Kuten tarkkaavaisimmat lukijat huomasikin kärsin eilen jonkinasteisesta ”tympii mua”-oireyhtymästä joka aiheutti selvääkin selvempää tarvetta säheltää keittiössä pyörremyrskyn tapaan. Mielenkiinnolla odotan mitä tämä päivä tuo tullessaan sillä tänäänkin tulen todnäk jossain kohtaa päivää kärsimään samaisesta oireyhtymästä.
Kyllä, jatkamme kotoilua. Ei nappaisi kyllä yhtään jos ihan rehellisiä ollaan. Mutta minkäs teet, ukolla on lonkkakirurgin kanssa treffit aamupäivästä ja näin ollen tämä ei olisi edes voinut ottaa spedeä kontolleen täksi päiväksi. Huoh! Syy siihen miksi spede ei siirry tarhatätien hoidettavaksi on taas hyvinkin simppeli.
Lapsi joka makaa nonstoppina eikä suostu syömään saati juomaan oikein mitään ei ole kovinkaan reipas. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin moinen lapsi ei taida olla ihan hoitokuntoinen. Ei varsinkaan kun samalla lapsi valittaa vuoroin pääkipua, vuoroin mahakipua ja mittari näyttää tiukasti piirun verran lämpöä. Ei kiva.
Eilisen ruokailusaldo spedellä oli tarkalleen kolme Ville Vallaton-puikkoa, kaksi pillimehua ja kaksi lusikallista ruokaa. Normaalipäivänähän noita ei voi mainita edes pelkiksi välipaloiksi, lapsellahan on sudennälkä monta kertaa päivässä. Illalla alkoi aurinko ehkä hieman pilkottaa risukasaankin, lapsi näet tahtoi iltapalaksi banaania ja tadaa, söi kuin söikin koko banaanin. Ehkäpä tämä tästä!
Poikkeusjärjestelysuunnitelmia on tosin jo tehty huomisenkin varalle. Jos lapsi ei ole kuosissa niin ukko käyttää tämän lääkärissä ja sen perään kysyy josko ex-teini pääsisi hoitamaan pienintä. Näin ollen speden tarvitsisi isosiskonsa seuraa noin kolmeksi tunniksi, ukko kun starttaa työmaalle yhdeltä ja minä pääsen neljän jäljestä kotiin. Tällä hetkellä suunnitelma on elänyt jo siinä määrin, että saattaa olla että lapsi on ihan muuten vaan huomisen päivän kotona. Nähtäväksi jää.
Tänään vietämme muuten merkittävää päivää tässä pirtissä. Tai no, tässä ja tässä ja merkittävää ja merkittävää, mutta tälle naiselle päivä on merkittävä. 21 vuotta sitten tästä tuli näet äiti ja vaikka se äitiyden avauslaukaus nyt ei enää kotona asukaan niin toki tämä on silti merkittävä päivä niin äidille kuin tyttärellekin. Aikamoista!
Jälkikäteen on helppo sanoa että mihin ihmeeseen ne vuodet meni, eihän siitä ole kuin tovi kun naapurin vanha talonmies ihmetteli vaunujen kantokopassa köllinyttä alamittaista rääpälettä rappukäytävässä. Eikä siitäkään ole kuin tovi kun se samainen rääpäle opetteli kävelyä tai kun se tipahti ex-appivanhempien pihassa suihkulähteeseen. Ajankulu on kuulkaa petollista, on se!
Vaan jaa, tähän loppuun todettakoon että ohjattavalla oli mennyt eilen varsin hyvin koulussa (JES!) ja näin ollen en pode alkuunkaan samankaltaista huonoa omatuntoa kuin viime viikolla kotona keikkuessani. Muutenkin oma luokka on harventunut oppilaista sillä spede ei todellakaan ole kylän ainoa mahatautitapaus eli hommat sujuu varsin mukavasti ilman minuakin ja se on hyvä se!
Toteanpa tähän loppuun senkin, että työyhteisön kylmäkiskoiseksi moittima esimiehemme ei edelleenkään ole osoittanut minulle kylmäkiskoisuuden merkkejä ja tästä varmempana vakuutena totesi eilen puhelun päätteeksi aivan samoin kuin maanantaina siinä opehuoneella kun kiskoin kenkiä kiireellä jalkaani; koeta kestää ja pärjäillä, paranemisia! Näistä lauseista useampikin työyhteisön jäsen on valmis vetämään rasteja seiniin, esimies kun ei kuulemma KOSKAAN toivota yhtään mitään. Jaa.
Ja nyt käyn laittamassa kutrin asentoon ja siirryn näillä näppäimin herättelemään junnua kouluun. Kenties tänään saatte ihmettelevää kuvasatoa ihan toisista kuvioista kuin keittiöpuuhista… Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko!
Älyvapaa äiti 