Voi taantuma sentäs

Keskiviikko oli työmaalla mennyt varsin mallikkaasti, niin paitsi siltä osin minkä kärttyohjaaja oli ohjattavan kanssa, torstai olikin ollut hankala päivä. IPssä touhut oli sujunut tuosta vain, ihan kuten epäilinkin sillä IPssä ohjaaja-aisaparini on rautainen rouva joka todella osaa toimia ongelmallisenkin lapsen kanssa. Oikeasti, lapsi kuin lapsi toimii paremmin kun ohjaajakin toimii kunnioittavasti eikä ”alennu” lapsen riidanhalun tasolle.

Mutta niin, taannuttu on. Ei nyt ihan sinne missä syksyllä oltiin mutta lähellä samaa pistettä ollaan ja tiukasti. Matikka sujuu kunhan lapsen saa tekemään mutta minkäänlaista motivaatiota lapsella itsellään ei ole. Keskustelimme asiasta pitkään ja hartaasti opettajan kanssa aamusella kun työmaalle palailin ennen lasten kouluun saapumista. Olemme tulleet tilanteeseen jossa emme oikein tiedä mitä tehdä.

Lapsessa ei ole sen tammikuun alkupuolen pariviikkoisen jälkeen ollut mitään jälkeä koululaisesta, oikeastaan olemme menneet päivä päivältä taaksepäin harppailemalla. Miten toimit lapsen kanssa johon ei tehoa sen enempää porkkanat kuin kivojen juttujen menetyksetkään? Ihan oikeasti teki mieli nauhoittaa ääntä reilusta tunnista jonka vietin lapsen kanssa kahden eriytystilassa. Tiedättekö miltä tuntuu kun korvissa soi?

Tilassa ei kuitenkaan ole kuin pöytä, kaksi tuolia, lämpöpatteri seinällä ja ikkuna jossa on sälekaihtimet. Sittenkään lapsi ei saanut sen reilun tunnin aikana tehtyä kuin kuusi sanojen alkukirjainta, yhden tavun ja neljä nelikirjaimista sanaa monisteeseen. Kaiken muun ajan lapsi ”skeittasi” pienessä tilassa loikkien pöydälle, pöydän alle, kiiveten patterille tai leikki paloautoa, poliisiautoa, moottoripyörää tai oli koiranpentu joka makasi pöydän alla.

Testasi kaikua, kopisteli ikkunaa, väänteli patterin lämmönsäädintä. Mietti miten saisi katossa olevan sammutussprinklerin tiputettua alas. Se äänimaailma. Ujellusta, kolistusta, lisää ujellusta, vinkunaa, kolinaa, kaikua. Päässä ihan oikeasti soi kun tilasta poistuimme siinä kohtaa kun lapsi lähti syömään. Ohjaajakollegat, ne joiden kanssa eniten työmaalla touhuan, näkivät olomuodostani hyvinkin tarkkaan miten päivä oli lähtenyt lapsen kanssa käyntiin.

Suurin osahan työkavereista ei sitä huomaa, minä kun jaksan ja jaksan hymyillä vaikka kuinka tekisi mieli potkia roskiksia. Työtähän se vain on mutta tsiisus että nyt tuntuu raskaalta tämä kausi. Ruokailun jälkeen taannuttiin lisää. Pitkästä aikaa sain ihan oikeasti nyrkistä, se heilahti niin kovaa käsivarteen että siihen ilmestyi mustelma. Ei siinä juuri jää vaihtoehtoja mitä tehdä vaikka olenkin vältellyt kiinnipitotilanteita juuri siksi, että en usko niidenkään olevan ihan se mikä lapsen kanssa toimii.

Istuimme kymmenkunta minuuttia vastakkain niin että pidin ranteista löyhästi kiinni, sen verran kuitenkin ettei lapsi päässyt lyömään. Potkuja väistelin, samoin päätä ja pikkuhiljaa lapsi rauhoittui. Lopulta ne puuttuneet viisi tavuakin tuli tehtyä siihen kolme tuntia aikaisemmin aloitettuun monisteeseen. Tämä on kuulkaa aikamoista touhua. Lapsi ei todellakaan ole paha, sitä en lähde väittämään, päiviin kun mahtuu aina niitä hyviäkin tuokioita jopa silloin kun päivät on tällaisia.

Onneksi lapsi lähti koululta neljän tunnin päivän jälkeen ja minä pääsin IPhen ilman tätä. Olin niin väsynyt ja puhki ja uuvuksissa kuin vain voi olla. Jopa viereisen ekaluokan opettaja totesi käytävässä vastaantullessaan että sulla on mahtanut olla aikamoinen päivä tänään. Onhan se, menenpä tästä rentoutumaan IPhen niiden ongelmattomien lasten seuraan. Välissä kipaisin sen verran opehuoneella että hain väkivaltailmoituksen sillä aamuisten keskustelujen lomassa sovimme opettajan kanssa niiden täyttämislinjan minun osaltani.

