Sellattii tällattii…

Että täällä sitä oltas taas, kotosalla. Työpäivän pituudeksi ehti juuri ja juuri kertyä reilut kaksi tuntia. Kympin jälkeen pirahti puhelin ja puhelu tuli, jälleen, tarhalta. Spede oli ottanut ja oksentanut puistoreissun kunniaksi haalarinsa, kaulurinsa ja kenkänsä. Eli pyykkikone on päällä, lapsi yöpukeisiin kuositettuna olkkarissa television ja pillimehun ääressä.

Saa nähdä oliko tauti tosiaan ”yhden oksennuksen”-versio, ainakaan vielä mehut ei ole tulleet uudelleen ylös ja kotva sitten lapsi kävi toteamassa että mieli tekisi banaania. Valitettavasti hedelmäkulho ei sisällä enää moista herkkua, tarjolla olisi vain omenaa ja mandariinia ja ymmärrettävistä syistä omena ei nyt maistu lapselle. Eipä tuo minullekaan maistuisi jos olisin pari tuntia aiemmin juuri kyseistä elintarviketta oksentanut tehokkaasti.

No, nähtäväksi siis jää oliko tauti tässä vai ei, nähtäväksi jäänee sekin innostuuko täällä muutkin tuuppimaan nuppejaan pönttöön. Tämä siis viettää jälleen pari päivää kotosalla, ukko kun ei ollut vieläkään halukas kotoilemaan. Ymmärrän, vaikka toisaalta minullakin on jo lievästi sellainen olo että olen ollut kotona enemmän kuin riittävästi vähäksi aikaa. Ja silti se ensiviikon hiihtoloma on odotettuakin odotetumpi juttu osaltani.

Lapsen kanssa pari koulutuntia sujui varsin mukavasti, minkäänlaista työskentelytahtoa lapsella ei ollut mutta eipä siinä mitään, rauhallista meno oli silti. Saapa nähdä lähteekö huomenna mopo keulimaan kun en aamulla työmaalle ilmestykään, tänään nyt ehdin onneksi todeta lapselle ennen lähtöäni että nyt ihan rela ja reippaasti, menet kohta ruokailemaan ja sen jälkeen on enää TUNTI koulua jäljellä.

Ja nyt siirryn tyhjentämään pyykkikonetta. Äänestä päätellen haalarit on ripustusvalmiina. Se on moro!

Maanantaikos se taas

Se on aikamoista ravia kun nämä viikot kiitää. Niin ja viikonloput, tosin viikonloppujen kohdalla epäilen ettei kyseessä ole ravi vaan kiihdytyskisat. Toisaalta ihan hyvä, sitä nopeammin tulee se kauan kaivattu hiihtoloma mitä nopeammin päivät kiitää. Ja kiitäähän ne, toivottavasti tämäkin päivä sillä pakko myöntää että työinspiraatio on aika vähäinen tällä hetkellä. Jo valmiiksi mietin kuinka paljon tänään mahtaa ajasta kulua eriytystilassa lapsen mölinää kuunnellen.

Toivottavasti ei ihan koko päivää sentään, se kun on jokseenkin raskasta kuunneltavaa sanoisin mä. Kaikki muu oikeastaan siellä eriytystilassa vielä menetteleekin mutta se mekkalointi. Jokin ääntä vaimentava materiaali, esim matto, olisi varsin jees mutta toisaalta kaikki irtokamahan on vain yksi leikkikapine lisää lapsen käytettäväksi ja pahoin pelkään että jopa lattiamatosta kehkeytyisi tovissa joko käärme, pamppu tai vaikka linja-auto jonka päällä matkata.

Vilkas mielikuvitus on toki hyvä asia lapsella kuin lapsella mutta välillä tuntuu että tämän lapsen kohdalla mielikuvitus menee himppasen yli, tai niin, ainakin sitä käytetään hieman väärässä kohtaa.

Tälle viikolle osuu muuten yksi juhlapäiväkin. Ex-teini täyttää vuosia ja kappas, samalle päivälle osuu koulumme liikuntapäivä. Lapsihan pitää kovin hiihtämisestä ja yleensäkin liikunnasta joten hyvällä säkällä kyseisestä päivästä kehkeytyy varsin hyvä päivä tämän kanssa. Tai sitten ei, poissaolopäivinäni liikuntatunnit olivat olleet lähinnä katastrofaalisia tilanteita joiden päätteeksi ope jäi miettimään voiko lasta ottaa tunneille mukaan.

Tänään aion työpäivän jälkeen ottaa ja siivoilla himppasen. Olisi ehkä pitänyt eilen touhuta moista mutta jotenkin en saanut aikaseksi vaikka levottomana kiepuinkin osan päivästä pitkin torppaa. Sunnuntai ON meillä tosiaan lepopäivä, silloin ei tehdä siivoustouhuja kuin pakon edessä ja harvemmin niitä pakkotilanteita tulee.

Jotenkin nyt tuntuu että tänä aamuna tämä bloggaaminenkaan ei ota toimiakseen. Laitettakoon tähän loppuun kuitenkin sen verran huomautusta että poikasen 16v tyttis osoittautui varsin mukavaksi ja simpsakaksi pakkaukseksi ja on toki tervetullut toistekin meille viikonlopun viettoon. Oletan silti, että ensi viikonlopun poikanen 16v aikonee viettää tyttiksen luona sillä sehän alkaa tosiaan se hiihtoloma.

Ja nyt taidan siirtyä ihan suosilla oman habitukseni kimppuun. Jotenkin on hiukset onnistunut taas sojottamaan sataan eri suuntaan ja sehän ei ole hyvä se. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai, minä pyrin kyllä samaan.

 

Ravintola Villisika

Lauantain kunniaksi suuntasimme ukon kanssa ruokailemaan mansen suuntaan. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Ravintola Villisika Koskikeskuksen kupeesta. Ravintolatila oli varsin viihtyisä ja palvelu nopeaa ja hyvää. Mies otti alkupalaksi talon valkosipulileipää, minä puolestani kanasalaatin. Alkupalat oli kertakaikkisen hyvät, suosittelen!

Pääruoaksi valitsin valkosipulileikkeen ja herranen aika että se oli VALTAVA! Paistinperunat oli hyvin maustettuja ja niitäkin oli lautasella runsaasti ja kyytipoikana tullut aioli oli kertakaikkisen herkullista. Sen verran valtava annos oli kooltaan, että ihan kaikkea leikkelettäkään en saanut syötyä, perunoista nyt puhumattakaan.

valkosipulileike

Mies puolestaan otti pääruoaksi kokonaisen kanan ja todettakoon tässä ja nyt, että puolikas olisi riittänyt varsin hyvin. Kana oli mehukas ja mies kehui annostaan moninaisin sanakääntein joten selvästikin onnistunut valinta häneltäkin.

broitsua

Jälkiruoaksi otin suklaakakkua ja koin iloisen yllätyksen sillä kakussa oli isoja saksanpähkinän paloja. Erittäin hyvää, suklaista ja mehukasta kakkua tuli lautasella ehkä hieman turhankin paljon mutta sitkeästi söin kakkupalat viimeistä murenaa myöten.

suklaakakku

Kaiken kaikkiaan ruokailukokemus oli mainio. Ruoka oli hyvää vaikkakaan ei maultaan mitään ylimaallisen tajunnan räjäyttävää ja annoskoot oli mielettömät. Rahalle sai todella vastinetta sekä sen ruoan että palvelun muodossa joten suosittelen Villisikaa muillekin ruokailijoille, etenkin ison nälän tyynnyttäjänä ravintola toimii mainiosti.

Kokonaisarvosanaksi tulkoon 8 +.

