Tässä sitä taas ollaan

Sehän on sitten jo torstai. Jotenkin tuntuu, ettei tahdo pysyä päivissä mukana mutta kaipa se johtuu lähinnä tästä omituisesta kotona hengailusta. Huomenna pääsee onneksi töihin, niin ja spede tarhaan, sillä lapsi on selvästikin kokolailla kuosissa. Eilen aamulla tällä oli vielä himppasen lämpöä mutta iltaa kohti lämpö laski ihan omia aikojaan eli eiköhän tauti ollut sitten siinä. Seuraavaa odotellessa, näin se on.

Eilen aamusta ex-teini koikkelehti paikalle hieman ennen ysiä. Tämä tuli hoitamaan spedeä siksi aikaa kun pyörähdin poikasen 16v koululla erityisopettajan juttusilla. Poikanenhan osaa tunnilla vaikka mitä ja osallistuu tunteihin aktiivisesti mutta koenumerot on jotain ihan muuta. Nelosia ja vitosia, eipä tässä tänä vuonna ole taidettu törmätä yhteenkään kutoseen jos en väärin muista. Tähän asiaan on kiinnittänyt huomiota lisäkseni opettajat ja tadaa, yläkoulun rehtori.

Siis se sama joka on ihan karmea tyyppi oppilaiden ja lähes kaikkien vanhempien mielestä. Okei, myönnän, rehtorilla tuppaa hieman mopo keulimaan aina välillä oppilaiden ja näiden vanhempien kanssa toimiessa mutta silti, ei minulla ole mitään sen kummempaa käsitystä tästä. Ihan asiallinen tuo on ollut ne pari kertaa jotka olen hänen kanssaan puhelimessa keskustellut, tosin ne keskustelut tapahtui poikasen nyt jo 18v kouluaikana.

Poikanen 18vhän oli varsinainen riippakivi. Ihan mahdoton. Mutta kun samaan aikaan poikanen osasi olla supliikkimies opettajien ja rehtorin seurassa niin eipä tuo koskaan kunnolla liriin joutunut mistään. Jälki-istuntoja poikanen kyllä istui taajaan mutta silti. Oikeastaan taisin yläkoulun aikaan puhua poikasen opettajan kanssa useammin kuin monen muun ihmisen kanssa, soittelutarvetta kun oli suunnilleen viikoittain.

Onneksi poikasella oli mahdottoman upea luokanvalvoja, sellainen joka jaksoi ja jaksoi vääntää tämän kanssa ja niin, nythän niitä väännön tuloksia sitten nautitaan. Mutta niin, takaisin itse asiaan eli poikanen 16v on siis ollut mahdoton alisuoriutuja mitä kokeisiin tulee koko tämän vuoden. Rehtorihan siihen asiaan oli tarttunut karvan ennen joululomaa ja jututtanut poikasta pitkään ja hartaasti, laitteli sitten Wilmankin kautta minulle viestiä asian tiimoilta.

Heti joululoman jälkeen rehtorin käynnistämät pyörät lähti pyörimään ja kas, nyt poikanen oli lukihäiriötestissä erityisopella. Erityisope koululla on muuten kertakaikkisen mainio pakkaus, aiemmin en olekaan tätä tavannut. Poikasella ei ole lukihäiriötä mutta mutta… sanavarasto on kovin suppea ikäisekseen. Keskustelimme ja tuumailimme siinä kahteen pekkaan eilen asiaa ja todnäk sanavaraston suppeus johtuu poikasen alakouluaikaisesta änkytyksestä ja tarkemmin siitä, että poikanenhan oli täysin puhumatta kolmosen ja nelosen ajan luokassa.

Tuolloin tällä oli opettaja joka oletti, että lapsella on päässä jokin nappi jota painamalla puhe normalisoituu ja tätä käsitystä opettaja ajoi eteenpäin sitkeästi myös lapsen aikana. Itse pidän suorastaan kiusaamisena sitä, että opettaja laittoi pojan lukemaan muun luokan edessä kerran toisensa jälkeen vaikka tiesi, että pojan kieli menee totaalisesti solmuun moisessa tilanteessa. Poikanen itse taas ei pahemmin piitannut opettajansa toimista ja osoitti sen juuri sillä vaikenemisella.

Kaksi vuotta äänettömänä koululuokassa. Sitä voisi sanoa jo saavutukseksi. Onneksi poikasella on aina ollut mieletön määrä kavereita ja niitä kavereita ei ole koskaan haitannut vaikka poikanen olisi takellellut puheensa kanssa. Eikä poikanen näiden seurassa takellellutkaan, kuten ei kotonakaan sen jälkeen kun pahimman kauden yli päästiin. Me kun käytimme, jotenkin luontaisesti, poikasen kanssa keinoa jossa otetaan katsekontakti ja lasketaan käsi lapsen käsivarrelle siksi aikaa kun tämä sanoo asiansa.

