kellarikerroksen touhutilaan. Lapsi jarrutti koivillaan vastaan sen minkä ehti kun hilasin tätä pitkin käytävää rappuihin ja rappusista eriytystilaa kohti.
Onneksi matkalla osui vastaan aisapari joka avasi eriytystilan oven niin etten joutunut sentään leikkimään käärmesnaista availlen ovea avaimilla ja pitäen lasta kiinni toisella kädellä. Eriytystilassa istutin lapsen tuoliin ja istahdin itse tämän selän taakse pitäen edelleen käsivarsista kiinni. Toimivin tapa lapsen raivonpuuskien rauhoittamiseen ja vähiten itselle vammoja tuottavin. Jutustelin rauhallisella äänellä lapsen karjuessa ja kehotin tätä rauhoittumaan, raivoamalla kun ei puusta pitkälle päästäisi.
Ja sitten se tapahtui. Tällä kertaa, harmillista kyllä, minulla ei ollutkaan päällä sitä löysää hupparia joka on aivan kertakaikkisen oiva jos lapsi yrittää purra, vaan käsivarsia myötäävä fleecehuppari. Lapsi otti ja pamautti hampaat kiinni vasempaan käsivarteeni. Pam. Ja lujaa. Voin kertoa että sattui aika messevästi. Koska edelleenkään lapsen kanssa ei toimi huutaminen, raivoaminen tai suuttuminen, totesin hyvin hyvin rauhallisella äänellä tämän hampaiden pysyessä tiukasti käsivarressani kiinni että no olipa tämä nyt sitten huono päätös, ihan mahdottoman huono päätös lapselta.
Aivan kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Lapsella oli edelleen tiukka puruote käsivarrestani kun sanoin voivoi ja lapsi jäi selvästikin miettimään epävarmuutta tuntien että mitä ihmettä hän nyt mahtoikaan tehdä. Irrotti otteensa ja alkoi itkeä. Minä jatkoin rauhallista jutustelua tämän selän takana ja kaikki se kiukku ja raivo katosi lapsesta. Tämä vain itki ja pyysi päästä lattialle, lupasi ja vannoi että oli jo ihan rauhallinen.
Minä päästin käsivarsista irti ja annoin lapsen kontata pöydän alle makaamaan, pikaisesti kurkkasin hihan alle ja totesin ettei sentään reikiä ollut ilmestynyt vaikka nahka nyt olikin närheytynyt irti muutaman hampaan kohdalta. Ihan hiivatillisesti puremakohtaan koski mutta minkä tuolle siinä teki, jatkoin rauhallista istumista lapsen lähellä ja jutustelin hetkittäin tälle loppupäivän odotuksista käytöksen osalta. Kun ei se vain käy että luokassa paiskotaan tavaroita, eikä se vain käy että huudetaan ja raivotaan.
Lapsi itki aikansa ja könysi sitten pöydän alta esiin, pyyhki silmänsä ja me lähdimme lapsen rauhoituttua takaisin luokkaan että lapsi saisi kysyä opelta voisiko hän kuitenkin osallistua kellariretkelle. Ope lupasi mikäli lapsi osaa hillitä itsensä siihen asti ja käyttäytyä kunnolla siellä kellarissakin ja lapsi asettui rakentamaan palikoilla saatuaan opelta luvan rakenteluun. Minä ennätin viimein tutkailla käsivarteni kunnolla ja komeastihan siinä oli laskettavissa lapsen hampaat.
Loppupäivä sujuikin sitten ilman erikoisempia konflikteja, lapsi vaikutti lähinnä pettyneen kiukkuiselta omaa itseään kohtaan ja muutaman kerran homma oli lähteä lapasesta mutta hienosti tuo sai itsensä aina rauhoittumaan kun tilanteisiin puutuin. IPssä lapsi leikki sitten yllättävän rauhallisesti ja sopuisasti muiden kanssa joten ihan ok. Jossain kohtaa tämä kävi kysymässä kerronko äidille tapahtuneesta ja varsin surullisen hahmon ritarihan tuo oli kun kerroin että niinhän se on sovittu että nämä kirjataan aina äidille tiedoksi.
Työmaalta lähtiessäni nappasin työkaverin kyytiin ja nakkasin tämän kotiinsa, hilppasin hakemassa speden tarhalta ja olin aikeissa lähteä kaupalle hakemaan aineksia nakkipizzatestiä varten mutta ukkopa ilmoittikin että hän käy kaupalla. Tämä jos mikä on mielenkiintoinen piirre tämän naiseläjän elämässä; jos en heti töistä kotiuduttuani ryhdy touhuamaan niin johan iskee totaaliuuvahdus hetkessä. Niin kävi eilenkin.
Jotenkin jaksoin sentään ryhtyä toimeen kun ukko palaili kauppareissultaan ja testailin nakkipizzan mutta todettakoon nyt vielä kerran että vaikka maku oli mainio niin rakenne ei ollut alkuunkaan allekirjoittaneen juttu. Pöh. Loppupäivä menikin sitten lähinnä lasten parissa, ex-teini viestitteli, poikanen 18v piipahti tyttiksensä ja kaverinsa kanssa hakemassa jätesäkkejä ja prinsessa puhua kälätti. Junnu lähti ”käymään” mummun miesystävää tapaamassa ja kas, yöksihän tuo sinne jäi.
Siinä iltasella tutkailin vielä käsivarttani, se kun oli ihan hiivatin kosketusarka purukohdasta. Jos en paremmin tietäisi niin olisin saattanut kuvitella joutuneeni punkin puremaksi, niin sievä punainen rinkula käsivartta koristi. Yön aikana rinkula on kasvanut keskiosaltaan umpeen eli nyt käsivarressa on hieman kahden euron kolikkoa isompi punainen pläntti joka on himppasen koholla muusta käsivarresta. Kipu on sentään pysynyt vakiona, ei paljon viitsi koskea etten sanoisi.
Tänään onkin sitten luvassa eväsretkeä luokan kanssa, IPtä ja normikotihommia. Huomenna otan kaikki loput ylityöni pois ja singahdan kotiin jo puoli kahden aikaan, nappaan prinsessan kyytiin ja kurvailen ostoksille ja sitä kautta noutamaan spedeä tarhasta. Illalla kiikutan sitten speden synttäreille, tutkailen kaikki vaatteet aamua varten valmiiksi ja valmistaudun henkisesti siihen ihan viimeiseen rutistukseen eli omien tenavien kevätjuhliin.
Ukko otti onneksi hoitaakseen huomisen aamupäivän kevätjuhlariennot, ensin tämä menee poikasen 18v juhlallisuuksiin amikselle, sen jälkeen tämä suuntaa poikasen 16v juhlallisuuksiin yläkoululle. Molemmat karkelot kun on sellaiseen aikaan etten mitenkään päin olisi saanut onnistumaan itselleni vapaata niihin, yksi luokkamme ohjaajista kun on menossa oman tenavansa karkeloihin samaan aikaan. No, ehkäpä jään henkiin.
Vaan jaa. Luulenpa, että ryhdyn nyt tutkailemaan miten kesyttäisin nämä kutrit tällä kertaa aloilleen. Mitään ihmeellistä touhua kun en tosiaan voi tälle aamulle aloitella, eilenhän keittelin pastaa ja siivoilin ja hinkutin sieltä täältä aamutuimaan mutta tänään. Niinpä niin. Viettäkääpä kivakiva torstai ja se on moro!
Älyvapaa äiti 