Voi taantuma sentäs

Keskiviikko oli työmaalla mennyt varsin mallikkaasti, niin paitsi siltä osin minkä kärttyohjaaja oli ohjattavan kanssa, torstai olikin ollut hankala päivä. IPssä touhut oli sujunut tuosta vain, ihan kuten epäilinkin sillä IPssä ohjaaja-aisaparini on rautainen rouva joka todella osaa toimia ongelmallisenkin lapsen kanssa. Oikeasti, lapsi kuin lapsi toimii paremmin kun ohjaajakin toimii kunnioittavasti eikä ”alennu” lapsen riidanhalun tasolle.

Mutta niin, taannuttu on. Ei nyt ihan sinne missä syksyllä oltiin mutta lähellä samaa pistettä ollaan ja tiukasti. Matikka sujuu kunhan lapsen saa tekemään mutta minkäänlaista motivaatiota lapsella itsellään ei ole. Keskustelimme asiasta pitkään ja hartaasti opettajan kanssa aamusella kun työmaalle palailin ennen lasten kouluun saapumista. Olemme tulleet tilanteeseen jossa emme oikein tiedä mitä tehdä.

Lapsessa ei ole sen tammikuun alkupuolen pariviikkoisen jälkeen ollut mitään jälkeä koululaisesta, oikeastaan olemme menneet päivä päivältä taaksepäin harppailemalla. Miten toimit lapsen kanssa johon ei tehoa sen enempää porkkanat kuin kivojen juttujen menetyksetkään? Ihan oikeasti teki mieli nauhoittaa ääntä reilusta tunnista jonka vietin lapsen kanssa kahden eriytystilassa. Tiedättekö miltä tuntuu kun korvissa soi?

Tilassa ei kuitenkaan ole kuin pöytä, kaksi tuolia, lämpöpatteri seinällä ja ikkuna jossa on sälekaihtimet. Sittenkään lapsi ei saanut sen reilun tunnin aikana tehtyä kuin kuusi sanojen alkukirjainta, yhden tavun ja neljä nelikirjaimista sanaa monisteeseen. Kaiken muun ajan lapsi ”skeittasi” pienessä tilassa loikkien pöydälle, pöydän alle, kiiveten patterille tai leikki paloautoa, poliisiautoa, moottoripyörää tai oli koiranpentu joka makasi pöydän alla.

Testasi kaikua, kopisteli ikkunaa, väänteli patterin lämmönsäädintä. Mietti miten saisi katossa olevan sammutussprinklerin tiputettua alas. Se äänimaailma. Ujellusta, kolistusta, lisää ujellusta, vinkunaa, kolinaa, kaikua. Päässä ihan oikeasti soi kun tilasta poistuimme siinä kohtaa kun lapsi lähti syömään. Ohjaajakollegat, ne joiden kanssa eniten työmaalla touhuan, näkivät olomuodostani hyvinkin tarkkaan miten päivä oli lähtenyt lapsen kanssa käyntiin.

Suurin osahan työkavereista ei sitä huomaa, minä kun jaksan ja jaksan hymyillä vaikka kuinka tekisi mieli potkia roskiksia. Työtähän se vain on mutta tsiisus että nyt tuntuu raskaalta tämä kausi. Ruokailun jälkeen taannuttiin lisää. Pitkästä aikaa sain ihan oikeasti nyrkistä, se heilahti niin kovaa käsivarteen että siihen ilmestyi mustelma. Ei siinä juuri jää vaihtoehtoja mitä tehdä vaikka olenkin vältellyt kiinnipitotilanteita juuri siksi, että en usko niidenkään olevan ihan se mikä lapsen kanssa toimii.

Istuimme kymmenkunta minuuttia vastakkain niin että pidin ranteista löyhästi kiinni, sen verran kuitenkin ettei lapsi päässyt lyömään. Potkuja väistelin, samoin päätä ja pikkuhiljaa lapsi rauhoittui. Lopulta ne puuttuneet viisi tavuakin tuli tehtyä siihen kolme tuntia aikaisemmin aloitettuun monisteeseen. Tämä on kuulkaa aikamoista touhua. Lapsi ei todellakaan ole paha, sitä en lähde väittämään, päiviin kun mahtuu aina niitä hyviäkin tuokioita jopa silloin kun päivät on tällaisia.

Onneksi lapsi lähti koululta neljän tunnin päivän jälkeen ja minä pääsin IPhen ilman tätä. Olin niin väsynyt ja puhki ja uuvuksissa kuin vain voi olla. Jopa viereisen ekaluokan opettaja totesi käytävässä vastaantullessaan että sulla on mahtanut olla aikamoinen päivä tänään. Onhan se, menenpä tästä rentoutumaan IPhen niiden ongelmattomien lasten seuraan. Välissä kipaisin sen verran opehuoneella että hain väkivaltailmoituksen sillä aamuisten keskustelujen lomassa sovimme opettajan kanssa niiden täyttämislinjan minun osaltani.

Uhkaavasta käytöksestä; ilmoitus, muksauttelusta; mikäli siltä tuntuu, sanallisesta uhkailusta; ilmoitus, lyönneistä; ilmoitus. Siitä ilmoituksesta tuli aika tyly luettava; uhkailu, lyöminen, potkiminen, pureminen. Tilanteen ratkaisu; estäminen kiinnipitämällä. Tämä alamäkihän alkoi neljä viikkoa sitten ja kokoajan on tuntunut että vauhti kiihtyy mäessä. Me molemmat oman open kanssa olemme todellakin tilanteessa jossa emme tiedä miten tästä mennään eteenpäin.

Lapsihan on koulussa. KOULUSSA. Normaalissa koulussa jossa on toki erityislapsiakin joukossa mutta ei yhtäkään yhtä ongelmallista lasta kuin tämä ohjattavani. Koulu ei ole TARHA. Minä EN ole lastenhoitaja eikä sitä ole opettajakaan. Luokkahuone EI ole leikkipaikka. Koulu ei ole iso leikkikenttä vaan koulu. Jo syksyllä oli vanhempien kanssa puhuttu siitä onko koulu, siis normaalikoulu, oikea paikka lapselle. Ymmärrän toki vanhempienkin kannan mutta juuri tällä hetkellä olo on itselläkin niin toivoton, että epäilen ettei tämä kouluratkaisu nyt palvele alkuunkaan lapsen etua.

No, jatko jää nähtäväksi. Ensi viikolla on onneksi OHRn kokous ja sen jälkeen pidämme opettajan ja vanhempien kanssa palaveria jatkosta. Mikäli jatko tapahtuu tuolla koululla niin toiveissa on että minä jatkan lapsen kanssa. Lapsen kohdalla jatkumo on ehdottoman tärkeää, muuten ollaan uudelleen tarkalleen samassa pisteessä mistä alunperin liikkeelle lähdettiin syksyllä. Nythän siellä ei vielä sentään olla vaikka taantuma onkin käynnissä, lapsi ei karkaile, ei hakkaa ketään ohikulkiessaan eikä aggressiivista käytöstä ilmene kuin opetustilanteissa kun lapsi kokee että tältä vaaditaan liikaa.

Niin se loppupäivä lapsen kanssa. Vielä koulupäivän viimeiseksi vartiksi siirryimme eriytystilaan sillä luokassa lapsi vain häiriköi muita sen minkä ehti. Eriytystilasta lähdimme silti sopuisasti kahteen pekkaan pukeutumaan koulupäivän päätyttyä vaikka osa siitä ajasta menikin niin että jouduin jälleen pitämään lasta aloillaan. Ei ihme että käytävällä vastaantullut opekin totesi kuten totesi. IPssä totesin samantien IP-aisaparilleni että nyt on ollut sellainen päivä että voi oksat pois omenapuusta.

Minulta kysyttiin aamulla ihan suoraan jaksanko vielä jatkaa lapsen kanssa. Ei minun sitä kauaa tarvinnut miettiä, jaksanhan minä vaikka toivoton olo onkin välillä ollut viimeviikkoina. Kauanko jaksat, kysyttiin perään. Kolme vuotta maks, totesin. Ja kättä en raamatulle laita senkään aikarajan kohdalla, saattaa olla etten jaksa kuin enää vuoden, saattaa olla että jaksan vaikka kuinka ja kauan. Tällä hetkellä olo on lähinnä se, että kunhan hiihtoloma tulisi pian. Kunhan kevät tulisi pian. Kunhan olisi jo kevätjuhlat.