Oikeastaan sitä poikasen änkytystä tuohon aikaan voisi kutsua lähinnä kiire- ja jännitysänkytykseksi. Kun oli kiire sanoa niin sanat meni solmuun tai kun tämä jännitti vastapuolta niin sanat meni solmuun. Suurin osa alakoulun opettajista ei edes tiennyt lapsen änkyttävän sillä se änkytys tapahtui vain ja ainoastaan kolmos-nelosen oman open aikana. Aika hurjaa, sanoisin. Sukulaisten seurassa tämä ei änkyttänyt, niin paitsi yhden jota tämä selvästi jännitti.

Erityisopellekin tämä änkytys tuli täytenä yllätyksenä. Kun reippaastihan tuo puhui hänenkin kanssaan ilman pienintäkään takeltelua. Niinpä niin. Poikanen ei änkytä tätä nykyä oikeastaan koskaan. Ainoat kerrat kun tämä takeltelee puheensa kanssa on silloin kun tämä on superväsynyt ja kiireinen yhtä aikaa. Poika on ottanut siis murskavoiton änkytyksestä ja tämä murskavoitto otettiin jo vitos-kutosella jolloin opettajaksi tuli kertakaikkisen loistava miesope.

Erityisopen ehdotus jatkotoimenpiteiksi oli simppeli. Hän on jo ottanut yhteyttä koulupsykologiin ja koulupsykologi voisi ottaa poikasen lisätutkimuksiin kolmelle käyntikerralle. Kiirettä tosin asian kanssa pitää, ne tutkimukset ja lausunto niistä kun pitää saada maaliskuun puoliväliin mennessä valmiiksi ja koulupsykologillakin on kalenteri täynnä täynnä mutta kyllä tuo oli luvannut jollain poikasen sinne mahduttaa sekaan. JES!

Päästötorkan numerot nyt tulee olemaan mitä tulee olemaan sillä poikanen olisi pitänyt osata noukkia sieltä oppilaiden joukosta tukea tarvitseviin jo ainakin vuosi, mieluummin kaksi, takaperin mutta joustava haku, siitä lähdetään. Hän kun on keskustellut asiasta sekä rehtorin että muiden opettajien kanssa ja he on päätyneet siihen, että poikasella on niin mahdottoman upea paineensietokyky (?!) ja ongelmanratkaisukyky (??!) että kunhan tämä saadaan amikseen niin hommat hoituu kuin itsestään.

Totta sikäli, että poikasella on loistava paineensietokyky muualla kuin kotona. Kotonahan tämä polttaa hihansa vähän kaikesta. Ongelmanratkaisukyky taas… Geeneissä. He muistelevat vieläkin koko porukalla opettajanhuoneessa poikasen isoveljeä. Jos isoveli osaa toimia noin niin aivan varmasti osaa poikanenkin. Niin se poikasen nyt 18v toiminta… Joopa joo. Siitä on tullut legenda yläkoulun opettajien ja rehtorin keskuudessa.

En väitä, ettenkö itsekin olisi ollut jokseenkin hämmentynyt poikasen open tai reksin pöksyissä, olinhan herranen aika sentään hämmentynyt poikasen äidinkin ominaisuudessa silloin kun tämä tapahtui. Nythän siitä on jo kolme vuotta aikaa mutta edelleen sitä muistelee aika-ajoin itsekin ja niin, siellä opehuoneessa sitä muistellaan myös vuosittain koulun liikuntapäivän aikaan.

Niin, poikanen 18vhän oli sähläreiden sähläri ja oli jäädä mm luokkaretkestä juuri sähläämisensä takia. Liikuntapäivänä hän tahtoi ehdottomasti laskettelemaan, kuten niin moni muukin, mutta sen sijaan että olisi toiminut annettujen ohjeiden mukaan poikanen otti ja a. unohti viedä ilmoittautumislapun ja b. sähelsi koulussa niin että luokanvalvoja ilmoitti lopulta että ei kuule poika onnistu. Laskettelureissulle ei ole asiaa.

Eipä tuo kovin pettyneeltä vaikuttanut kotonakaan asiasta vaan ilmoitti äidille että hän lähtee siinä tapauksessa pilkille, se kun on toinen juttu mistä poikanen piti kovin. Äiti uskoi, tottakai, ja koki lievää ihmetystä liikuntapäivän aamuna kun hieman ennen seiskaa suuntasi herättelemään poikasta. Eipä ollut poikanen petissään, ei, vaan oli suunnannut jo aamutuimaan pilkkijäälle, kala kun syö parhaiten aamutuimaan.

