Ajatusleikkejä

Jämähdin ajattelemaan elämäni parasta hetkeä. Tämä ajatusleikki lähti simppelisti siitä, että katselin dokumentin Ayrton Sennasta ja myöhemmin Avalta ohjelman ”Erilaisia perheitä” jossa vanhemmat totesivat kakkosen syntymän olleen elämän paras hetki. Mikä oikeasti on oman elämän paras hetki?

Tuntuu typerryttävän sikamaiselta ohittaa omien lapsien syntymä parhaasta hetkestä. Esikoisen syntymä paras hetki ikinä? Sekavin ehkä.  Paras? Ihana, täydellinen ja upea mutta paras? Poikasen nyt 18v syntymä? Joo, aivan mieletön. Viisaan näköinen pieni ihminen sylissä, aivan uskomaton kokemus. Paras?

Poikanen 16v, äkkisyntymä. Aivan mieletön. Koko tunnelma syntymän ympärillä, järjetön! Paras? Prinsessa ja kätilö joka päätti että TÄNÄÄN syntyy. Piste. Mahdottoman hienoa. Paras? Junnu, totaalifloppi. Kaiken sen jälkeen elävä vauva, maailman parasta ikinä!!! Paras? Ja spede. Paras?

Ehkä paras hetki kuitenkin oli se, kun rakastuin tuhatta ja sataa ukkoon? Tai ehkä sittenkin se hetki kun menimme naimisiin? Tai olisiko se sittenkin se hetki kun eksä juoksi kukkapuskan kanssa sairaalan aulassa? En minä osaa sanoa. Elämäni on täynnä elämän parhaita hetkiä. Niitä, joiden ajattelu saa sydämen pieneksi käppyräksi.

Elämän pahimmat hetket. Onko niitä. On. Mutta laittaa ne järjestykseen. Mikä oli pahinta? Mikä sattui eniten? Myöhästyminen paikalta kun isä kuoli. Äidin kantaminen eteiseen. Naapurin nostaminen hirrestä. Se aamu kun totesi ettei äiti olekaan kotona. Se ilta kun soitti hälytyskeskukseen ja pyysi harhaiselle siskolle kyydin mielisairaalaan.

En osaa eritellä parasta enkä pahinta hetkeä, osaan vain kertoa mikä tuntui hyvältä ja mikä sattui. Me teemme, ihan kaikki, helposti itsestämme olosuhteiden uhreja, niinhän minäkin teen. Olen tällainen koska, ja siis toimin näin siksi… Ei se niin ole. Olen tällainen koska olen.

Toki kaikki kokemukset muokkaa tapaani toimia muita kohtaan, en luota ihmisiin oikeastaan koskaan, en tahdo ketään lähelleni oikeastaan milloinkaan mutta minulla on oikeus siihen. Yritän olla mahdottoman myötätuntoinen kaikkia kohtaan mutta aina en siihen pysty. Ei minua kiinnosta katkesiko sinulta kynsi vai ei, se on vain osa elämää.

Tunnen ihan uskomatonta surua usein. En halua, että kukaan läheiseni joutuu muiden loukkaamaksi. En tahdo, että heitä sattuu. Se, jos minua sattuu on ihan yhdentekevää. Oikeastaan mikään ei satu enää ja se on taas jotain joka pelottaa minua. Milloin minusta tuli näin täydellisen tuntoaistiton?

Mutta se paras hetki. Voiko niitä olla monia? Minun parhaita hetkiäni kun on aamut jolloin herään. Jokainen aamu kun nousen sängystä. Ihan parasta ikinä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s