Loppu häämöttää

Jopa kiitolaukkaa tämä työviikko. Tänään teen himppasen pidemmän päivän, kiitos ohjattavan pidemmän IP-ajan joka tälle päivälle osuu mutta eipä harmita, ihan kiva saada himppanen ylimääräistä plakkariin niin voi joku päivä suikata aiemmin kotosalle.

Eilinen työpäivä. Mitä siitä sanoisi. Aloitetaan hurjan hassuilla tapahtumilla; jos kohta minua nakattiin tiistaina penaalilla niin eilen minua nakattiin terotusastialla. Terotusastia on tosin halkaistu maitotölkki joten vahinkoahan tuolla ei oikein saa mutta jossain tuolla mielensopukoissa se pisti kyllä huvittamaan.

Eilinen työpäivä taas muilta osiltaan. Voi kuulkaa. Lapsi ei ole KERTAAKAAN koulu-uransa aikana tehnyt yhtä paljon töitä kuin eilen. Ei kertaakaan. Äikästä teimme hommia liki täyden tunnin, siis kyllä! Tavuja, lopputavujen etsintää, alkutavujen etsintää, alkukirjainten yhdistämistä oikeisiin kuviin ja vaikka mitä. Lopuksi annoin lapsen ottaa värityskuvan eteensä siksi aikaa kun opettaja ehti tulla luettamaan tälle lukuläksyn.

Matikassa taas. Siis oikeasti, voiko tätä hämmennystä edes kuvata sanoin. Täysi aukeama laskuja. Siis kyllä! Vain viimeiset viisi minuuttia tunnista jäi lapsen muihin touhuihin käytettäväksi ja se kuulkaa on hienoa se! Tähän astihan lapsi on tehnyt maksimissaan vartin töitä ja väritellyt, askarrellut tai ”lukenut” lopputunnin, mutta nyt. Siis hurraa!

Äikän tunti sujui ilman sen kummempia kärhämöintejä, no okei, ihan viimeinen tehtävä sai lapsen hermostumaan ja kirkumaan ”mä tein jo noin paljon, mä tein jo!” mutta kirkumista kummempaa reaktiota töistä ei onneksi tullut. Lapsi alistui kohtaloonsa siinä kohtaa kun otin irtokirjaimet kouraani ja ilmoitin ettei MITÄÄN muuta tehdä, ennen kuin on harjoiteltu kotva vielä tavujen muodostamista muutamalla kirjaimella.

Matikan tunnilla lensi sitten terotusastia, lapsi kun oli sitä mieltä ettei hänen tarvitse tehdä kuin ensimmäinen rivi jokaisesta tehtävästä mitä sivulla on. Väärin, niin väärin. Nämä tehdään KAIKKI ennen kuin luvassa on mitään muuta touhua. ”EN TEE” ja viuh, minulla oli terotusastia sylissä. Liekö opettajan toiselta puolelta luokkaa lausuma ”no mutta” saanut lapsen häpeisiinsä sillä sen perään lapsi vain istui ja päkitti kiukkuisena kotvan.

Kotvan istuttuaan lapsi alkoi kuin alkoikin laskea, mitä nyt tahtoi helmitaulun avukseen jonka tosin poistin suht pian sillä leikkiähän tuo sillä vain tahtoi. Onneksi siinä kohtaa opettaja tuli näyttämään lapselle kirjan sivulla ollutta helminauhaa ja sitä kuinka sitä voi käyttää hienosti apunaan hyppiessä laskuissa eteen- ja taaksepäin. Minun neuvoessani samaa lapsi tuijotti mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan, yllätys.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että lapsi sai viimeisetkin tehtävät laskettua kotvan ennen kellojen soimista. Siinä pyörähti jo toinenkin ohjaaja kehumassa lapsen urakointia, minä kehuin vuolaasti, tottakai, ja kaikkien kehujen keskellä lähetimme lapsen näyttämään kirjaa opettajalle sillä opettaja ei takuulla olisi ikinä uskonut että lapsi laskee koko aukeaman. Johan loisti lapsen kasvot kuin naantalin aurinko kun tämä palasi tarra aukeaman sivulla paikalleen opettajan kehuttua kuinka hienosti tämä oli töitä tehnyt!

Onneksi seuraava tunti oli ns kevyempi malli eli ei ihmeellisen paljon kynähommia, lähinnä opetuksen seuraamista ja sen ajan annoin lapsen samalla väritellä. Muutama lämpömittari siinä väritettiin yllin kirjan sivulle ja siinä se, minä suuntasin ruokkikselle ja lapsi lähti syömään toisen ohjaajan kanssa.

Jotenkin oli sellainen olo jo siinä kohtaa itsellä, että näinköhän viimeinen tunti saadaan vielä sujumaan töitä tehden vai joko nyt lähtee totaalisesti lapasesta, aamupäivä kun oli tosiaan urakoitu tälle lapselle järjettömissä määrin. Toki ensin kenkutti kun piti EDELLEEN tehdä äikkää mutta kenkutus meni nopeasti ohi kun sanoin, että siirrymme käytäväpöydälle tekemään niitä. Harmi, että se oman päämme pöytä oli varattu joten jouduimme toiseen päähän ja siellähän oli isompien ohikulku menossa joten töistä ei todellakaan tullut mitään.