Niinpä niin. Edellisenä iltana oli varapoikaset piipahtanut vielä kiireellä portilla jutustelemassa poikasen kanssa, nämä kun olivat sinne laskettelureissulle lähteneet mutta eipä sekään soittanut mitään kelloja äidin päässä. Illansuussa poikanen viimein kotiutui ”pilkkireissultaan”. Se pilkkireissu oli alkanut jo siitä varapoikasten piipahduksesta. Poikanen oli näet kiikuttanut näille laskettelukamppeensa koulun bussiin vietäviksi.

Aamulla poikanen oli sännännyt kuuden junaan ja leikkinyt nukkuvaa konnarin tarkistaessa lippuja. Konnari oli mennyt retkuun ja kuvitellut (!!!) poikasen hypänneen junaan jo joltain aiemmalta asemalta. Junanvaihto tapahtui ihan lipun kanssa ja kas, poika matkasi hiihtokeskuksen läheiseen kaupunkiin. Siellä hän suuntasi tutun kaupan nurkille ja avitteli vanhaa papparaista joka lastasi ruokaostoksiaan autoonsa, kysäisi siinä samalla mihin suuntaan papparainen oli lähdössä ja hyppäsi kyytiin kuultuaan suunnan oikeaksi.

Tokihan papparainen nyt niin reippaan nuoren miehen siihen hiihtokeskukselle samalla nakkaa kun suunta on kuitenkin sama. Siinä vaiheessa kun koulun bussikyyti saapui hiihtokeskukselle nojasi poikanen välinevuokraamon seinään. Siinä oli loksahtanut suut auki niin luokanvalvojalta kuin rehtoriltakin. Lisää suiden loksahtelua oli ollut ilmassa siinä kohtaa kun varapoikaset kaivoi myös poikasen lasketteluvälineet auton kyydistä.

Rehtori oli nauranut kuin heikkopäinen ja todennut, että no hittolainen, jos poikanen noin kovin tahtoo lasketella niin pakkohan tämän on päästä laskettelemaan. Kyyti kotiin tapahtui koulun bussissa ja illalla poikanen tilitti kiltisti päivän tapahtumat äidille joka oli osan ajasta ihan suoraan sanottuna kauhusta kankea. Toki ihailin suunnattomasti, äänettömästi tosin, poikasen kykyä tehdä kuten tahtoi mutta suusta tuli lähinnä toruvia sanoja.

Siis oikeasti. Mitä jos JOTAIN olisi tapahtunut siinä matkatessa? Me olisimme luulleet poikasen olevan pilkillä ja meillä ei olisi ollut pienintäkään hajua siitä, että etsinnät pitäisi suorittaa jossain ihan muussa suunnassa kuin läheisen järven ympärillä. Toki poikanen ymmärsi nuhteet mutta niin. Ja tämä tapahtuma on siis edelleen piirtynyt tiukasti opettajien mieliin, rehtorista puhumattakaan. Ei siis liene ihme, että erityisope, niin ja jopa rehtori, ovat päätyneet siihen että poikanen 16v on takuulla ongelmanratkaisukykyinen nuori.

No, poikasen 16v kohdalla asiat on nyt siis reilassa ja edessä on lisätutkimukset ja jossain kohtaa lähiviikkoja meidän on tarkoitus istahtaa erityisopettajan ja poikasen kanssa kirjaamaan ylös poikasen vahvuuksia sen joustavan haun tiimoilta. Hyvä näin, minun on kovin vaikea kuvitella että esim kymppiluokan lisääminen tähän koulurupeamaan nostaisi millään tavalla enää poikasen opiskelumotivaatiota saati numeroita.

Muilta osin eilinen meni pitkälti sen palapelin parissa. Toki siinä palapelin lomassa ruokin speden, siivoilin himpan sieltä täältä ja ennätinpä siinä nakkoa junnun teatteriharrastuksenkin pariin. Prinsessan kanssa leivoimme muffinseja koululle myyntiin, heillä kun on ystävänpäivämyyjäiset, ja höpöttelin laskettelupäivästä palanneen poikasen 16v kanssa. Poikanen 16v meni ihan normaalisti koulun kyydillä sillä tämä huolehtii kyllä nämä asiat tuosta vaan.

Tänään ollaan vielä päivä kotona ja ajattelin ottaa hieman pyykkäävää ja raivaavaa asennetta käyttöön. Saa nähdä miten käy, palapelistä kun on vielä se hankalin osa, tumma ruohoalue, kokoamatta. Pidemmittä puheitta taidan nyt siirtyä tiskikoneen täyttelyn ääreen, niin ja rusauttamaan sitä pyykkikonetta päälle. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva torstai!