No, tämä työasioista, kotvaksi vielä kotijuttuihin. Kotiin koukkasin sittarin kautta sillä daa, otin vartin (!!!) sisällä olleesta liki tunnista katsastaakseni ihanat kynsilakkavalikoimat. Onkohan tämä liian bling?

bling

 

No, oli tai ei, jään mielenkiinnolla odottamaan pysyykö tämä tosiaan sen luvatut 7 päivää hyvänä. Ostosten jälkeen koukkasin speden tarhalta ja kotona ruokin tenavat ja lopuksi itseni. Olo oli jokseenkin nuutunut ja sitä oloa korjailin, tietysti, keittelemällä lisää ja lisää kahvia. Siinä keittelyn lomassa tuli pestyä pari koneellista pyykkiä ja notkuttua töllön ääressä. Niin ja laiteltua nämä blingit kynsiin.

Tänään olisi sitten tarkoitus pyörähdellä kenties kahteen pekkaan ukon kanssa kylille. Poikanen 16v on lupautunut hoitelemaan pienempiään tyttiksensä kanssa. Tyttiksestä en osaa vielä oikein sanoa mitään, kaksikkohan hengasi nuokkarilla ja kylillä puolille öin eli tutustuminen jäi himppasen vähiin. Vaan jaa. Ehkä siirryn nyt suosilla nautiskelemaan lisää kahvia. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva lauantai!

No jopas tahmaa

Ei hajuakaan missä vika, mutta kovin on hitaanlaista nyt nettiyhteyteen pääsy. Onko vika laitteissa vai yhteyksissä, mene ja tiedä. No, sitkeys palkitaan ja tiukka kymmenen minuutin odottelukin palkitaan avaamalla viimein tämä kirjoituseditori. Nice! Ehkä läppärini on vain niin täynnä kaikkea sontaa, sekä fyysistä että virtuaalista, että tökkii jo siksikin.

Sehän on kuulkaa sitten tämän viikon viimeinen (!) työpäivä ja se on oikeastaan ihan kiva se. Varsin mukava päästä jälleen työmaalle, alkaa tämä kotioleilu jo riittää. Eilen oli tosiaan tehokas kotipäivä, pyykkiä, kokkaamista vaikka missä muodossa ja siivoilua mahtui päivään. Ehdimmepä poikasten kanssa lukea mielettömän musamaikankin loppuun, sitä loppuun lukemista on hidastanut kovin junnun ”elämä” sillä tämähän on ollut milloin serkuilla, milloin pihakaupunkinsa rakennuspuuhissa iltapäivät.

Tänään on luvassa töiden lisäksi merkillisiä kokemuksia ja näkemisiä. Poikanen 16v on pyytänyt tyttiksensä meille viikonlopuksi. APUA! Missähän vaiheessa tuosta tenavasta mahtoi tulla niin iso, että tässä jo tosiaan tapaillaan tämän tyttistäkin? Siis kysyn mä vaan! Juurihan tuo vielä hyppi trampalla ja meni rokee ja pokee kavereiden kanssa.

Mielenkiinnolla odotan mikä minua työmaalla odottaa. Onko ohjattava koululaismoodissa (tuskin) vai onko hän edelleen pikkulapsikuosissa. Tuo kysymys siitä kuka häntä hoitaa on jäänyt jotenkin häiritsemään minua kovin, ehkä siksi että se kertoo hyvin pitkälti sen miten hän kokee koulun. Yksi hoitopaikka tarhan jatkeeksi, sitähän hänen käytöksensäkin osin kielii. Ei kiva.

Se tiistainen raivokohtaus oli saanut opettajan tekemään väkivaltailmoituksen ja samalla opettaja oli tuuminut ääneen olenko minä mahtanut tehdä niitä ilmoituksia. No enpä ole ja se on toisaalta harmi se, mutta toisaalta taas… Tänä aamuna pitänee vaihtaa sen verran sanasia opettajan kanssa että selvitän tarkalleen millaisesta käytöksestä tämä tahtoo minun ilmoituksia tekevän.

Riittääkö ihan pelkästään se, kun lapsi aina välillä ”muksii” ilman sen kummempaa voimankäyttöä minua vai teenkö ilmoituksen vain niistä tilanteista kun lapsi ihan oikeasti lyömällä lyö. Niitä tilanteitahan ei enää ole oikeastaan ollenkaan minua kohtaan, harmi että niitä on sitten muita kohtaan kun en ole paikalla.

No, onneksi tämä on ns lyhyt päivä mitä lapseen tulee. Ei IPtä vaan ainoastaan neljä luokkatuntia. Luokkamme on menossa seuraamaan vanhojenpäivän tansseja ja tämäkin on asia jota olen jäänyt miettimään. Menenkö lapsen kanssa vai en? Todnäk menen mutta sillä asenteella, että tansseista lähdetään pois heti jos mopo alkaa keulia.

Jos kohta koenkin toisaalta ihan mahdottoman upeaksi sen, että teen todella työtä joka on tarpeen niin siitä huolimatta aika-ajoin mietin sitäkin kuinka paljon mieluummin olisin ihan normiohjaajana koululla. Henkkoht ohjattava, ainakin tämä lapsi, kun sitoo ihan täysin minut itseensä sen ajan minkä koululla viettää.

Yksi kollega oli asian ottanut puheeksikin ohjaajien tapaamisessa, siis siinä missä en ollut mukana saikkulaisena, ja todennut että jotain pitäisi tehdä. Taukoja sille on järjestettävä enemmän, sehän on naimisissa lapsen kanssa. Niin. Minä olen itseasiassa ihan tyytyväinen taukomäärääni vaikka tiedänkin niitä olevan yksi vähemmän kuin muilla. Sen yhden vähemmän kun kompensoimme sillä, että kyseinen tauko on sitten himppasen pidempi.

Ja silti olen osin samaa mieltä kuin kollega. On aika raskasta puuhaa olla esim aamukasista iltapäivä kolmeen yhden ja saman lapsen seurassa niin että välitunnitkin istut vieressä kuuntelemassa mielikuvitustarinoita milloin mistäkin. Ohjattavanihan on ajellut mopolla koulun käytävillä, isoveli on ajanut kahtasataa motarilla moottoripyörällä ja vaikka mitä. Rikas mielikuvitus on ihan jees ja jututkin on ihan ok kun niitä kuulee vain silloin tällöin mutta kun niitä samoja juttuja kuuntelet päivän aikana kymmeniä kertoja niin välillä kieltämättä tekisi mieli laittaa tulpat korviin.

Onneksi meille aikuisille on luotu, tai ainakin äideille, toisesta sisään ja toisesta ulos-mekanismi jonka avulla ei välttämättä edes kuule mitä toinen kertoilee vaikka nyökytteleekin sen näköisenä että on ihan täysin jutussa mukana. Sitä mekanismia tulee aika usein lapsen kanssa käytettyä ihan jo omankin mielenterveyden takia.

Vaan jaa. Taidanpa lopettaa nyt nämä mietinnöt tämän osalta tähän ja siirryn vähitellen kuosittamaan itseäni ja kaipa se pitää spedellekin jotain aamupalan tynkää kaivella esiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai, minä pyrin samaan vaikka en takaakaan että tästä sellainen tulee.

Hyvää ystävänpäivää!

ystis

Oikein hyvää ystävänpäivää toivotettakoon tämän muffinsikuvan kera. Koska tänään on ollut jokseenkin pitkäpiimäinen fiilis eikä se palapelikään ole saanut innostumaan niin intouduinpa sitten riehumaan keittiössä. Ensin lihat paloiksi ja valkosipulilihakastike hautumaan, sen perään näiden muffinsien leivonta jota seurasi perunoiden kuorintaa, makaronien keittelyä huomista ajatellen ja tadaa, lopuksi innostuin vielä käyttämään pöydällä kypsyneistä banaaneista kakun joka nyt muhii uunissa.

