On päiviä, ja sitten on taas päiviä

Eilinen työpäivä oli kyllä varsinainen päivä. Huoh. Haluttomuutta, kiukkua, kärttyilyä ja vaikkas mitä. Lyöntejä, potkuja ja huutoa. Lopullinen niitti päivälle oli raivarit jotka lapsi sai viimeisellä välkällä luokassa koska ei saanut siivota etupulpettiaan. Etupulpettihan on minun hallussani ja se sisältää lapsen kirjat, kynät ja muut opiskeluvälineet. Takapulpetissa taas lapsi säilöö kaikki paperisilppunsa, väritystyönsä ja muut askartelunsa.

Ensin lensi roskis, sen jälkeen toisen oppilaan pulpetille jättämä vesivärivesi ja lopuksi lapsi otti ja juoksi tuulispäänä repimään yhden oppilaan pulpetille jääneen kuvistyön. Tämän jälkeen lapsi istuikin tiukasti otteessani omalla paikallaan ja minä puhuin tälle surullisella äänellä. Että miltähän nyt mahtaa siitä toisesta tuntua kun työ on revitty. Ja mitä ollenkaan mahtaa muut ajatella kun tulevat luokkaan ja näkevät vedet ja roskat pitkin lattioita.

Hetken puhuttuani se pahin kiukku suli lapsestakin pois ja kerrottuani, että josko minä siivoan sen vesivärivesisotkun niin lapsi voisi kerätä ne roskat takaisin roskikseen. Lapsi ei oikein tiennyt miten suhtautua moiseen ehdotukseen mutta kotvan kuluttua tämä otti ja istahti lattialle roskien ääreen ja alkoi nostella niitä takaisin roskikseen. Minä kuivasin lattian ja autoin loput roskat roskikseen, toisen oppilaan kuvistyön kanssa en valitettavasti voinut auttaa.

Opettajan tultua luokkaan asia selvitettiin nopeasti ja lapsi istui hiljaa ja vihaisena paikallaan. Häntä ei häiritsisi yhtään vaikka muut repisi hänen tavaransa, eikä häntä harmittanut yhtään että toiselle lapselle tuli paha mieli. Ehei! Sanojensa vakuudeksi hän yritti lyödä toista oppilasta joka oli odottamassa anteeksipyyntöä. Onneksi ehdin nappaan ranteesta kiinni ennen kuin lapsi ehti osua toiseen.

Sen verran hyvin tunnen jo tämän lapsen, että tiedän häntä harmittaneen oma käytöksensä, sen näki jo ihan hänen ilmeestäänkin. Koska harmitus ei ole kuitenkaan se tunne, jota hän tahtoo tuntea, käänsi hän nopeasti tunteen kiukuksi ja kärttyilyksi. Jotenkin se loppu kuvistunnista saatiin lutviintumaan vaikka siihen sisältyikin erinäinen määrä ärjähtelyjä.

Varmemmaksi vakuudeksi päätin kuitenkin siirtyä lapsen kanssa IPn tiloihin heti kun tämä sai oman kuvistyönsä tehtyä ja lapsi laski vauhdilla aamulla tekemättä jääneet matikan tehtävät pois. IPssä lapsi asettui vähitellen leikkeihinsä ja rauhoittui, touhusi kotvan päästä jo varsin mallikkaasti IPhen saapuneen kaverinsa kanssa ja arvatenkin kaverin aikainen noutoajankohta ei ollut tälle mieleen.

Välipalalta selvittiin silti ihan hyvin mutta varjostihan kaikki päivän tapahtumat, ja sen oman kaverin lähtö, siinä määrin että silmät sai olla tiukasti naulittuna lapseen kaiken aikaa sillä tämä keksi mm heitellä legoilla paria muuta kerholaista koska nämä ei tahtoneet tätä majaansa. Voisin sanoa, että eilinen työpäivä kuuluu sarjaan ”ei nostata työmotivaatiota”.

Onneksi tänään on perjantai ja perjantai on yleensä ollut mainio päivä lapselle. Ehkä tänäänkin? Toivottavasti ainakin, en välttämättä jaksaisi heti tähän perään uusintaa eiliseltä. Tämä koko tilanne on vain jotenkin niin… turhauttava? Lapsi on koulussa. Siis koulussa. Koulussa pitää tehdä tietyt kouluhommat ja käyttäytyä kuin koulussa. Yhtä ainoaa konfliktitilannetta lapsen kanssa ei tulisi jos tämä saisi toimia ihan oman mielensä mukaan.