Siirsin vastahakoisen lapsen takaisin luokkaan, mutta kas, tällä kertaa lapsen vastahakoisuus ei ollut alkuunkaan niin rajua kuin se on monesti ollut. Edistystä, sitähän se. Luokassa lapsi EI tahtonut tehdä tehtäviä mutta hoksattuaan että ne on PAKKO tehdä alkoi tämä töihin. Ja voi kuulkaa, sivullinen aapisen työkirjaa, olkoonkin että siinä etsittiin ainoastaan keskimmäinen kirjainpari sanoihin, meni tuosta vain kun alkuun päästiin.

Aikaakin jäi vielä ruhtinaallisesti ja lapsi oli enemmän kuin tyytyväinen kun ehti tunnin lopuksi värityspuuhiin samalla kun opettaja luki luokalle kirjaa. Hurraa, ei voi muuta sanoa! IPssähän homma on lapsen kanssa helppoa kuin heinänteko tätä nykyä, kunhan pikkuisen katselee perään mutta eipä tuon iholla tarvitse enää roikkua. Riittää kun on korva tarkkana sillä lapsi tosiaan huutaa aikuisen apuun jos on riitatilannetta iskemässä eikä mäjäytä riitakumppania nyrkillä kuten ennen.

Työpäivä oli siis tosiaan varsin menestyksekäs jos näin voi sanoa, epäilenpä että jossain kohtaa lapsi koettaa uudemman kerran silti kapinoida ihan tosissaan hommia vastaan. No, seisomme yhdessä rintamassa ja emme anna periksi, eiköhän ne kokeilut jossain kohtaa laannu lopullisesti, jos ei muuta niin tylsistyneeksi makoiluksi pulpetilla.

Kurvailin työpäivän päätteeksi tarhalle speden noutoon ja voi kuulkaa, jos kohta olin aamulla ollut jokseenkin ihmeissäni speden luistinkassin sisällöstä, se siis löytyi sieltä missä sen ihan oikeasti olisi pitänytkin olla eli rappujen naulakosta, niin johan se sisällön arvoituskin ratkesi. Aamulla näet ihmettelin kovin miten ihmeessä pussissa on KOLME luistinta, lapsella kun on ihan oikeasti vain kaksi jalkaa.

Isompaa kokoakin se yksi luistin oli joten öööö… No, tarhan kuivurin kyljessä oli onneksi lappu jossa kaivattiin yhtä kadonnutta luistinta. Tadaa! Nimikirjaimetkin sopi kuin nenä päähän juuri speden tarhabestiksen nimen kanssa eli nonni. Poikaset on itse pakanneet luistimensa jäähallilla ennen joulua ja kas, speden pussukkaan on päätynyt kaverinkin luistin.

Kotona ruokin tenavalauman, olisin tarkistanut läksyt jos niitä olisi jollain ollut ja istahdin ihan suosilla alas sillä jotenkin oli vetämätön olo. Ukko touhusi omiaan, tämän lonkka ja selkä on nyt äksyillyt useamman ajan niin että viimeiseen viikkoon poloinen ei ole saanut nukuttuakaan kuin maks pari tuntia kerralla. Univelkaa pukkaa siis, ja vieläpä ihan reippaalla kädellä. Salille tuo silti lähti, minä puolestani ihmettelin missä kohtaa mahtaa ihmiselle iskeä aistiyliherkkyys sillä oikeasti.

Kun vietät päivästi työn puolesta paikassa jossa lasten mekkala on vakio, loppupäivän ajasta vielä IPssä jossa melutaso on JÄRJETÖN ja kotiin palattuasi kolme tenavaa laittaa sellaisen riekkumis- ja kiekkumisrallin päälle että oksat pois omenapuusta niin jossain kohtaa alkaa tuntua ettei ajatuskaan enää liiku. Spede ja prinsessa pelasi Beyblade-areenalla vieressäni kun koetin katsella Supernannya telkkarista ja oikeasti. Korvissa soi!

Seiskalta siirryin ihan suosilla hellimään korviani suihkuun ja iltapalatin heti sen perään speden. Hiukset oiottuani komensin pienimmän nukkumaan ja kaksi isompaa iltapalalle ja jokseenkin autuas olo siitä tuli kun mekkala oli puoli kahdeksalta illalla viimein ohi. Ou mai!

Väsymyskö sitten syynä siihen, että siirryttyäni Kurjien kuppiloiden pariin makkariin kävi se vanhanaikainen. En todellakaan nähnyt ohjelmaa loppuun asti. Just. Onneksi muuten ukkokin nukkui kuin tukki viime yön, kiitos diapamin jonka otti ennen nukkumaan siirtymistään ja sitä unta tuo kiskoo edelleen makkarissa. Hyvä niin, univelkaa oli taatusti kertynyt ja paljon lonkan kanssa temutessa.

Kohta puoliin pitäisi alkaa laitella itseään kuosiin työpäivää varten, onneksi tänä aamuna ei tarvitse kurvailla tarhan kautta sillä spedellä on puheterapia johon ukon kanssa suuntaavat. Ihanaa! Ex-teini puolestaan hakee speden tarhasta joten jippii, minä saan kurvailla työmaaltakin suoraan kotiin.

Vaan jaa. Josko sitä tosiaan lähtisi laittelemaan kutrejaan kiinni. Ne voisi kyllä jättää aukikin mutta kun… ne luokan poikaset. Ne ei kestä hiukset avoinna kulkevaa ohjaajaa vaan niillä menee hommat ihan sekaisin kun joutuvat käyttämään aikansa tuijottamiseen ja ”laita nyt ne kiinni”-hokemiin.

Pidemmittä puheitta, se on moro ja viettäkää kivakivatorstai, minä pyrin samaan!