Kirjataanpa tähän siis muffinsien ohje, vaikutti varsin toimivalta!

3,5 dl vehnäjauhoja

2dl sokeria

2tl leivinjauhetta

2tl vaniljasokeria

3dl mustikoita

1dl kermaa tai maitoa

1dl sulatettua voita

2 munaa

(valkosuklaata)

Vatkaa sokeri ja munat kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää hieman jäähtynyt voisula ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Sekoita kuivat ainekset keskenään ja sekoita sokeri-muna-voiseokseen. Lisää kerma. Lisää varovasti käännellen kohmeiset marjat. Jaa taikina paperisiin muffinivuokiin, (paina taikinan sisään pala valkosuklaata) ja paista uunin keskitasolla 200°C n. 20 minuuttia.

Tästä määrästä tulee juuri passelisti 12 muffinsia jotka paistoin muffinsivuokaan asetetuissa paperivuokasissa. Flora vispin maustoin vaniljasokerilla ja sokerilla, nakkasin joukkoon himppasen vaniljakreemijauhetta koostumusta napakoittamaan ja samalla kertaa värjäsin vaahdon Wiltonin punaisella geelivärillä vaaleanpunaiseksi. Hyvää on!

Tässä sitä taas ollaan

Sehän on sitten jo torstai. Jotenkin tuntuu, ettei tahdo pysyä päivissä mukana mutta kaipa se johtuu lähinnä tästä omituisesta kotona hengailusta. Huomenna pääsee onneksi töihin, niin ja spede tarhaan, sillä lapsi on selvästikin kokolailla kuosissa. Eilen aamulla tällä oli vielä himppasen lämpöä mutta iltaa kohti lämpö laski ihan omia aikojaan eli eiköhän tauti ollut sitten siinä. Seuraavaa odotellessa, näin se on.

Eilen aamusta ex-teini koikkelehti paikalle hieman ennen ysiä. Tämä tuli hoitamaan spedeä siksi aikaa kun pyörähdin poikasen 16v koululla erityisopettajan juttusilla. Poikanenhan osaa tunnilla vaikka mitä ja osallistuu tunteihin aktiivisesti mutta koenumerot on jotain ihan muuta. Nelosia ja vitosia, eipä tässä tänä vuonna ole taidettu törmätä yhteenkään kutoseen jos en väärin muista. Tähän asiaan on kiinnittänyt huomiota lisäkseni opettajat ja tadaa, yläkoulun rehtori.

Siis se sama joka on ihan karmea tyyppi oppilaiden ja lähes kaikkien vanhempien mielestä. Okei, myönnän, rehtorilla tuppaa hieman mopo keulimaan aina välillä oppilaiden ja näiden vanhempien kanssa toimiessa mutta silti, ei minulla ole mitään sen kummempaa käsitystä tästä. Ihan asiallinen tuo on ollut ne pari kertaa jotka olen hänen kanssaan puhelimessa keskustellut, tosin ne keskustelut tapahtui poikasen nyt jo 18v kouluaikana.

Poikanen 18vhän oli varsinainen riippakivi. Ihan mahdoton. Mutta kun samaan aikaan poikanen osasi olla supliikkimies opettajien ja rehtorin seurassa niin eipä tuo koskaan kunnolla liriin joutunut mistään. Jälki-istuntoja poikanen kyllä istui taajaan mutta silti. Oikeastaan taisin yläkoulun aikaan puhua poikasen opettajan kanssa useammin kuin monen muun ihmisen kanssa, soittelutarvetta kun oli suunnilleen viikoittain.

Onneksi poikasella oli mahdottoman upea luokanvalvoja, sellainen joka jaksoi ja jaksoi vääntää tämän kanssa ja niin, nythän niitä väännön tuloksia sitten nautitaan. Mutta niin, takaisin itse asiaan eli poikanen 16v on siis ollut mahdoton alisuoriutuja mitä kokeisiin tulee koko tämän vuoden. Rehtorihan siihen asiaan oli tarttunut karvan ennen joululomaa ja jututtanut poikasta pitkään ja hartaasti, laitteli sitten Wilmankin kautta minulle viestiä asian tiimoilta.

Heti joululoman jälkeen rehtorin käynnistämät pyörät lähti pyörimään ja kas, nyt poikanen oli lukihäiriötestissä erityisopella. Erityisope koululla on muuten kertakaikkisen mainio pakkaus, aiemmin en olekaan tätä tavannut. Poikasella ei ole lukihäiriötä mutta mutta… sanavarasto on kovin suppea ikäisekseen. Keskustelimme ja tuumailimme siinä kahteen pekkaan eilen asiaa ja todnäk sanavaraston suppeus johtuu poikasen alakouluaikaisesta änkytyksestä ja tarkemmin siitä, että poikanenhan oli täysin puhumatta kolmosen ja nelosen ajan luokassa.

Tuolloin tällä oli opettaja joka oletti, että lapsella on päässä jokin nappi jota painamalla puhe normalisoituu ja tätä käsitystä opettaja ajoi eteenpäin sitkeästi myös lapsen aikana. Itse pidän suorastaan kiusaamisena sitä, että opettaja laittoi pojan lukemaan muun luokan edessä kerran toisensa jälkeen vaikka tiesi, että pojan kieli menee totaalisesti solmuun moisessa tilanteessa. Poikanen itse taas ei pahemmin piitannut opettajansa toimista ja osoitti sen juuri sillä vaikenemisella.

Kaksi vuotta äänettömänä koululuokassa. Sitä voisi sanoa jo saavutukseksi. Onneksi poikasella on aina ollut mieletön määrä kavereita ja niitä kavereita ei ole koskaan haitannut vaikka poikanen olisi takellellut puheensa kanssa. Eikä poikanen näiden seurassa takellellutkaan, kuten ei kotonakaan sen jälkeen kun pahimman kauden yli päästiin. Me kun käytimme, jotenkin luontaisesti, poikasen kanssa keinoa jossa otetaan katsekontakti ja lasketaan käsi lapsen käsivarrelle siksi aikaa kun tämä sanoo asiansa.

Oikeastaan sitä poikasen änkytystä tuohon aikaan voisi kutsua lähinnä kiire- ja jännitysänkytykseksi. Kun oli kiire sanoa niin sanat meni solmuun tai kun tämä jännitti vastapuolta niin sanat meni solmuun. Suurin osa alakoulun opettajista ei edes tiennyt lapsen änkyttävän sillä se änkytys tapahtui vain ja ainoastaan kolmos-nelosen oman open aikana. Aika hurjaa, sanoisin. Sukulaisten seurassa tämä ei änkyttänyt, niin paitsi yhden jota tämä selvästi jännitti.

Erityisopellekin tämä änkytys tuli täytenä yllätyksenä. Kun reippaastihan tuo puhui hänenkin kanssaan ilman pienintäkään takeltelua. Niinpä niin. Poikanen ei änkytä tätä nykyä oikeastaan koskaan. Ainoat kerrat kun tämä takeltelee puheensa kanssa on silloin kun tämä on superväsynyt ja kiireinen yhtä aikaa. Poika on ottanut siis murskavoiton änkytyksestä ja tämä murskavoitto otettiin jo vitos-kutosella jolloin opettajaksi tuli kertakaikkisen loistava miesope.

Erityisopen ehdotus jatkotoimenpiteiksi oli simppeli. Hän on jo ottanut yhteyttä koulupsykologiin ja koulupsykologi voisi ottaa poikasen lisätutkimuksiin kolmelle käyntikerralle. Kiirettä tosin asian kanssa pitää, ne tutkimukset ja lausunto niistä kun pitää saada maaliskuun puoliväliin mennessä valmiiksi ja koulupsykologillakin on kalenteri täynnä täynnä mutta kyllä tuo oli luvannut jollain poikasen sinne mahduttaa sekaan. JES!

