No nyt se loppuu

Kappas, se on perjantai. Perjantai on muuten varsin mukava päivä, ainakin jos ajattelee luvassa olevaa ohjelmaa. Riittää kun pari tuntia jaksaa ottaa ”taistelulinjalla”, sen jälkeen voi jo ottaa työmaalla rennommin. Ihan parastahan tässä viikossa on ollut se, että minulla on tosiaan ollut ihan oikeasti koululainen ohjattavana. Vastentahtoinen koululainen, mutta koululainen silti.

Löysiä ei ole annettu, ei edes eilen jolloin kaksi viimeistä tuntia oli kuvista. Lapsihan rakastaa piirtämistä, värittelyä ja askartelua. Paitsi silloin kun kyseessä on ohjattu piirtäminen, värittely tai askartelu. Niitä lapsi inhoaa. Oikeastaan koko lapsen kouluongelmoinnin ydin on tässä. Lapsi pitää siitä, tästä ja tuosta paitsi jos niitä on pakko tehdä.

Äikän tunti oli aikamoista tahtojen taistoa, mutta todettakoon että kehitys jatkuu. Jos kohta aiemmin lensi pulpetit, penaalit ja terotusastiat niin eilen ei lentänyt oikein mikään minua kohti, jos kohta toiseen suuntaan lensikin. Äänessä kyllä riitti. Lennätyksen kohteina kun oli vielä äikän työkirja niin siitäkin irtosi ihan messevä ääni, lähes yhtä messevä kuin lapsesta joka karjui vastalauseita.

Äikän kirjan lennettyä lapsi istui naama punaisena tuolissaan ja silmistä sinkoili kipinöitä. Nostin kirjan takaisin toiselle pulpetille, niin, meillä tosiaan on kaksi pulpettia lapsen kanssa käytössä, ja kotvan kuluttua lapsi totesi että okei, tehdään sitten. Lapsen maailmaa järkyttänyt asia oli merkintä työkirjassa; koko sivu. Lapsi kun on syksyn ajan tehnyt korkeintaan yläosan kirjainruudut ja alaosa on ollut läksynä, nyt uudella aikakaudella teemme vähintään sen yhden sivun.

Ottaen huomioon, että muu luokka tekee monesti aukeaman tai ainakin yhden sivun ja lisätehtäviä päälle niin sivu ei ole alkuunkaan liikaa. Lapsi siis siirtyi toisen pulpetin ääreen ja miksi. Sotkeakseen lyijykynällä sivun alaosan. Hän kun EI sitä tee. Minä otin kirjan pois ja totesin, että ainoa mitä sait aikaan on se, että joudut aloittamaan työt kumittamalla alaosan puhtaaksi sutuista.

Taas lensi kipinät ja huuto oli melkoinen. Lapsi kaivoi puuvärit pulpetista, minä poistin ne tältä. Lapsi otti penaalinsa ja sanoi laskevansa tussinsa, minä otin penaalin pois. Lapsi huusi. Lopulta lapsi totesi, että selvä, hän sitten tekee ja taas ne kipinät sinkoili silmistä. Samassa kun annoin kirjan uudelleen lapsen nenän eteen tämä tarrasi kaksin käsin siihen kiinni ja repäisi nipun sivuja irti.

Siinä kohtaa onneksi opettajakin ehti jo paikalle sillä tällä oli hyvä pointti nakata tilanteeseen. Kun sinä nyt olet kuitenkin ollut jo puoli vuotta täällä koulussa ja nyt on pakko opetella koululaiseksi. Se on sovittu äidinkin kanssa. Kirjoja repimällä sinä et niistä tehtävistä pääse, opettajalla kun on kirjoja josta ottaa aina uusia ja uusia sivuja jos entiset revitään rikki. Lapsi murjotti tosissaan, ei katsonutkaan opettajaa kohti.

Minäkin annoin lapsen vain olla. En puhunut, välillä rullasin edessä istuvan lapsen luona kehumassa tämän käsialaa. Lopulta lapsi antoi periksi. Anna se kirja, hän tekee. Tehtävä sivu kun oli jäänyt ehjäksi. Ja niin lapsi kumitti ja teki. Ja teki. Ja teki. Kun sivu oli viimein valmis niin minä kehuin tätä ja totesin, että tiedätkös, kun teet heti kun aloitetaan niin sitä aikaakin ehtii jäädä muulle tekemiselle.

