Yääääk näitä pakkasia!

Siis tsiisus! Miksi ihmeessä pitää olla niin hiivatin KYLMÄ, kysyn mä vaan? No, aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin mutta toivonpa tosiaan, että tämä aika ei nyt olisi mitenkään erikoisen pitkä, kiitos! Vaan jaa kuulkaa, sehän on lauantai. Ja niin kuulkaa, sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että muutaman tunnin päästä istumme autossa. Matkalla Funparkiin. Joka on muuten aiheuttanut jo joissain määrin kärhämöintiäkin, totean mä.

Se kärhämöinti taas, no sitä on hoitanut prinsessa. Jonka mielestä on kertakaikkisen syvältä, hanurista, ankeaa ja suorastaan ilkeää se, että iskä kertoi että lauantaina mennään jonnekin mutta ei sitä että minne. Lapsiparka. Torstai-illan tämä rutisi tiukasti vieressä tyyliin ”kerro nyt, nyt kerrot, kerro edes yksi kirjain siitä paikasta”. Äiti pysyi äänettömänä, iskä meni antamaan kirjaimen A.

Eilen prinsessa muisti rutisemisensa siinä kesken iltapuhteidensa ja pamautti itsensä äidin viereen olkkariin. ”Kerro nyt, anna toinen kirjain”… Äiti pysyi jälleen ääneti, kutoi vain minkä ehti ja prinsessalla nousi suunnilleen savu korvista tämän arvuutellessa mikä paikka ollenkaan voisi olla kyseessä. Toki paikka itsessäänkin tuli siinä arvuuteltua muutamaan kertaan mutta osa arvauksista olikin sitten tyyliin ”me mennään niille kylään kun niidenkin nimissä on A-kirjain”.

Viimeisenä oljenkortenaan prinsessa käytti toteamusta ”okei, en sitten nuku koko yönä kun EN SAA nukuttua kun en tiedä”. Äiti kutoi sukkaa edelleen äänettömänä. On rankkaa olla prinsessa, Jolla on inhottavat vanhemmat. On se. Yhtäkaikki, ukko ei ole siis edelleenkään kertonut lapsille mihin menemme, ainoastaan sen että näiden tulee istua autossa puoli kymmeneltä. Äiti toteaa näin tarinan päätteeksi että äitiä ei kiinnostaisi kyllä himppaakaan lähteä sinne Funparkiin sillä oikeasti, äiti on aikamoisessa mekkalassa ihan työnsä puolesta ja olisi ilomielin vapaapäivänsä vain omien lastensa aiheuttaman mekkalan ”uhrina”.

Eilinen työpäivä taas. No sehän sujui ja vauhdilla. Eka tunti meni viuh vaan ja lapsi teki tehtäviä kuin heikkopäinen, toiselta tunnilta nämä suuntasivatkin uimahalliin. Me jäimme luokan varsinaisen ohjaajan kanssa ohjaamaan kahta kakkosta kellotaulun saloihin. Ne kun on kumpaisellekin hepreaa ja nämä kakkoset taas käyvät uintireissunsa integroidusti tulevan luokkansa mukana.

Päivän vikalle tunnille oma luokka palasi paikalle ja se nyt ei kauaa kestänyt kun viikon palkkiot oli laskettu ja niillä ostettu nappikioskista mitä kukin nyt sattui ansaitsemaan ja tahtomaan. Ohjattavan lähdettyä kotiaan kohti minä siirryin puolestani IPhen. Kotvan siinä saimme jännitysmomenttiakin sillä ohjattavani ei ollutkaan mennyt kotiin. Ehei, iskä etsi tätä, äiti soitteli ja herranen aika että minuakin hirvitti.

Hirvitti vaikka olin lähes sataprosenttisen varma siitä, että ohjattava oli simppelisti lähtenyt yhden luokkakaverin kanssa kysymään tämän kotoa saisiko luokkakaveri tulla heille. Ja tämä siis kielloista huolimatta, minä näet satuin kuulemaan lasten keskustelun asian tiimoilta ja jo siinä kohtaa totesin kumpaisellekin sankarille että ”ensin KUMPIKIN menee kotiin ja vasta sitten kysytään lupia”. No, eihän nämä sankarit olleet uskoneet vaan livistäneet sinne kaverin suuntaan, onneksi osasin neuvoa puhelimessa ohjattavan äidille missä tämä luokkakaveri noin suunnilleen asui.

Sieltähän lapset oli sitten löytyneetkin, peläytettyään ensin sekä lapsen vanhemmat että ohjaajan likipitäen sydärin partaalle. Helvemandeeri sanon mä, totesin helpottuneena soittaneelle äidille että ripittäkää nyt ihmeessä se lapsi. Äiti totesi että ripittämistä taisi olla menossa juuri sillä lapsen löytänyt isä piti aikamoista saarnaa samalla kun soitti äidille lapsen löytymisestä. No, tästähän sitä opimme kaikki jälleen jotain, tai toivottavasti ainakin lapsi. Loppuviimeksi kun en oikein keksi mitä muutakaan tilanteessa olisi voitu minun tai vanhempien toimesta tehdä.