Päästötorkan numerot nyt tulee olemaan mitä tulee olemaan sillä poikanen olisi pitänyt osata noukkia sieltä oppilaiden joukosta tukea tarvitseviin jo ainakin vuosi, mieluummin kaksi, takaperin mutta joustava haku, siitä lähdetään. Hän kun on keskustellut asiasta sekä rehtorin että muiden opettajien kanssa ja he on päätyneet siihen, että poikasella on niin mahdottoman upea paineensietokyky (?!) ja ongelmanratkaisukyky (??!) että kunhan tämä saadaan amikseen niin hommat hoituu kuin itsestään.

Totta sikäli, että poikasella on loistava paineensietokyky muualla kuin kotona. Kotonahan tämä polttaa hihansa vähän kaikesta. Ongelmanratkaisukyky taas… Geeneissä. He muistelevat vieläkin koko porukalla opettajanhuoneessa poikasen isoveljeä. Jos isoveli osaa toimia noin niin aivan varmasti osaa poikanenkin. Niin se poikasen nyt 18v toiminta… Joopa joo. Siitä on tullut legenda yläkoulun opettajien ja rehtorin keskuudessa.

En väitä, ettenkö itsekin olisi ollut jokseenkin hämmentynyt poikasen open tai reksin pöksyissä, olinhan herranen aika sentään hämmentynyt poikasen äidinkin ominaisuudessa silloin kun tämä tapahtui. Nythän siitä on jo kolme vuotta aikaa mutta edelleen sitä muistelee aika-ajoin itsekin ja niin, siellä opehuoneessa sitä muistellaan myös vuosittain koulun liikuntapäivän aikaan.

Niin, poikanen 18vhän oli sähläreiden sähläri ja oli jäädä mm luokkaretkestä juuri sähläämisensä takia. Liikuntapäivänä hän tahtoi ehdottomasti laskettelemaan, kuten niin moni muukin, mutta sen sijaan että olisi toiminut annettujen ohjeiden mukaan poikanen otti ja a. unohti viedä ilmoittautumislapun ja b. sähelsi koulussa niin että luokanvalvoja ilmoitti lopulta että ei kuule poika onnistu. Laskettelureissulle ei ole asiaa.

Eipä tuo kovin pettyneeltä vaikuttanut kotonakaan asiasta vaan ilmoitti äidille että hän lähtee siinä tapauksessa pilkille, se kun on toinen juttu mistä poikanen piti kovin. Äiti uskoi, tottakai, ja koki lievää ihmetystä liikuntapäivän aamuna kun hieman ennen seiskaa suuntasi herättelemään poikasta. Eipä ollut poikanen petissään, ei, vaan oli suunnannut jo aamutuimaan pilkkijäälle, kala kun syö parhaiten aamutuimaan.

Niinpä niin. Edellisenä iltana oli varapoikaset piipahtanut vielä kiireellä portilla jutustelemassa poikasen kanssa, nämä kun olivat sinne laskettelureissulle lähteneet mutta eipä sekään soittanut mitään kelloja äidin päässä. Illansuussa poikanen viimein kotiutui ”pilkkireissultaan”. Se pilkkireissu oli alkanut jo siitä varapoikasten piipahduksesta. Poikanen oli näet kiikuttanut näille laskettelukamppeensa koulun bussiin vietäviksi.

Aamulla poikanen oli sännännyt kuuden junaan ja leikkinyt nukkuvaa konnarin tarkistaessa lippuja. Konnari oli mennyt retkuun ja kuvitellut (!!!) poikasen hypänneen junaan jo joltain aiemmalta asemalta. Junanvaihto tapahtui ihan lipun kanssa ja kas, poika matkasi hiihtokeskuksen läheiseen kaupunkiin. Siellä hän suuntasi tutun kaupan nurkille ja avitteli vanhaa papparaista joka lastasi ruokaostoksiaan autoonsa, kysäisi siinä samalla mihin suuntaan papparainen oli lähdössä ja hyppäsi kyytiin kuultuaan suunnan oikeaksi.

Tokihan papparainen nyt niin reippaan nuoren miehen siihen hiihtokeskukselle samalla nakkaa kun suunta on kuitenkin sama. Siinä vaiheessa kun koulun bussikyyti saapui hiihtokeskukselle nojasi poikanen välinevuokraamon seinään. Siinä oli loksahtanut suut auki niin luokanvalvojalta kuin rehtoriltakin. Lisää suiden loksahtelua oli ollut ilmassa siinä kohtaa kun varapoikaset kaivoi myös poikasen lasketteluvälineet auton kyydistä.

Rehtori oli nauranut kuin heikkopäinen ja todennut, että no hittolainen, jos poikanen noin kovin tahtoo lasketella niin pakkohan tämän on päästä laskettelemaan. Kyyti kotiin tapahtui koulun bussissa ja illalla poikanen tilitti kiltisti päivän tapahtumat äidille joka oli osan ajasta ihan suoraan sanottuna kauhusta kankea. Toki ihailin suunnattomasti, äänettömästi tosin, poikasen kykyä tehdä kuten tahtoi mutta suusta tuli lähinnä toruvia sanoja.

Siis oikeasti. Mitä jos JOTAIN olisi tapahtunut siinä matkatessa? Me olisimme luulleet poikasen olevan pilkillä ja meillä ei olisi ollut pienintäkään hajua siitä, että etsinnät pitäisi suorittaa jossain ihan muussa suunnassa kuin läheisen järven ympärillä. Toki poikanen ymmärsi nuhteet mutta niin. Ja tämä tapahtuma on siis edelleen piirtynyt tiukasti opettajien mieliin, rehtorista puhumattakaan. Ei siis liene ihme, että erityisope, niin ja jopa rehtori, ovat päätyneet siihen että poikanen 16v on takuulla ongelmanratkaisukykyinen nuori.

No, poikasen 16v kohdalla asiat on nyt siis reilassa ja edessä on lisätutkimukset ja jossain kohtaa lähiviikkoja meidän on tarkoitus istahtaa erityisopettajan ja poikasen kanssa kirjaamaan ylös poikasen vahvuuksia sen joustavan haun tiimoilta. Hyvä näin, minun on kovin vaikea kuvitella että esim kymppiluokan lisääminen tähän koulurupeamaan nostaisi millään tavalla enää poikasen opiskelumotivaatiota saati numeroita.

Muilta osin eilinen meni pitkälti sen palapelin parissa. Toki siinä palapelin lomassa ruokin speden, siivoilin himpan sieltä täältä ja ennätinpä siinä nakkoa junnun teatteriharrastuksenkin pariin. Prinsessan kanssa leivoimme muffinseja koululle myyntiin, heillä kun on ystävänpäivämyyjäiset, ja höpöttelin laskettelupäivästä palanneen poikasen 16v kanssa. Poikanen 16v meni ihan normaalisti koulun kyydillä sillä tämä huolehtii kyllä nämä asiat tuosta vaan.

Tänään ollaan vielä päivä kotona ja ajattelin ottaa hieman pyykkäävää ja raivaavaa asennetta käyttöön. Saa nähdä miten käy, palapelistä kun on vielä se hankalin osa, tumma ruohoalue, kokoamatta. Pidemmittä puheitta taidan nyt siirtyä tiskikoneen täyttelyn ääreen, niin ja rusauttamaan sitä pyykkikonetta päälle. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva torstai!

Kirjoittanut Seidi Kategoriassa Lapsista

Olipa siinä päivää kerrakseen

Ei mennyt ihan kuin Stromsössä, myönnettäköön. Pari tuntia ehdin hätinä olla työmaalla kun tarhalta soitettiin josko pääsisin hakemaan lapsen, kovin kun tuo oli itkuinen ja väsynyt ja valitti pääkipua. Eipä siinä mikään sitten auttanut, se oli pikasingahdus takaisin luokkaan ohjattavan kanssa ja sitä kautta tarhalle.