Matikan tunti alkoi sitten luonnikkaammissa merkeissä, pientä kärhämöintiä alkuun oli mutta minusta on tainnut tulla jotenkin kärhämöintisokea jo lapsen kanssa sillä moni kärhämöinti jää minulta sen kummemmin rekisteröimättä. Joku, joka ei ole lapsen kanssa ollut saattaisi ne huomatakin erilailla.

Itseasiassa olen tainnut tulla jollain tavalla nyrkkisokeaksikin, mitä tähän lapseen tulee. Ennen joululomaa oli monta viikkoa jolloin nyrkki ei sen kummemmin viuhunut kuin joskus ja nekin viuhahdukset oli lähinnä summittaisia ”sinnepäin” heittoja ja niitä samaisia heittoja on tosiaan ollut tällä viikolla liki päivittäin. Maanantai taitaa olla ainoa päivä jolloin moista nakkausta ei tapahtunut.

Kuviksen tunnille kun ehdimme niin pääsimme päivän seuraavaan todelliseen voimainkoetokseen. Hän EI tee opettajan ohjeiden mukaista työtä, ei todellakaan koska siinä ei saa käyttää niitä uusia tusseja jotka hän aamulla kiikutti penaalissaan kouluun. Hän EI TEE! Hän tekee saman kuvan mutta tusseilla, ei liituväreillä! No hänpä nyt ei tee tusseilla vaan liituväreillä kuten muutkin sillä tussien kanssa laveeraus ei toimi.

EI HÄN TEE! EI! Siinä kohtaa lapsi siirtyi taaemmalle pulpetilleen, otti paperin pulpetistaan ja kaivoi penaalin esiin. Minä otin paperin ja penaalin pois. Sinä ET VOI ottaa hänen nenänsä edestä tavaroita pois, ET VOI! Ne on HÄNEN! Kouluaikana voin ja otan jos on jotain mitä pitää tehdä ohjeistuksen mukaan. Ja taas huudettiin. EN TEE, EN TEE! Kotvan kiukuttuaan lapsi siirtyi kuin siirtyikin etupulpetin ääreen, tuijotti hetken tyhjää ojennettua paperia ja huitaisi nyrkillä.

Minulle on kehittynyt loistava kyky väistellä nyrkkejä muuten, onneton muksaus osui juuri ja juuri käsivarteen. Siinä kohtaa purjehti opettaja paikalle, kaipa hän on saanut tarpeekseen tällä viikolla tapahtuneista muksautuksista ja kumartui lapsen silmien tasolle. NYT saa nyrkkien heiluttelu loppua KOKONAAN! Niin ei täällä ratkota MITÄÄN! Opettajan ääni oli muuten siinä määrin vakuuttava että jopa minä jäin katsomaan tätä.

Lapsi hoki kuin mantraa ”sä et mua määrää, sä et mua määrää, sä et mua määrää” ja opettaja siirtyi toisen oppilaan luokse. Okei, okei, hän tekee sitten ja tadaa, kotvan kuluttua paperilla oli se aurinko joka oli tippunut järven pohjaan. Kaloja ei sitten enää tahdottukaan edes yrittää tehdä vaan vuorossa oli uudet kiukkukohtaukset.

Lopulta lapsi kolisteli luokan nurkkaan papereineen ja liituväreineen ja minä rullasin perään ottaen paperin ja liituvärit pois. Työ tehdään PULPETILLA, ei luokan nurkassa lattialla. Ja uudet kilarit. Kotva paukutettiin laatikoita edessä kunnes ehdin vierelle uudelleen ja totesin, että aivan sama vaikka istuisit koko tunnin nurkassa mutta yhtä ainoaa kolahdusta EI saa kuulua sillä muut tekee töitä.