Uhkaavasta käytöksestä; ilmoitus, muksauttelusta; mikäli siltä tuntuu, sanallisesta uhkailusta; ilmoitus, lyönneistä; ilmoitus. Siitä ilmoituksesta tuli aika tyly luettava; uhkailu, lyöminen, potkiminen, pureminen. Tilanteen ratkaisu; estäminen kiinnipitämällä. Tämä alamäkihän alkoi neljä viikkoa sitten ja kokoajan on tuntunut että vauhti kiihtyy mäessä. Me molemmat oman open kanssa olemme todellakin tilanteessa jossa emme tiedä miten tästä mennään eteenpäin.

Lapsihan on koulussa. KOULUSSA. Normaalissa koulussa jossa on toki erityislapsiakin joukossa mutta ei yhtäkään yhtä ongelmallista lasta kuin tämä ohjattavani. Koulu ei ole TARHA. Minä EN ole lastenhoitaja eikä sitä ole opettajakaan. Luokkahuone EI ole leikkipaikka. Koulu ei ole iso leikkikenttä vaan koulu. Jo syksyllä oli vanhempien kanssa puhuttu siitä onko koulu, siis normaalikoulu, oikea paikka lapselle. Ymmärrän toki vanhempienkin kannan mutta juuri tällä hetkellä olo on itselläkin niin toivoton, että epäilen ettei tämä kouluratkaisu nyt palvele alkuunkaan lapsen etua.

No, jatko jää nähtäväksi. Ensi viikolla on onneksi OHRn kokous ja sen jälkeen pidämme opettajan ja vanhempien kanssa palaveria jatkosta. Mikäli jatko tapahtuu tuolla koululla niin toiveissa on että minä jatkan lapsen kanssa. Lapsen kohdalla jatkumo on ehdottoman tärkeää, muuten ollaan uudelleen tarkalleen samassa pisteessä mistä alunperin liikkeelle lähdettiin syksyllä. Nythän siellä ei vielä sentään olla vaikka taantuma onkin käynnissä, lapsi ei karkaile, ei hakkaa ketään ohikulkiessaan eikä aggressiivista käytöstä ilmene kuin opetustilanteissa kun lapsi kokee että tältä vaaditaan liikaa.

Niin se loppupäivä lapsen kanssa. Vielä koulupäivän viimeiseksi vartiksi siirryimme eriytystilaan sillä luokassa lapsi vain häiriköi muita sen minkä ehti. Eriytystilasta lähdimme silti sopuisasti kahteen pekkaan pukeutumaan koulupäivän päätyttyä vaikka osa siitä ajasta menikin niin että jouduin jälleen pitämään lasta aloillaan. Ei ihme että käytävällä vastaantullut opekin totesi kuten totesi. IPssä totesin samantien IP-aisaparilleni että nyt on ollut sellainen päivä että voi oksat pois omenapuusta.

Minulta kysyttiin aamulla ihan suoraan jaksanko vielä jatkaa lapsen kanssa. Ei minun sitä kauaa tarvinnut miettiä, jaksanhan minä vaikka toivoton olo onkin välillä ollut viimeviikkoina. Kauanko jaksat, kysyttiin perään. Kolme vuotta maks, totesin. Ja kättä en raamatulle laita senkään aikarajan kohdalla, saattaa olla etten jaksa kuin enää vuoden, saattaa olla että jaksan vaikka kuinka ja kauan. Tällä hetkellä olo on lähinnä se, että kunhan hiihtoloma tulisi pian. Kunhan kevät tulisi pian. Kunhan olisi jo kevätjuhlat.

No, tämä työasioista, kotvaksi vielä kotijuttuihin. Kotiin koukkasin sittarin kautta sillä daa, otin vartin (!!!) sisällä olleesta liki tunnista katsastaakseni ihanat kynsilakkavalikoimat. Onkohan tämä liian bling?

bling

 

No, oli tai ei, jään mielenkiinnolla odottamaan pysyykö tämä tosiaan sen luvatut 7 päivää hyvänä. Ostosten jälkeen koukkasin speden tarhalta ja kotona ruokin tenavat ja lopuksi itseni. Olo oli jokseenkin nuutunut ja sitä oloa korjailin, tietysti, keittelemällä lisää ja lisää kahvia. Siinä keittelyn lomassa tuli pestyä pari koneellista pyykkiä ja notkuttua töllön ääressä. Niin ja laiteltua nämä blingit kynsiin.

Tänään olisi sitten tarkoitus pyörähdellä kenties kahteen pekkaan ukon kanssa kylille. Poikanen 16v on lupautunut hoitelemaan pienempiään tyttiksensä kanssa. Tyttiksestä en osaa vielä oikein sanoa mitään, kaksikkohan hengasi nuokkarilla ja kylillä puolille öin eli tutustuminen jäi himppasen vähiin. Vaan jaa. Ehkä siirryn nyt suosilla nautiskelemaan lisää kahvia. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva lauantai!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s