Niin, ohjattava. Ohjattava valahti kalpeaksi kun kuuli, että minun on pakko lähteä hakemaan pienintä kotiin. ”Kukas häntä sitten hoitaa” ja ”jääkkö sä kotiin”. Ekassa lauseessahan se kokolailla tulikin ilmi miten ohjattava koulun ajattelee. Minä hoidan ja hän on hoitolapsi. Eilen kun oli jälleen vahvasti aamu jolloin koululaisesta ei ollut jälkeäkään näkyvillä, oli vain pikkulapsi joka EI tahtonut tehdä mitään muuta kuin leikkiä.

Ekan tunnin olimme vielä jotenkin selvinneet luokassa mutta tokan tunnin alussa alkoi touhu ratketa jälleen täysin käsiin. Lapsi makasi luokan nurkassa, leikki kaappien ovilla, hihkui ja huudahteli aina sen mukaan puhuiko opettaja vai ei ja me totesimme jo siinä kohtaa opettajan kanssa että eiköhän se oli parasta siirtyä suosilla sinne omiin tiloihin. Onneksi olin ehtinyt aamutuimaan kiikuttaa sinne pöydän ja tuolin lapselle.

Minä kokosin lapsen tavarat ja kysyin pikaisesti opettajalta mitä matikasta on tarkoitus tehdä ja lapsi lähti enemmän kuin mielellään omiin tiloihin. Kaipa tuo kuvitteli että ne omat tilat on jotenkin viihtyisät ja täynnä kaikkea kivaa mitä tehdä, totuus on kuitenkin ihan toista. Sälekaihdinten naru osoittautui ainoaksi minkä kanssa touhuta ja sekin touhu oli nopeasti touhuttu sillä siirsin narun pois lapsen ulottuvilta.

Lapsi istui vähintäänkin pettyneenä tuoliin kunnes keksi mitä muuta sitä ollenkaan voisi tehdä. Ensin tuupittiin pöytää edes – takas – edes – takas ja sen perään alettiin potkia ohjaajaa polveen. Kun se ei toiminut siirryttiin kopauttelemaan nyrkillä ohjaajan säärtä. Todettakoon, että siinä määrin tämä lapsen touhu on muuttunut aiemmasta että se ohjaajan potkiminen ja kopauttelu ei tee kipeää sillä lapsi ei käytä niihin voimaa.

Siinä kohtaa kun olimme ehtineet olla omissa tiloissa vartin soi puhelin ja kas, iski se äkkilähtö. Iltapäivällä soittelin työkaverille ja joopa joo, aikamoisen dileman edessä tässä nyt heilutaan. Loppupäivä kun oli ohjattavan osalta kestänyt tarkalleen reilun tunnin, sen jälkeen äiti oli joutunut hakemaan lapsen pois koululta tämä riehuttua luokassa ja käytyä tosissaan opettajan kimppuun nyrkein ja potkuin.

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että minä en todellakaan voisi olla pois töistä oikeastaan ikinä. En ainakaan näinä kausina kun ohjattava on muutenkin hankala. Mutta kun. Ihan oikeasti minä olen ennenkaikkea omien lasteni äiti ja toiseksi, jopa minä saatan toisinaan sairastua. Spede taas on sairastanut tänä talvena urakalla ja ukko on joutunut olemaan pois töistä vaikka kuinka ja monta kertaa muutaman kuukauden sisällä. Viimeksihän spede oli kipeä kolme viikkoa sitten, sitä edeltävä kerta oli kuukausi aiemmin.

Jo viime kerralla ukko totesi että ”se on sun vuoro ens kerralla jäädä lapsen kans” ja spede taas olisi halunnut ehdottomasti että äiti jäisi välillä kotiin. Onhan se nyt niin, että minun omien lasteni pitää olla ensimmäisinä listalla, ei suinkaan työni sillä työtähän ohjattavan kanssa oleminen on. Ja samalla poden älyttömän huonoa omatuntoa siitä, että olen lähtenyt kesken päivän kotiin ja ohjattava on a. laittanut ranttaliksi ja b. tehnyt sen osin ärsytettynä.

Kärttyohjaaja kun oli karjunut tälle heti lähdettyäni niin että käytävät oli raikuneet, tämänkin työkaveri kertoi siinä soitellessa. Siinähän se peli sitten onkin menetetty, jos ihan tarkkoja ollaan. Tämän lapsen kanssa kun ei huutaminen auta, ei todellakaan. Eikä hermostuminen. Itsekin venytän, venytän ja venytän pinnaani niin että koetan olla päästämättä ärsyyntymistä ääneeni vaikka tilanne olisi mikä ja se on se, joka lapsen kanssa toimii siltä osin, ettei tämä käy aggressiiviseksi.

Dilema, se tämä on. Etenkin kun tiedän, että aika-ajoin on edelleen luvassa käyntejä TAYSissa enkä todellakaan voi vannoa, että pysyn itsekään aina terveenä ja pystyn olemaan töissä. Voi rähmän rähmä! No, toisaalta nyt on muutenkin jotain omituista menossa ohjattavan kanssa eli ehkä tilanne rauhoittuu kun tästä omituisesta päästään eroon, ohjattava kun ei ole kohta kolmeen viikkoon ollut alkuunkaan oma itsensä.

Niin, hain siis speden ja tätöset oli saaneet jotenkin mittailtua tältä lämmön. Huonosti tosin, spede kun tosiaan kutiaa ihan simona kainalosta joten mittari ei ehtinyt olla alkuunkaan normiaikaa kainalossa eikä sitä saatu edes ihan kunnolla sinne. Tätöset oli luovuttaneet pelin suosilla siinä kohtaa kun mittari oli kohonnut yli 37 asteen ja kotona mittari asettui 37.6 lukemaan. Kalpeahan tuo oli kuin lakana ja silmien alla mustat varjot, silmät itsessään taas hehkui oudosti joten joopa joo, kipeä mikä kipeä.

Minun oli tarkoitus raivailla joutessani junnun huonetta päivällä kun spede makoili mutta masennuin totaalisesti hetken siellä pyörittyäni. Minä en jaksa ymmärtää mikä ihme rikkomisvimma junnulla on. Tai niin, ei junnu riko tarkoituksella mutta tokihan kamat hajoaa kun tämä ei usko annettuja ohjeita, sääntöjä ja määräyksiä niiden suhteen. Pöytätaso sängystähän hajosi jo viime kesänä kun moneen kertaan hoettu ”sen päällä EI istuta, maata saati pompita” jätettiin huomioimatta leikeissä.

Vetolaatikoiden nupit on yksi kerrallaan hajonneet kun sääntöä ”niiden kautta EI kiivetä sänkyyn” ei ole uskottu. Yhden vetolaatikon kiskokin on mennyt poikki samaisen säännön tottelemattomuuden seurauksena. Paljon hoettu ”sängyn hyllytkään ei ole kiipeilyä varten” on myös jätetty huomiotta ja sen säännön tottelemattomuus kävi eilen selville sillä ylin hylly on murtunut rikki. Minun teki ihan oikeasti mieli karjua, olipa hyvä ettei junnu ollut kotona.

Jätin siis huoneen omaan arvoonsa ja hiippailin takaisin alakertaan ja kaivoin esiin Kaj Stenvallin tuhannen palan palapelin jonka ostin itselleni koottavaksi jossain sopivassa kohtaa. Arvata sopii sainko muuta eilen aikaiseksi? No en. Palapelit on heikko kohtani ja siksikään en niitä kovin usein kokoa sillä oikeasti. Minä EN vain osaa lopettaa aloitettuani. Ruokakin meillä syötiin palapeliä kooteen, just joo.