Itseasiassa tämä on toimivin tapa lapsen kanssa. Kun ei lähde riitoihin mukaan, antaa vain olla rajojen asettamisen jälkeen. Lapsi istui aikansa nurkassa ja tuli sitten paikoilleen, kiukkusi ja kärttysi toki aikansa kun HÄN EI OSAA PIIRTÄÄ KALAA mutta yhtäkaikki, yritti kuitenkin. Minä piirsin mallin paperille ja lapsi siirtyi takapulpetille harjoittelemaan mutinan kanssa. EI, EI, EI! EN MÄ OSAA!

Lopulta kalat syntyi kuin syntyikin sille oikealle työpaperillekin ja lopulta ne sai liituväriäkin pintaansa. Siinä kohtaa lapsi oli itse jo niin väsynyt kaiken kärttyilynsä kanssa että annoin tämän hetken vain olla. Välitunnilla vahvensin tämän työstä värejä ja lapsi väritteli äänettömänä takapulpetilla tusseilla jotka olin ojentanut tälle välitunnin alussa.

Toisen kuvistunnin alun avittelin toista lasta, oma ohjattava jatkoi piirtelyä takapulpetilla ja kun sain toisen lapsen kanssa työn siihen vaiheeseen, että tämä sai yksin jatkettua siirryin oman ohjattavan työn ääreen ja pyysin lasta tulemaan laveeraamaan työnsä loppuun. Ihan ilman mutinoita lapsi laveerasi, otti ohjeita vastaan ja teki homman hienosti loppuun. Kehuin jälleen vuolaasti sitä kuinka hieno työstä tuli ja kuinka hienosti lapsi teki TÄYSIN ENNALTA OHJEISTETUN työn.

Kaiken kaikkiaan siis onnistunut työpäivä tuntien osalta, lapsi oli koululainen likipitäen koko päivän. Ei hassumpaa! Ja samalla linjalla tosiaan jatkamme aina tappiin asti, saapa nähdä tuleeko nämä alkuraivaroinnit jatkumaan koko kevään vai loppuuko ne jossain kohtaa kun lapsi toteaa ettei niistä vain ole yhtään mitään hyötyä. Sillä hyötyähän niistä ei ole.

Kotona ruokin tenavat, tarkistin läksyt, kuulustelin epäsäännölliset verbit prinsessalta ja touhusin speden kanssa tämän puheterapiavihkon kanssa. Lapsi näet sai sellaisen eilen puheterapeutilta ja jopa oli lapsella kivaa kun äiti tämän kanssa niitä harjoitteli. Hassua, jo-jo-jono toimii täysin oikein aina siihen asti kun tullaan siihen jono-kohtaan. Se on hono. Paitsi jos lapsi keskittyy oikein kunnolla ja yrittää parhaansa niin tadaa, sieltä tulee totta tosiaan jono.

Loppupäivä kotona menikin lähinnä vain ollen. Eikun jaa, olkkarin ja keittiön raivasin kuntoon lasten jäljiltä, nakoinpa siinä loput pestyt pyykitkin kaappeihin. Ei hassumpi meno. Illalla olin kuin kuollut rätti ja suuntasin sänkyyn jo ysiltä, criminal mindsin näin kokonaan mutta Nikitasta vain alun. Hyvä niin, tänä aamuna heräsinkin sitten suht virkeänä ennen kellonsoittoa.

Olen kahden vaiheilla otanko tänään keräämäni lyhennykset, liki tunnin, vai säästänkö niitä edelleen. Todnäk säästän johonkin sellaiseen kohtaan jossa ihan oikeasti tarvitsen ne tai en vain jaksa. Oma ohjattava ei tule IPhen joten ihan normisti minun ei siellä tarvitse välttämättä olla ja olenkin suunnitellut josko siirtyisin tauon kautta hoitamaan omat paperityöni työmaalla kuntoon.

Niitä kun on kertynyt himppasen, minähän en ehdi kuin hätinä pitämään ne tauot normipäivinä. Ihan turha edes kuvitella, että ehtisin opehuoneella papereita läräämään, mitä vielä! Ja nyt, siirrynpä kuosittamaan itseäni, ja toki myös spedeä, lähtökuosiin. Aamupalaa, vaatetta ja äidille hiusten vääntöä.

Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai!