Ja keskellä viikkoa jo

Jopa on vauhdikasta menoa. Työmaalla päivä kului kiitolaukkaa, ennen kuin ehdin kissaa sanoa olimme jo ipn puolella. Toki sitä ennen ehdittiin tehdä luokassakin vaikka mitä ja siis ihan kouluhommia. Helppoahan se nyt ei ollut, miten olisi voinutkaan, sillä tämä nyt käyttöön otettu systeemi ei ole ohjattavasta alkuunkaan kiva.

Pehmeä lasku kun on ohi ja nyt ohjattava todella joutuu tekemään kouluhommia. Ei leikkaamista, ei liimaamista eikä värittelyjä ENNEN KUIN annetut kouluhommat on tehty. Eikä ne kouluhommat todellakaan ole enää pari laskua sieltä ja kaksi tuolta, tai muutama kirjainrivi tuolta vaan simppelisti tämä sivu sekä nämä laskut seuraavalta sivulta ja kotiläksyjen merkintä.

Siihen alle kun sisältyy joka kerta uuden asian ohjeistus opettajan toimesta, joka aina myös vaaditaan kuuntelemaan ilman askarteluja, niin tietäähän sen. Kenkuttaa! Se kenkutus taitaa nyt kärjistyä ainakin aluksi päivä päivältä, maanantaina harjoitettiin lähinnä vastamutinaa, eilen jo heiteltiin kirjat, kynät ja pulpetti pitkin poikin.

Nyrkkitouhuista on, ihme kyllä, ainakin vielä oltu erossa. Kovimmankin kenkutuksen aikana on riittänyt kun lapsi on yrittänyt huitaista ja olen tarttunut tätä ranteesta kiinni ja ohjannut takaisin istumaan. Pulpetin heitto oli kieltämättä aika säväyttävä muun luokan mielestä, taisi aika moni säikähtää ihan tosissaan. Ja miksi ei olisi säikähtänyt, lapsihan pitää edelleen tiukasti sermiä oman alueensa edessä joten näköyhteyttä muilla ei ollut, pelkkä julmettu ääni sai kynät kirpoamaan monen kädestä.

Pulpetin kaadettuaan lapsi istui pyhää vihaa uhkuen tuolissaan ja opettaja kyykistyi puhumaan tälle. Onhan näitä faktoja tälle ehditty jo sanoa ennen joululomaa, vanhempien toimesta todnäk joululomankin aikana, ja vielä nyt kun kouluun palasimme mutta kertaus ei ole koskaan pahitteeksi. Ei etenkään opettajan sanojen muodossa, sillä luulenpa että lapsi tajusi asian nyt paremmin kuin hyvin.

Lopuksi opettaja kehotti lasta harkitsemaan asiaa tarkkaan ja nostamaan samalla kaatamansa pulpetin pystyyn. ”Sä nostat”, vastasi lapsi kapinallisella äänellä ja opettaja totesi että lapsi nostaa ja siirtyi takaisin luokan eteen jatkamaan opetusta. ”Nosta se!”, huusi lapsi vuorostaan minulle ja minähän vain totesin, että enpä minä sitä kaatanutkaan joten en nostakaan.

Aikansa istuttuaan kiukkuisena, huulet mutrulla, lapsi nousi ja nosti pulpettimen hokien samalla kuinka olen tälle velkaa tästä ja paljon. Edistystä, olemme siis päässeet myös ”mun veli tulee ja hakkaa sut”-kaudesta eteenpäin. Kirjoitushomma jäi tuolta tunnilta edelleen odottamaan vuoroaan mutta kotvan päästä lapsi kaivoi aapisen esiin, tuijotti aikansa sivua kasvojaan näyttämättä ja alkoi yhtäkkiä lukea hiljaisella äänellä lukuläksyään, sitä minkä lukemisesta oli aiemmin kieltäytynyt, minulle.

Siitä tunnista pulpettiepisodi nielaisi muuten niin ison siivun, ettei kirjoitushommiin olisi enää edes ehditty. Lukuläksyn lapsi sentään sai luettua ja tehtyä alkutunnista kaksi monistetta joiden oli ilmeisesti ajatellut olevan riittävästi kouluhommiksi sillä niihin tämä vetosi jo ennen sitä pulpetin nakkaamista kun ojensin tälle aapisen työkirjan tehtäväksi.

Todettakoon, että kaikki, ihan KAIKKI, päivän kouluhommat tuli tehtyä koulupäivän aikana, ne kirjoitushommatkin viimeisellä välitunnilla sillä vaihtoehtojahan ei ollut tarjolla. Joka kerta kun lapsi aikoi väärässä kohtaa ottaa värikynät, sakset, paperia tai liimaa minä otin ne tältä pois.

Joka kerta kun lapsi ajatteli hakea palapelin tai kirjan, minä hain lapsen takaisin paikalleen ja kielsin ottamasta. Ilmanko lapsi mutisi minulle puolet ajasta tyyliin ”sulla ei ole mitään lupaa ottaa multa, sä oot mulle velkaa, sä et saa koskea mun tavaroihin”. Rankkaa olla pieni ihminen, on se. Mutta tosiaan, se nyrkki viuhahti ilmassa vain kerran eikä sekään osunut kun tartuin ranteeseen ja ohjasin lapsen takaisin istumaan.

Ipssä hommat sujuikin sitten vallan hyvin. No, välipalasiirtymäthän nyt on aina mitä on tämän kanssa, mutta esim kaidekiipeilystä on päästy lähes täysin eroon. Samoin toiselle puolelle koulurakennusta suuntautuneista juoksuista eli suht hyvällä mallillahan tässä ollaan. Ehkäpä ensi syksynä lapsi on tosiaan täysiverinen koululainen, nythän tämä on lähinnä puoliverinen, tai no, neljännesverinen, jos tarkkoja ollaan.

Kotona laitoinkin sitten täyden rallin päälle kun ovesta sisään ehdin. Tenaville sapuskaa, pyykkikone päälle, himppa murkinaa omaankin mahaan, kuivia vaatteita kaappeihin, siskonpojan matikan kirjaan päälliset, prinsessan kanssa aukeaman verran kymmenes- ja sadasosiin pyöristämisen treeniä (lapsiparka on IHAN pihalla asiasta!) ja junnun läksyjen tarkistelua.

Kuin pyörremyrsky etenin kenkätelineelle, nakoin erinäisen määrän kenkiä roskiin (poikanen 16v on kenkien superkuluttaja!), erinäisen määrän vinttiin vietäviksi ja etenin määrätietoisesti tutkimaan hanska-, pipo- ja sukkalaatikoita joilla on ihmeellistäkin ihmeellisempi tapa kadottaa kamaa.

Kaikki kadonneet kapineet löytyi ja pipot, villasukat, – tumput, rukkaset ja käsineetkin löysi omat paikkansa, jälleen kerran. Koska edelleen löytyi virtaa niin löysin itseni pelmaamasta speden lelulaatikkoa, nakoin rikkinäisiä leluja roskiin, kaivelin sänkyjen ja sohvan alustat ja kotvan kuluttua heittelin jo märkiä pyykkejä kuivumaan.

Ei aikaakaan kun laskin spedelle kylpyvettä, leikkasin tämän sormenkynnet ennen kuin komensin pienimmän lillumaan ja kas, kurvailin kylvyn ajan imurilla pitkin alakertaa. Kylvyn jälkeen leikkasin vielä lapsen varpaankynnet (siis jösses että tällä lapsella kasvaa kynnet vauhdilla), iltapalatin tämän ja kuurasin hammaskalustonkin yökuosiin ennen kuin siirryin tiskikoneen tyhjennyksen pariin.

Ei liene ihme, että kun viimein kahdeksalta istahdin nojatuoliin olin jokseenkin uuvuksissa. Se oli siinä ja siinä, että jaksoin hakea itselleni muutaman nakin iltapalaksi jääkaapista ja se oli siinä ja siinä, että jaksoin nakkoa prinsessan ja junnun iltapala-astiat koneeseen.

Ilmanko NCIS-sarjasta jäi suurin osa näkemättä kun siirryin sitä sänkyyn tutkailemaan. No, eipä tarvitse tänään enää riehua ihan samalla kaavalla, riittää kun nyt aamusta raapii päätään tehokkaasti ja miettii missä hiivatissa on speden luistimet, ne kun on ollut jo käytössä ja joululoman aikana ne on laitettu johonkin. Missä se ”johonkin” on, on taas toinen kysymys.

Tänään työmaalla on luvassa kaiketi kokolailla samanlainen päivä, tosin edessä saattaa olla vielä himppasen enemmän kamppailua kuin eilen mutta so what. On enemmän kuin todennäköistä, että jossain kohtaa lapsi alkaa tehdä tosissaan niitä koulutehtäviä sillä eilenkin tehdyt hommat palkittiin luvalla väritellä, lukea tai koota palapeliä tunnin viimeiset minuutit.

Aloitan nyt kuitenkin tämän päivän urakoinnin kuosittamalla villiintyneet kutrini ja kaivautumalla sitten sen ”johonkin”-kysymyksen syövereihin. Että tympii, etten sanoisi. Minun piti kaivaa ne esiin illalla mutta minä todellakin unohdin koko jutun kasilta kun vielä seiskalta sen muistin enkä juuri siinä kohtaa joutanut. Ush!

No, oikein kivaa keskiviikkoa kaikillen ja se on moro!