No, palapeli odottaa pakastimen päällä jatkokokoamista ja luulenpa, etten kajoa siihen ennen iltapäivää sillä muuten tämäkin päivä menee vain ja ainoastaan sen parissa ja pyykit jää pesemättä, alakerta imuroimatta ja pullat leipomatta. Voi voi etten sanois… Ja nyt luulen, että menen pikaisesti laittelemaan hiukset kiinni ennen kuin hiippaan yläkertaan tenavia herättelemään. Poikanen 16v on lähdössä koulun kanssa laskettelemaan päiväksi ja minä sovin eilen iltapäivällä tämän koulun erityisopettajan kanssa treffit täksi aamuksi.

Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin takuulla samaan!

Kauankohan kestää…

… tämä työmaalla keikkuminen tällä kertaa? Se jää nähtäväksi, kävipä näet niin että kun hain speden tarhasta täti suorastaan syöksähti vastaan portille kertoakseen, että spede ei taida olla ihan kunnossa. Kovin on näet voipuneen oloinen ja yskii keuhkojaankin pihalle sen minkä ehtii, kovin tuntuu kuumalta käteenkin kokeillessa. Kieltämättä tädin vanavedessä raahautunut spede näytti jokseenkin sairaalta, silmät oli luirulla ja yskä piinasi ihan tosissaan. Ei kiva!

Kotona koettelin lapsen selkää ja niskaa eikä ne minun käteeni kyllä mitenkään erikoisen kuumilta tuntunut, varmemmaksi vakuudeksi sähelsin aikani että sain mitattua lapselta lämmön kainalosta. Mittari näytti ihan normilämpöä joten hmmm… Silmät oli silti edelleen tiukasti luirullaan ja yskä kiusasi, mutta toisaalta spede alkaa aika usein yskiä ulkona kun ilma on vain tälle juuri tietynlainen. Kova yskiminenkin saa silmät luirulle joten…

Rauhallinen tuo kyllä oli, makoili television ääressä tiukasti likipitäen koko loppupäivän. Ruoka maittoi silti ihan normaaliin tapaan ja sehän ei spedelle yleensä kipeänä maistu joten kovin ristiriitaisia oli merkit ilmassa. Päädyin ratkaisuun jonka mukaan tutkailen tilannetta yön yli. No, spede on nukkunut kuin tukki ja tällä hetkellä minulla ei ole vielä hajuakaan siitä, onko tämä sairas vaiko ei mutta todnäk kuumette ei ole nostanut, se kun yleensä saa lapsen kömpimään väliimme.

Edessä on siis mitä todennäköisimmin tarhapäivä, aion tosin sanoa tätösille että soittavat todella herkästi jos vaikuttaa himpankin siltä ettei lapsi ole kunnossa. Hankalaa hommaa on tämä, sano, etenkin kun lapsi oli juuri kolme viikkoa sitten viimeksi kuumeessa. Ukko kun ilmoitti jo viimeisen kerran jälkeen että hän ei kehtaa nyt sitten hetkeen olla pois töistä sillä tänä talvena spede on sairastanut urakalla ja jokaisen hoitokerran kotona on huolehtinut ukko.

Työmaalla taas. No, koululainen on ja pysyy tiukasti hukanteillä. Niin tiukasti, että opettaja sai aikamoisen flipin päivän kolmannella tunnilla lapselle. Ja aiheesta, ja varsin hyvin tämä lapselle asiat ilmaisikin. Lapsi toki rähisi opettajalle takaisin mutta eipä tuo auttanut, kuten ei kuulukaan auttaa, ja niin vaan me päädyimme lapsen kanssa kellarikouluun tunnin viimeisiksi hetkiksi. Siis oikeasti, tämä on se joka minuakin risoo suunnattoman paljon.

Okei, jos nyt ei saa MITÄÄN tehtyä eikä TAHDO mitään tehdä niin minkä ihmeen takia on pakko MELUTA paikallaan ihan vain ärsyyttääkseen ja häiritäkseen muuta luokkaa. Toisinaan minusta tuntuu kuin paimentaisin täysin älyvapaata ihmisenalkua joka hetkittäin muistuttaa suorastaan eläintä pitäessään ihmeellistä kiljahtelua, pärinää, huutelua ja vaikka mitä sieltä pulpetistaan käsin. Kiellot ei toimi, ainoa joka ehkä toimisi olisi antaa tälle vino pino leluja eteen ja sehän nyt ei kertakaikkiaan käy!

Eilen lapsi menetti palkintopisteensä, kaikki ulkovälkät ja atk-tunnin ja sittenkään tämä ei osannut tai halunnut muuttaa käytöstään sen mukaiseksi mitä luokassa oleminen edellyttää. Okei, osaltaan ehkä sotki se että olin ollut pois ja lapsi oli onnesta ymmyrkäisenä ensimmäisen tunnin, nojaili olkapäähän, taputteli polvelle ja kosketteli vihreäksi lakkaamiani kynsiä. Mutta hittolainen, jotain rajaa sille onnentunteellekin, se kun tosiaan muuttui sitten silkaksi häiriöintitunteeksi.

No, oli siinä toki puolensakin, iltapäivästä näet suunnittelemani tila raivattiin sen luokkamme vanhan kärttyohjaajan toimesta tyhjäksi ja ohjattavan lähdettyä viimein kotiin ehdin pyörähtää juttelemassa tilan keksineen kollegan kanssa. Tänä aamuna koetan ehtiä pyörähtää koulun vintillä hakeakseni tilaan pöydän ja pari tuolia sillä pulpettia sinne en missään nimessä tahdo. Pulpetissa kun on aukeava kansi ja jo se riittää lapselle leikkikaluksi.

Se vanha kärttyohjaaja tosin oli eilen tiukasti sitä mieltä että tilaan viedään nimenomaan pulpetti omasta luokastamme. Tätä kun ärsyttää suunnattomasti se, että ohjattavan käytössä on kaksi pulpettia ja oli tätä ajatustaan puolustanutkin lähinnä juuri sillä ettei ohjattava TARVITSE kolmea pulpettia sillä sittenhän niitä olisi kolme jos yksi olisi eriytystilassakin. Minä tosin totesin tässä kohtaa, että jos sinne vie ekalaisten pulpetin niin tilaa ei pysty käyttämään kukaan muu tarvittaessa. Ei kiinnostanut.

Ja miksi toisaalta olisikaan kiinnostanut, kärttyohjaaja kun ei siedä ohjattavaa kuin hammasta purren ja tälle on takuulla helpotus kun ohjattavalle tehdään omaa tilaa muualle. Todnäk ohjaaja olettaa jopa että ohjattava on kaikki päivät siellä eriytystilassa mutta sehän ei todellakaan ole se ajatus miksi tilaa touhutaan. Tilaa käytetään tarkalleen samalla kaavalla kuin on nyt käytetty neukkaria joka ei todellakaan sovellu lapsen käyttöön. Eli pahimpina aikoina siellä saatetaan olla jopa päivittäin yksi oppitunti, hyvinä aikoina sinne ei ole tarvetta mennä ollenkaan.

Minun poissaoloni työmaalta oli muuten ollut kärttyohjaajan mielestä ihan KARMEAA sillä tämä jaksaa joka kerta kertoa kaikille kuinka KARMEA luokka meillä on ja kuinka KARMEA ohjattava on ja kuinka MIKÄÄN EI TOIMI luokassa ilman kolmea ohjaajaa. Meillä kahdella muulla ohjaajalla on kumma kyllä täysin eri näkemys tästä asiasta. Luokkaan riittäisi varsin hyvin kaksi ohjaaja, ohjattava tarvitsee toki pääsääntöisesti kokoajan oman ohjaajansa vierelleen mutta muulle luokalle riittää varsin hyvin se yksi.

Hyvinä kausina ohjattavastakin voi irtautua sen verran että ohjaa edessä istuvaa lasta joka ei edes pahemmin ohjaamista kaipaa ja toisaalta taas, luokan kärttyohjaajan ohjaustapa perustuu pitkälti siihen, että tämä jopa kinaa lasten kanssa kuin olisi itsekin yksi lapsi oppilaiden joukossa. Normiluokassa ohjaaja ehkä menisi jotenkin ohjaajana mutta luokassa jossa kaikilla lapsilla on jotain erityisvaikeutta oppimisen kanssa olisi minusta tärkeintä kasvattaa lasten itsetuntoa eikä lytätä sitä. Tsemppaamalla kun saa paljon enemmän aikaan kuin ärhentelemällä, se on takuuvarma juttu.