Jos tältä ei vaadittaisi mitään, ei laskuja, ei kirjoittamista tai kuvistunneilla ohjeiden mukaan tekemistä. Lapsi kirjoittaa toki mielellään JOS saa kirjoittaa ihan mitä tahtoo. Lapsi laskee ihan mielellään JOS saa laskea mitä tahtoo. Eilen hän olisi tahtonut ehdottomasti tehdä matikankirjasta kellosivua vaikka ei kelloa vielä tunnekaan. Kyseistä sivua olisi tahdottu tehdä kirjaamalla summittaisesti numeroita kellotaulujen alle.

Kellonaikoja EI tahdottu opetella, eikä todellakaan haluttu edes yrittää niiden opettelua vaan viivoille olisi tehty ihan mitä numeroita mieli tekisikään. Kyseisen touhun kieltäminen ja normaalin laskusivun tekemisen vaatiminen oli takuulla yksi tekijä sille miksi lapsi turhautui ja kiukkuuntui niin pahasti.

Toinen tekijä kiukun kasvulle oli se, ettei tämä saanut itse päättää koska tekee sen matikansivun. Kolmas tekijä oli takuulla se, ettei tämä saanut tehdä kuviksessa omia juttujaan vaan joutui tekemään saman työn minkä muutkin oppilaat luokassa. Päivät lapsen kanssa sujuisi kuin tanssi jos tämä saisi liimata-leikata-väritellä-hyppiä-touhuta ihan juuri kuten tahtoo.

Se, että lapsen koulutehtävien pakollista määrää on vähennetty alkukevään määrästä runsaasti ei ole oikeastaan muuttanut mitään muuta kuin sen, että lapsella on enemmän aikaa kolistella, rapistella ja puhua pulputtaa niinä päivinä kun tämä tekee tehtävänsä reippaasti. Päivinä jolloin tehtäviä ei tahdota tehdä lapsi kolistelee ja rämistelee siirtääkseen tehtävien tekemistä.

Saapa nähdä tapahtuuko lapsessa mitään muutoksia syksyyn mennessä, aika epätoivoiselta tuntuu toisinaan. Totesinkin eilen työkaverilleni että jos tilanne pysyy ihan samana ensi vuoden niin en minä kolmatta vuotta tätä hommaa enää jaksa. Minä kulun loppuun kun kaikki on pelkkää kivirekeä ja pakkoa ja jatkuvaa maanittelua, varuillaan oloa ja oman mielialan rauhallisena pitämistä.

No, tämä työpäivästä. Ei liene tarpeen sanoa että kotiuduttuani olin väsynyt. Väsyneen väsyneen väsynyt. Toisaalta vesikeli oli hyväkin juttu, toisaalta taas ei, sillä ehkä minä olisin piristynyt jos olisimme lähteneet speden kanssa pyöräkeikalle. Koska satoi niin minä ruokin tenavat, evästelin itse ja keitin pannullisen kahvia. Lössähdin nojatuoliin ja tadaa…

Nukahdin kesken tallenteen istualleni. Onneksi torkut kesti vain vartin mutta ei ne kyllä mitenkään vireystasoa parantaneet. Koko loppupäivä meni haukotellen ja odottaen sänkyyn pääsyä. Touhusin silti pannarin tenaville iltapalaksi ja keitin vielä lisää kahviakin mutta ei. Minun sisäinen ohjelmistoni oli päättänyt että nyt on oiva aika olla puuduksissa.

Luonnollisestikaan uni ei ollut mitenkään kummoisen hyvää alkuyöstä, havahduin hereille aika monesti mutta puolen yön jälkeen olen kyllä nukkunut kuin tukki. Onneksi tänään on tosiaan perjantai. Sen verran sain siinä iltasella ihan oikeasti aikaan, että ilmoitin junnun teatteriporukan kevätretkelle ja koska moisen retken tapahtuma-aikataulu on himppasen pölhö, niin sainpa aikaiseksi soiteltua naapurin rouvallekin.

Kyllä kuulkaa maanmainiot naapurit on ihan ykkösjuttu! Naapurista joku, joko rouva, herra tai toinen varapoikasista, kuskaa junnun teatteriporukan huomaan retkipäivänä sillä tottakai ajankohta on sellainen, että ukko on iltavuorossa ja minä en tiedä etukäteen voinko lähteä yhtään aiemmin työmaalta vaiko en. Jes! Ihan ykköstä!

Vaan jaa. Nyt olisi ehkä syytä ryhtyä kuosittamaan omia kutrejaan, ne kun osoittaa jälleen kerran joka ilmansuuntaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai, minä pyrin samaan! Ai niin, loppuun vielä tuuletukset; poikaselle 16v tuli ensimmäinen kutsu haastatteluun! Poikasen sydämeltä tippui ISO kivi ja niin se tippui äidinkin sydämeltä! JES!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s