Minä kielsin ja komensin sen ajan kun lapset oli silmieni alla ja takuulla kotoa on annettu ihan yhtälaiset ohjeet mutta niin, kaipa se kuuluu sitten vilkkaiden lasten tyyliin että jossain kohtaa tehdään tämä peläytystempaus. Mene ja tiedä. Veikkaanpa että ihan hetkeen lapsi ei ominpäin saa koulusta lähteä vaan viettää tiukasti aikaansa valvovan silmän alla. Joka toki toisaalta on ehkä jollain tavalla väärin sekin, sillä virheiden kauttahan näitä tunnutaan usein oppivan ja luulenpa, että lapsi muistaa jonkinaikaa aiheuttamansa huolen määrän.

IP-urakkani päättyikin sitten jo puoli kolmelta ja työkaverit usutti minua kotia kohti. En viitsinyt lähteä, sen sijaan siirryin tutkailemaan koulun varastotilojen sisältöjä ja samalla kertaa pyörähdin koneella ottamassa muutaman värityskuvan netistä kerholle. Kotiin hiippailin ihan normiaikaan ja hampaat löi iloisesti loukkua kun pyrähdin tarhalle ja takaisin. Ush tätä talvea!

Vaan niin, unohdinpa ihan kertoa heti alkuun että pikkukirppu (pusipusi ja halihali noin suunnilleen) on yllätyksiä täynnä! Siis tiedättekö, pikkukirppu lähti käyntiin tuosta vain aamulla vaikka pakkasta oli -25 astetta. Siis KYLLÄ! Ja pikkukirppuunhan ei ole sitä lämppärijohtoa eli kylmällä koneella mentiin. Siis OHHOH! Mieleen tulee väkisinkin saman merkin edustaja joka oli paljon paljon nuorempi kuin pikkukirppu meillä majaillessaan ja joka ei suostunut inahtamaankaan kun pakkasta oli -20 astetta.

Se kerta on piirtynyt ikiajoiksi mieleeni, se kun oli kerta jolloin auton olisi ihan ehdottomasti pitänyt lähteä käyntiin vaikka sitten kylmänä sillä junnu oli pieni rääpäle joka ei tahtonut saada henkeä ja aamutuimaan olisi pitänyt päästä pikana avaavan pariin ensiapuun. Kyseinen kärry ei inahtanutkaan, ei ennen kuin oli ollut lämmityspiuhassa likipitäen pari tuntia. Sitä samaa inahtamattomuutta odotin pikkukirpultakin eilen aamulla mutta mitä vielä!

Pikkukirppu niitti siis runsain määrin mainetta ja kunniaa eilen kun sillä työmaalle kurvailin. Taputtelin rattia ja muistin kehua, sillä sehän on yksi suurimpia tekijöitä auton toimimisessa, eikö? Ukko väittää että ei, mutta itse olen täysin erimieltä. Eipä ole Voldemarikaan temppuillut takapuoleni alla kun olen sitä muistanut aina kehua ja silitellä, ukon takapuolen alla se onkin tainnut sitten takuta kerran jos toisenkin.

Eilen iltasella en tehnyt oikeastaan mitään ihmeellistä, ihan sitä perushuttua. Sapuskaa, astioita koneeseen, iltapalaa, telkkaria ja kutimia. Mitäpä sitä naisihminen muutakaan. Illan päätteksi tosin puhuin likipitäen puolentoista tunnin maratonpuhelun koiruuden kasvattajan kanssa ja totesimme yhteistuumissa että ehkäpä jätämme koiruudet toistaiseksi hankkimatta tähän torppaan jo ihan siksikin, että junnun astmalääkitys vain kovenee ja kovenee vuosivuodelta ja vaikka koira-allergiaa ei olekaan ollut niin tässä on jo vuosia siitä kun talossa oli koira joka piti sen allergiankin pois.

Toisaalta kovin surullista ajatella näin mutta toisaalta, parempi näin kuin niin että koiruus tulisi taloon, me rakastuisimme sydänjuuriamme myöten ja yhtäkkiä toteaisimme että voi rähmä, junnu ei pystykään olemaan samassa taloudessa koiruuden kanssa. Luopuminen kun on aina inhottavaa ja satuttavaa puuhaa, niin se olisi takuulla tuossakin tilanteessa.

Tänään pyörähdämme tosiaan sinne Funparkiin. Voi plääh.  Toki on todella kivaa katsella kuinka lapsilla on kivaa mutta oikeasti. Hiljaisuus olisi valttia! No, ehkäpä huomenna nautiskelen hiljaisuudesta, tai sitten en, mutta toivottavasti joo.

Vaan jaa, luulenpa että siirryn tutkailemaan karvapehkoni asentoja. Siis tämän päälaella keikkuvan pehkon. Oikein mukavaa lauantaita kaikille ja se on moro!