Ai niin, sen toisen ohjaajan mielestä poissaoloaikani oli ollut ihan samanlaista sähellystä kuin normaalistikin. Kaikki oli tehneet omat hommansa kuten aina ja välillä oli ollut tilanteita kuten aina, ei siis uutta auringon alla. Arvata sopii kuinka raskaaksi koen aika-ajoin kärttyohjaajan kanssa työskentelyn, minua kun suorastaan ketuttaa välillä tämän asennoituminen työhön ja luokkaan. Jos homma tuntuu liian raskaalta niin eikö silloin olla väärässä paikassa?

No, tämä työelämästä tältä erää. Spede heräsi juuri eikä vaikuta alkuunkaan kuumeiselta joten tarhapäivää pukkaa. Pitänee tosiaan sanoa tarhalla että soittavat herkästi hakemaan jos näyttää siltä, että poika ei jaksa. Spede itsehän on toki mielestään todella kipeä, tämä kun tahtoisi ehdottomasti olla vapaalla. No, reilu viikko ja sitä vapaata on luvassa reiluissa määrin joten…

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn kuosittamaan itseäni työmaakuntoon. Hiukset sojottaa taas tuhanteen suuntaan ja se ei ole kiva se. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva tiistai, minä pyrin samaan sillä tänään on luvassa mm laskiaismäkeä työpäivän tiimoilta.

Sehän on sitten maanantai

Nyt on kyllä pakko todeta, että olen levännyt niin runsaissa määrin ja reippaasti, että heräämisen kanssa ei ollut pienintäkään ongelmaa. Tai jaa, jos ongelmaksi voi sanoa liian aikaisin heräämistä niin ehkä sitten, minä näet katselin kelloa ensimmäisen kerran jo kolmen jälkeen. Totesin itselleni tiukkaan sävyyn ”vielä reilut KAKSI TUNTIA, NUKU!” ja kas, uni tuli kuin tulikin uudelleen. Kunnes heräsin viideltä. Ja totesin ”ei vielä, PUOLITUNTIA VIELÄ NUKU!!!” ja kas, uni päätti palata vielä vartiksi. Joka toki on parempi sekin kun ei mitään.

Mielenkiinnolla odotan mitkä työmaakuviot on tällä viikolla. Ohjattava suoriutunut tehtävineen mihin asti, käyttäytynyt millä tyylillä, ollut kuinka? Toivonpa tosiaan, että se tiistaina esiin ilmestynyt lähes-koululainen on pysynyt paikalla loppuviikonkin ja olisi edelleen tavattavissa kun tänään kouluun saapuu.

Pyhäpäivä oli kovin hektinen muuten tässä torpassa. Ei hajuakaan miksi olin aamusta asti niin virtaa täynnä että normaalisunnuntaitoiminta tuntui kertakaikkisen raskaalta. Siis tallenteiden tuijottaminen. Yhden leffan ja edellisen illan Näkijän nyt sentään sain aamusta katsottua mutta sen jälkeen mielenkiinto katosi täysin. Kokkasin sapuskaa, pyörähdin kaupalla ja päättelin edellisenä iltana valmistuneiden villasukkien langat.

Kaivoin puikot uudelleen esiin ja aloitin jälleen kerran uudet sukat, tuijottelin Frasieria ja keittelin kahvia. Junnu ja spede jatkoi edellisen päivän linjaansa eli meillä oli jälleen pyöröovi torpassa. Ulos, sisälle, ulos, sisälle. On muuten veljekset rakentaneet aikamoisen komean ”minikaupungin” lumikasaan jäämäen viereen. On kuulkaa katuvalot ja kaikki! Iltapäivällä rakennustöissä oli avittamassa naapurin poikanenkin.

Appiukko pyörähti kahvilla ja toi tullessaan erinäisen määrän jäätelöä, kääretorttuja ja pullaa. Minä puolestani sain tekemistä kun poikanen 16v tekstaili tyttikseltään; voitko äiti tulla hakemaan minut illalla kotiin. Ok, jos ilta tarkoittaa kello viittä, se kun on ehdoton tappiaikani lähteä ajelemaan naapurikuntaan. Lopulta aika kävi poikaselle ja kas, olipa siellä liukas! Samalla reissulla yllätin itseni, niin ja ukon, ja kävin tankkaamassa pikkukirpun.

Pikkukirpun tankissahan on ollut jokin omituinen vika alusta asti. Kertaakaan en ole tankilla käynyt aiemmin ja silti tankki on täyttynyt mystisesti kerran toisensa jälkeen. Ei tällä kertaa eli ilmeisesti nyt on jokin isompi vika. Tai sitten se vika vain päätti ottaa rennosti koko pyhäpäivän vaikka koetin vinkata kerran jos eräänkin että pikkukirpulla ei taida päästä enää työmaalle asti…

Hain siis vähintäänkin onnellisen poikasen kotiin ja nyt tyttis on tulossa meille ensi viikonloppuna yökylään. Justaansa. Mihin nämä vuodet kuulkaa menee, juurihan poikanen 16vkin oli ihan onneton rääpäle ja nyt se sitten on niin rakastunutta ja seukkaa ja vaikkas mitä. Kamalaa touhua! No, tyttis on kaiketi ihan jees, ainakin tuo on nätti kuin mikä mitä kuvaa olen katsonut.

Iltasella pyörähdin vielä poikasen kanssa pikaisesti kebabpaikassa hakemassa muutaman iskenderin iltapalaksi, poikanen kun ei ollut syönyt koko päivänä ja itseäkin alkoi hiukoa. Prinsessa kotiutui kaveriltaan kasin jäljestä ja istui äireen seuraksi tuijottamaan ohjelmia kotvaksi, ysiltä tämäkin siirtyi sänkyynsä.

Tuijotin tiukasti nojatuolissa istuen vielä YLE Teemalta tulleen dokkarin Freddie Mercurystä ja sen jälkeen olin myös valmis petiin. Uni ei, hassua kyllä, tullut samantien mutta en minä kolmosen sarjaa loppuun asti nähnyt. Ilmeisesti nyt on levätty sitten ja hyvin sillä tosiaan, virtaa on kuin pienessä kylässä. Tai sitten vitaaminivalmisteella on oma osansa tässä, olen nyt viimeisen viikon popsinut omega3+ADE-valmistetta.

Kohtsilleen pitäisi kaiketi alkaa kuosittamaan itseään työmaakuntoon vaikka kiirutta tässä ei ole. Tämä aamu on jälleen sikäli kertakaikkisen mainio aamu etten joudu ajelemaan edes tarhan kautta, spedellä kun on puheterapia aamupäivällä ja ukko nakkaa tämän tarhalle terapian jälkeen.

Joissain määrin olen tuumaillut pitäisikö minun kurvailla sittarin kautta työpäivän päätteeksi, totesin näet jälleen kerran sen saman minkä niin monesti ennenkin; minulla on vaatteita pilvin pimein mutta minulla ei silti ole vaatteita. Siis niinpä! Toppeja ja T-paitoja on vaikka mihin lähtöön mutta ihan normi pitkähihaisia puseroita on tarkalleen kolme. Höh! Tuntuu jotenkin pölhöltä kierrättää nonstoppina kolmea pitkähihaista sillä valitettavasti kuulun niihin ihmisiin jotka ei kertakaikkiaan tarkene lyhythihaisilla paidoilla talviaikaan. Ei sittenkään että lisävaatteena on aina huppari.

Vaan jaa, luulenpa että siirryn nyt tutkimaan kuontaloani. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva maanantai, minä pyrkinen samaan!